I love you

I've loved you all along

Mathias ponnahti pystyyn ja suorastaan syöksähti eteiseen.

"Terve", hän sanoi epävarmasti hymyillen. Linda mutisi jotain vastaukseksi ripustaessaan samalla takkiaan naulakkoon. Hän avasi hitaasti kenkiensä nauhat ja suoristui sitten.

"Mathias, minä..." hän aloitti.

"Linda..." Mathias kuitenkin sanoi samaan aikaan ja he hiljenivät molemmat hämillään.

"Sinä ensin", Linda totesi sitten nopeasti. Mathias naurahti hiljaa.

"Minä vain tässä mietin... Oletko sinä ajatellut sitä viime maanantaista...?"

Linda siirtyi olohuoneeseen ja istahti sohvalle. Mathias tuli perässä ja hetken mietittyään vetäytyi nojatuoliin katsoen Lindaa kysyvästi.

"Mathias..." Linda aloitti hitaasti, katse suoraan eteenpäin. "Olen ajatellut. Paljonkin. Ja sinä... Olet edelleen siis samaa mieltä?"

Mathias nyökytteli kiivaasti puhekykynsä menettäneenä. Linda vilkaisi häntä silmäkulmastaan.

"Minä..." hän mutisi hiljaa. "Voisin pitää sinusta", hän jatkoi nopeasti. "Mutta..."

"Mutta mitä?" Mathias kysyi Lindan vaiettua. Nainen pysyi miettiväisen näköisenä hiljaa vielä jonkin aikaa.

"Minua pelottaa", hän kuiskasi lopulta.

"Mikä? Minä lupaan, etten... Pakota sinua yhtään mihinkään. En vaadi sinulta mitään", Mathias vakuutteli kumartuen hermostuneena eteenpäin.

Linda pudisti päätään. "Ei itseasiassa se. Vaan..." Linda hiljeni kääntäen katseensa maahan. "Minähän sanoin, että kaikki entiset suhteeni ovat olleet surkeita ja lyhyitä... Ja..."

"Pelkäät että tässäkin kävisi niin?"

Linda nyökkäsi katse tiukasti lattiassa. Mathias nousi ylös tuolistaan ja istahti lattialle Lindan jalkojen juureen. Hyvin hitaasti ja varovasti hän tarttui tämän käsiin.

"Olisitko silti valmis kokeilemaan?" hän kuiskasi hiljaa. Linda huulilla käväisi vino hymy.

"Eli ei lupauksia ikuisesta rakkaudesta?" hän sanoi normaalilla äänensävyllä. "Se on hyvä. Niistä ei koskaan tiedä..."

Mathias ei sanonut mitään, silitteli vain Lindan käsiä sydän tykyttäen. Linda sulki silmänsä pysytellen hänkin hiljaa.

"Ei sinun tarvitse vielä päättää", Mathias mutisi sitten. "Minä vain... Halusin että tiedät. Olen pahoillani jos..."

"Ei", Linda keskeytti ja avasi silmänsä katsoen nyt suoraan Mathiakseen. "Minä olen päättänyt."

Mathias nielaisi hermostuneesti. Linda avasi suunsa pariin kertaan napsauttaen sen kuitenkin kiinni kulmat kurtussa.

"Mathias", hän lopulta sanoi ääni suhteellisen vakaana. Mathiaksen suu oli loksahtaa auki kun hän huomasi Lindan punastuvan kevyesti.

"Älä nyt vain keskeytä", Linda varoitti äkkiä. "Sanon kaiken kerralla tai sitten en sano mitään koskaan."

Mathias nyökkäsi silmät ammollaan.

"Minä pidän sinusta. Olen ajatellut... Tai siis, tajusin sen jo jonkin aikaa sitten. Mutta minä olen surkea puhumaan mistään mitä tunnen. Sukuvika. Ja lisäksi sen huomaamisessa meni jonkin verran aikaa, koska... Koska en ole tuntenut tällä tavalla aikoihin", Linda päätti tunnustuksensa nolostuneena. Mathias ponnahti seisomaan kiskaisten Lindankin ylös. He katsoivat toisiaan silmiin muutaman sekunnin, kunnes Mathias kaappasi Lindan rutistukseen. Hän pyörähti muutaman kerran ympäri laskien sitten tämän maahan. Hän vetäytyi sen verran poispäin että näki Lindan kasvot.

"Mitä nyt?" Linda kysyi kummastuneena. Mathiaksen silmät näyttivät... Kostuneen?

"Ei mitään", Mathias mutisi räpäyttäen silmiään. "Minä vain... Olen onnellisempi kuin aikoihin", hän tunnusti hymyillen aavistuksen nolostuneena. Lindankin suupielet kohosivat aavistuksen.

"Sinulla on kaunis hymy", Mathias kuiskasi. "Hymyilisit useammin..."

"Ei ole ollut paljon syitä hymyillä", Linda mutisi vakavoituen.

"Mutta...?"

"Nyt... Voisin ehkä alkaa hymyilläkin", Linda kuiskasi katsoen Mathiasta suoraan silmiin. Ja hyvin hitaasti hänen kasvoilleen levisi ujonpuoleinen hymy. Mathiaksen virne leveni entisestään eikä hän kyennyt kuin tuijottamaan tuota kauneinta näkyä koko maailmassa. Räpyttelun loppuessa hänen toinen silmänsä tulvahti yli ja poskelle valui yksinäinen, suolainen vesipisara. Linda kohotti varovaisesti kätensä ja pyyhkäisi kyyneleen pois. Mathias käänsi kuin refleksinä päätään ja painoi suukon Lindan kämmenelle vetäen tämän sitten taas tiukasti itseään vasten. Linda painoi kasvonsa Mathiaksen rintaan kykenemättä saamaan mitään selvää ajatuksistaan. Hän tunsi olonsa lähinnä huumatuksi, mikään ei tuntunut todelliselta.

"Mathias...?"

"Hmm?"

"Eihän tämä ole unta?" Linda mutisi nolona. Mathias purskahti nauruun.

"Toivottavasti ei", hän totesi. "En usko että pystyisin edes uneksimaan mistään näin ihanasta..."

Linda huokaisi hiljaa tiukentaen halausta entisestään. Mathias teki samoin, aivan kuin ei aikoisi koskaan päästää irti.

He seisoivat aloillaan, mitään puhumatta ja tiukasti toisiaan vasten painautuneina pitkään. Sanoja ei tarvittu, pelkkä läheisyys riitti. Ainakin jonkin aikaa. Lopulta Linda kohotti epäröiden katseensa. Mathias kallisti päätään niin että näki Lindan kasvot ja hymyili puhtaan onnellisena. Lindan oli pakko naurahtaa toisen ilmeelle.

"Mitä nyt?"

"Ei mitään..."

"Näytänkö minä noin typerältä?"

"Et, et..."

"Miltä sitten?"

Linda hymyili vinosti. "Hmm... Näytät siltä että olisit menettänyt muistisi tai ettet tajuaisi missä olet."

"Hienoa... Et sitten lyhyempää kuvausta keksinyt?"

"En."

"Minulla olisi yksi idea."

"No?"

"Miltä 'rakastunut' kuulostaa?"

Linda punastui kevyesti. "Ihan hyvältä..." hän kuiskasi sitten. Ja kohottautui varpailleen silmissään lähes haastava katse. Mathias nielaisi hermotuneesti ennen kuin kumartui hiukan alemmas. Hänen sydämensä tykytti lujempaa kuin koskaan hänen lopulta painessaan huulensa Lindan huulille. Sen piti olla lyhyt ja rauhallinen suudelma. Ainakin niin Mathias oli ajatellut... Mutta heti kun heidän huulensa koskettivat, hänestä tuntui kuin heidän välillään olisi roihahtanut liekkimeri. Mathias veti Lindan tiukasti itseään vasten hamuten tämän huulia miltei epätoivoisesti. Linda painoi silmänsä kiinni vieden kätensä Mathiaksen hiuksiin. Hän kohosi aivan varpaidensa kärjille painautuen tiukasti kiinni toiseen. Mathias henkäisi hiljaa Lindan huulille pakottaen itsensä irti. He jäivät seisomaan otsat vastakkain kevyesti huohottaen.

"Voi Luoja..." Mathias mutisi hiljaa. "Sinä et taida tehdä itsehillinnälleni kovinkaan hyvää."

"Sitten sinun pitää harjoitella", Linda vastasi tyynesti. Mathias voihkaisi.

"Minä lupasin olla kiltisti..." hän mutisi hyvin hiljaa. Linda naurahti omahyväisesti.

"Älä viitsi!" Mathias nurisi. "Minä kuulin vasta alle tunti sitten ettet inhoa minua! Ei liian montaa järkytystä samana päivänä?"

"Miten niin inhoa?"

"Ääh... Joskus tuntui siltä. Sama se."

"Ja mikä järkytys?"

"Sinua ei ole kovinkana helppo lukea."

"Siinä tapauksessa sinulla on paljon opeteltavaa."

"Meillä on aikaa..." Mathias hymyisi. "Vai onko?" hän jatkoi huolestuneeseen sävyyn.

"Minun puolestani on..." Linda mutisi irrottautuen hitaasti halauksesta. Hän istahti takaisin sohvalle ilme sulkeutuneena. Mathias rypisti kulmiaan ja istui Lindan viereen.

"Mitä mietit?" hän kuiskasi hiljaa. Linda pysyi hiljaa.

"Kerro minulle, ole kiltti."

"Mmh..."

"Linda... Minä haluaisin kuulla."

"Kunhan muistelen... Vanhoja juttuja..." Linda vastasi työläästi.

"Millaisia?"

"Vähemmän mukavia."

"Anna tulla vain."

Linda puraisi huultaan. "Siitä... Ajasta. Minä... Minulle on luvattu niin monta kertaa, että aikaa riittää. Ettei mikään tule muttumaan. Ja joka ikinen kerta ne lupaukset on petetty."

Mathias rypisti huolestuneena kulmiaan.

"Eli et siis pysty enää uskomaan siihen?"

"Ainakin se on vaikeaa..."

"Siinä tapauksessa... Meidän varmaan..." Mathias aloitti hiljentyen tuntiessaan lämpimän aallon vatsansa pohjalla sanan 'meidän' kohdalla. "Tai siis, ei pidetä kiirettä missään. Annetaan ajan kulua ihan rauhassa. Koska sitä riittää."

Linda huokaisi. "Se kuulostaisi hyvältä..."

"Tehdään sitten niin. Ei meillä ole kiire mihinkään."

Linda sulki silmänsä ja nojautui sivulle Mathiaksen olkaa vasten. Mathias pidätti hetken aikaa henkeään, mutta rentoutui melko nopeasti. Häntä huimasi kevyesti. Tämä tuntui lähes liian hyvältä ollakseen totta. Hän nosti hitaasti käsivartensa Lindan harteille. Jonkin ajan päästä Mathias avasi television ja he jäivät tuijottamaan ajankohtaisohjelmaa.

"Mathias..." Linda mumisi unisesti ohjelman loputtua.

"Mm?"

"Minua väsyttää..."

Mathias hymähti. "Sitten kannattaisi varmaan mennä nukkumaan?"

Linda haukotteli ja nousi ylös. Hän hipsi keittiön puolelle ja kurkisti jääkaappiin.

"Onko sinulla nälkä?"

Mathiaskin nousi venytellen. "Voisinhan minä jotain ottaa."

He söivät hiljaisuuden vallitessa, mutta tunnelma ei olut vaivaantunut kuten aiemmin samalla viikolla. Hiljaisuus tuntui ystävältä, ei tukahduttavalta peitolta. Minä tahansa sanottavan olisi voinut sanoa helposti.

"Mmh... Minuakin alkoi ramaista", Mathias mutisi syötyään ja haukotti. Linda ynähti jotakin ja työnsi astiat tiskialtaaseen. Siivottuaan pöydän – Mathiaksen avustuksella – hän jäi vaivaantuneena seisomaan työtasoon nojaten.

"Linda?"

Linda säpsähti ja räpäytti silmiään. "Niin?"

"Oletko sinä... Tai siis, miten olet nukkunut? Onko painajaisia ollut vielä...?"

Linda ei vastannut, mutta vastaus oli helposti luettavissa. Hänen hartiansa jännittyivät, ilme sulkeutui ja kädet kohosivat puuskaan. Mathiaksen hymy häipyi saman tien. Hän kiersi varoen kätensä Lindan ympärille. Nainen ei vastannut eleeseen mitenkään.

"Ne menevät pois", Mathias kuiskasi. "Olet ihan turvassa. Näet hyviä unia."

Linda pudisti päätään.

"En... En edes muista milloin viimeksi näin mukavaa unta..." hän mutisi.

"Huomenna muistat."

"En minä osaa nähdä muuta kuin painajaisia!"

"Rauhoitu, kulta. Kaikki on hyvin."

Linda hämmentyi kuullessaan Mathiaksen käyttävän hellittelynimeä niin luonnollisesti. Jostakin syystä se myös rauhoitti. Hän alkoi hengittää tasaisemmin ja onnistui rentouttamaan lihaksensa. Mathias hymyili havaitessaan muutoksen.

"Juuri noin. Ja nyt menet nukkumaan ja näät hyviä unia."

Linda vetäytyi halauksesta nyökäten kevyesti. Hän vetäisi syvään henkeä ja seurasi sitten Mathiasta eteiseen.

"Hyvää yötä", hän sanoi tyynesti ennen kuin avasi huoneensa oven.

"Hyvää yötä", Mathias vastasi hymyillen.

Ovet sulkeutuivat samaan aikaan.

Linda vaihtoi yöpuvun ylleen ja ryömi peiton alle. Sänky tuntui hetken aikaa inhottavan kylmältä, mutta alkoi nopeasti lämmetä hänen pyöriessään kyljeltä toiselle.

Tämä ei ollut järkevää. Hän oli luvannut itselleen, ettei enää ikinä rakastuisi.

Ja oliko hän edes rakastunut? Vai pelkästään ihastunut? Vai oliko asia niin kuin eräs hänen entinen ystävänsä oli sanonut... Että hän oli keksinyt jonkin mahdottoman tunteen, jota piti rakkautena, eikä tiennyt rakkaudesta mitään. Mutta oli sille syitäkin. Hänen suhteensa olivat tosiaan olleet katastrofeja. Väkivaltaa, alkoholia, huumeita, liian nopeaa etenemistä ja liian vähän ajattelemista. Vääriä valintoja.

Mikä tästä tekisi erilaista? Hyvä on, Mathias ei vaikuttanut väkivaltaiselta. Ja näytti olevan valmis odottamaan ihan rauhassa. Mutta... Vanha, syvälle juurtunut pelko ei siltikään jättänyt Lindaa rauhaan. Se iskeytyi päälle kuin musta peitto, sai kädet vapisemaan, hengityksen tihentymään ja silmät aukeamaan ammolleen, vaikkei mitään nähtävää ollut. Linda nousi istumaan sängyssään ja painoi kädet silmilleen. Pitäisi äkkiä keksiä jotakin, ennen kuin ne muistot hyökkäisivät kimppuun...

Mathias. Täysin vastoin järkeä – ainakin Lindan mielestä – ajatus miehestä tuntui muodostavan kirkkaan valon keskelle pimeyttä. Lämpö. Läheisyys. Pehmeät huulet hänen omillaan... Hitaasti Linda rauhoittui ja kellahti takaisin makuulleen. Hän tuijotti hämärän huoneen kattoa ajatukset tiukasti siinä turvallisuuden tunteessa, jonka Mathiaksen läsnäolo aiheutti.

Ehkä se ystävä oli ollut oikeassa. Ehkä hän ei tiennyt rakkaudesta mitään. Entä jos se kummallinen turvallisuus olikin rakkautta? Ehkä... Ehkä hän voisi vielä oppia rakastamaan. Ehkä hänenkin oli mahdollista elää turvallisessa suhteessa, jossa kukaan ei haluasi vahingoittaa häntä.

Linda sulki silmänsä. Ja ensimmäistä kertaa pitkään aikaan mieleen ei syöksynyt pelko. Ensimmäistä kertaa vuosiin hän nukahti nopeasti ja nukkui syvää, rauhallista unta ilman unia.

Vastapäisessä huoneessa Mathias istui sänkynsä laidalla kyynärpäät polviin nojaten. Hän ei kyennyt asettumaan aloilleen, ajatukset parveilivat päässä liian tiheästi. Hän ei oikein vieläkään kyennyt sulattamaan Lindan sanoja. Kaikki tuntui suorastaan liian hyvältä ollakseen totta. Nyt pitäisi enää odottaa rauhassa, että Linda itse saisi ajatuksensa järjestykseen...

Viikonloppu sujui melko samaan tapaan kuin aiemmatkin. Maanantaina Mathias joutui tietenkin heti tenttiin.

"Ilmeesi kertoo, että jotakin on tapahtunut", Tim ilmoitti. Mathias virnisti hämillään.

"Oikein päätelty."

"Eli yhtälö hurmuripoju sydän neiti söpöläinen on sitten totta?"

"Vaikka niin..."

"Menikö hyvin?"

"Varmaankin. En oikein vieläkään tajua koko juttua..."

"Kuinkas pitkälle pääsitte?"

"Tim..."

"Tuo ei ollut vastaus, hurmuripoju."

"Hah."

"Eli?

"No... Linda on vähän... Epävarma. Hänellä on aika pahoja traumoja... Joistakin asioista. Eli ei vielä paljon mitään. Sovimme, ettei tarvitse pitää kiirettä."

"Ja sinä olet oikeasti valmis odottamaan?"

"Niin kauan kuin tarvitsee."

Tim vihelsi. "Joku taitaa olla pikkuisen rakastunut."

Mathias naurahti. "Niinpä kai..."

"Voi hellanlettas."

"Itse kysyit."

"En minä sillä... Katsokin sitten, että nimeät minut bestmaniksi."

"Mitä?"

"Ja kummisedän hommakin olisi kiva."

"Tim!" Mathias nauroi.

"Olen tosissani. Voin vaikka lyödä vetoa että kuulen vielä hääkellojen kalkkeen, Ja sinut on naurettavan helppo kuvitella istumaan hiekkalaatikon reunalle ihmettelemään kun isin pikku kulti osaa pitää lapiota kädessä."

"Naurettavan helppo?"

"Kyllä vain."

"Jaahas."

"Äh, onneksi olkoon vaan. Sitä minä yritän tässä sanoa."

Mathias hymähti ja tönäisi Timiä kevyesti.

"Kiitos."

"Eipä mitään, hurmuripoju."

"Olen kyllä samaa mieltä. Tunteilu ei sovi sinulle."

"Samaa mieltä?"

"Tällä kertaa minä luen sinun ilmeitäsi."

"Ja pah."

:D Tätä lukua oli jotenkin tosi hauska kirjoittaa. Alun lyriikat Nickelbackin biisistä Far Away.

Suurkiitokset ihanasta kommentista SahPa! ^^