But when you smile at the ground it ain't hard to tell
You dont know, you don't know you're beautiful
Aurinko tunkeutui sisään suljettujen kaihtimien raoista kutitellen Mathiaksen takaraivoa ja Lindan silmäluomia, jotka alkoivat vähitellen värähdellä.
"Huomenta, rakas", Mathias kuiskasi hellästi. "Nukuitko hyvin?"
"Mmh..." Linda hymisi räpytellen silmiään. Hän oli herännyt vain muutamaa sekuntia aiemmin, eikä ollut vielä ehtinyt rekisteröidä koko tilannetta. Kirkas auringonvalo loi sekin epätodellisuuden tuntua estäen silmien avaamisen. Myös Lindaa ympäröivä lämpö loi yhä unen tuntua.
Lämpö...
Eilisilta. Linda räväytti silmänsä auki kirkkaasta valosta huolimatta ja näki vain muutaman sentin päässä Mathiaksen iloisina kimaltavat, kauniin vaaleansiniset silmät. Hänen suupielensä kohosivat aavistuksen ylöspäin.
"Huomenta", Linda kuiskasi silmiään räpäytellen. Hänen kätensä etsiytyi peiton alla Mathiaksen käteen ja sormet kietoutuivat tiukasti yhteen.
"Tämä on outoa..." Linda mutisi katse lukkiutuneena Mathiaksen silmiin.
"Kuinka niin?"
"En minä ole ennen... Herännyt kenenkään vierestä tällä tavalla. Ne muutamat ihmiset ovat luikkineet tiehensä yön aikana", Linda mumisi nolona.
"Totta puhuen minäkin kävin juuri pakkaamassa kamani ja olin tässä häipymässä ikiajoiksi. Sinä vain heräsit liian aikaisin", Mathias sanoi.
Linda rypisti kulmiaan ja irrotti Mathiaksen kädestä. Tanskalainen naurahti etsien Lindan käden uudestaan omaansa.
"Höpsö. Minä en lähtisi mistään hinnasta. En ylipäätänsä tajua miten kukaan kykenee jättämään sinunkaltaisesi olennon."
Linda hymyili hieman epävarmasti edelleen unenpöpperössä.
"Minun onneni, tosin..." Mathias mutisi. Hän sipaisi kädellään Lindan poskea katsellen tätä kuin ei koskaan saisi tarpeekseen. Linda kohotti leukaansa äänettömänä pyyntönä, jota Mathias totteli nopeasti. Hidas, lempeä suudelma vahvisti läheisyyden tuntua entisestään. Lindasta tuntui, että paljaiden vartaloiden lisäksi myös heidän mielensä olivat tiiviisti yhdessä. Hän ei ollut koskaan tuntenut näin vahvaa yhtenäisyyttä.
Hetken pilasi hänen vatsansa päästämä kurahdus. Mathias vetäytyi suudelmasta vinosti hymyillen.
"Onko nälkä?" hän kysyi kohottautuen hieman ylöspäin. Linda tarttui tiukasti Mathiaksen käteen.
"Älä mene", hän mutisi kasvot vasten tämän kaulaa. "Ole kiltti."
"Käyn vain hakemassa sinulle jotain syötävää, kære..."
"Minä voin käydä", Linda mutisi. Mathias vilkaisi häntä kummastellen.
"Jos kerran tahdot", mies sitten myöntyi. Linda huokaisi helpotuksesta ja työnsi peiton syrjään punastuen kevyeesti havaitessaan Mathiaksen ihailevan katseen. Hän poimi lattialta miehen paidan ja veti sen ylleen. Helma ylettyi puoleen reiteen asti.
"Pysyt sitten siinä", Linda vaati seistessään keskellä lattiaa. Mathias kohotti kätensä kuin antautuakseen.
"Pysyn, pysyn", hän sanoi leppoisasti. Linda hävisi keittiön vielä yhden epäilevän katseen jälkeen palaten pian tarjotin mukanaan. Hän asetti sen yöpöydälleen ja kömpi sitten Mathiaksen yli jääden istumaan selkä seinää vasten. Mathiaskin kääntyi kyljelleen pää toisen kyynärpään varassa ja siirsi tarjottimen patjalle heidän väliinsä.
"Mm..." hän hymise silmäillessään Lindan kasaamaa aamupalaa. Säpylöitä, kaksi omenaa ja tietysti kaksi kupillista kahvia. Linda otti oman kuppinsa ja puhalsi siihen ennen kuin hörppäsi. Mathias aloitti sämpylästä.
Kun tarjotin oli tyhjennetty, Mathias työnsi sen takaisin yöpöydälle ja laskeutui huokaisten makuulleen.
"Tämä on varmaan elämäni paras aamu", hän hymisi silmät kiinni. "Ja eilisilta samaa sarjaa..."
Linda punastui kevyesti ja painoi leukansa koukistettuihin polviinsa. Hän siveli sormillaan Mathiaksen peiton alta työntyvää käsivartta.
"Linda..." Mathias sanoi hetken kuluttua avaten silmänsä.
"Mm?"
"Tuota... Mietin tässä... Kun... Minulla oli oikeasti elämäni paras yö. Niin. Miten... Sinä...?"
Linda vilkaisi Mathiasta ja mutristi huuliaan kuin vakavasti harkiten. Mathias räpäytti kysyvästi silmiään.
"Mathias Køhler", Linda alotti hitaasti. "Sinä tungit asuntooni yhtäkkiä melkein puoli vuotta sitten. Käänsit vanhan, hiljaisen elämäni päälaelleen. Sait minut ajattelemaan ja murehtimaan asioita jotka eivät olisi edes käyneet mielessä ilman sinua. Tuhosit vanhan, tarkasti järjestetyn maailmani. Ja nyt haluat siis tietää, mitä mieltä olen siitä kaikesta?"
Mathias nyökkäsi erittäin epävarman näköisenä.
"Hienoa. Julma, alaston totuus on se, että..." Linda aloitti ja laskeutui sitten makuulleen Mathiaksen viereen.
"Minä olen onnellisempi kuin koskaan", hän kuiskasi suoraan tämän korvaan.
Mathias kiepsahti kyljelleen kasvot Lindaan päin. Hän aukoi suutansa pariin kertaan saamatta mitään ääntä ulos ja päätyi lopulta painamaan huulensa tiukasti Lindan omia vasten. Hän kietoi kätensä Lindan ympärille vetäen tämän tiukasti kiinni itseensä.
"Min skat..." hän sai kuiskattua hetken kuluttua. "Minä rakastan sinua. Enemmän kuin ketään muuta koko maailmassa", hän jatkoi kiihkeästi silmät liekehtien. Linda ei voinut muuta kuin hymyillä. Hänen mielensä tuntui leijuvan jossakin kaukana ilmaakin kevyempänä. Hetken aikaa he keskittyivät vain lyhyisiin mutta rakastaviin suukkoihin ja halauksiin.
"Lojutaanko tässä koko päivä vai tehdäänkö jotain muutakin?" Mathias mutisi lopulta otsa Lindan otsaa vasten. "Minulle käy kumpi vaan..."
"Hmm..."
"Päätä sinä, kære."
"Jos... Käytäisiin tänään jossain. Ja lojuttaisiin huominen", Linda ehdotti epäröiden. Mathias naurahti.
"Sopii minulle..." hän kuiskasi hipaisten Lindan huulia vielä kerran omillaan ennen kuin nousi ylös. Linda katseli Mathiaksen pukeutumista itse vielä sängyssä lojuen, ihmeekseen häpeilemättä tuskin lainkaan.
"Linda, minun paitani on vielä sinulla", Mathias nurisi saatuaan muut vaatteet ylleen. "Ja lakkaa näyttämästä noin hyvältä, minä en pääse täältä yhtään mihinkään..."
Linda naurahti napsauttaen sitten suunsa itsekin yllättyneenä kiinni.
"Sinulla on ihana nauru", Mathias sanoi lumoutuneena.
"Minä... En edes muista milloin olisin viimeksi nauranut", Linda mutisi hämmentyneenä.
"No, sitten oli jo aikakin", Mathias hymähti. "Ja nyt ylös tai minä tulen takaisin sinne."
"Karmiva uhkaus", Linda tuhahti. "Mutta hyvä on. Minä nousen..." hän sanoi kärsivästi. Mathias hymähti ja istahti lattialle. Hän katseli Lindaa häpeämättömän ihaileva katse silmissään.
"Olenko maininnut, että sinä olet kaunein näkemäni olento?" hän kysyi Lindan vetäessä puhdasta paitaa päänsä yli. Norjalainen tuhahti kankaan lävitse. Kun hän avasi silmänsä, Mathias seisoi suoraan hänen edessään. Linda nousi saman tien varpailleen ja kietoi kätensä Mathiaksen niskan taakse. Suudelma oli jälleen pehmeä ja rauhallinen, ja olisi jatkunut vaikka kuinka pitkään ellei Mathiaksen puhelin olisi alkanut soida.
"Minä en muuten vastaa", hän mutisi
"Katso kuka. Jos se on vaikka sinun äitisi tai jotain", Linda kehotti tyynesti. Mathias huokaisi ja vetäytyi anteeksipyytävästi sen verran, että sai kaivettua kännykän taskustaan.
"Se on Tim", hän totesi huokaisen. "Vastaanko vai enkö?"
"Vastaa vain", Linda sanoi rauhallisesti astahtaen kauemmas. "Minä menen olohuoneeseen", hän ilmoitti jättäen Mathiaksen puhumaan rauhassa.
"Mathias puhelimessa", tanskalainen huokaisi.
"Terve, hurmuripoju. Tim täällä, jos et sattunut vilkaisemaan näyttöä."
"En toki", Mathias murahti.
"Sinä olet pannut!" Tim hihkaisi voitonriemuisesti.
"Mistä niin päättelet?"
"Äänensävystäsi. Niitä on yhtä helppo lukea kuin ilmeitä."
"Voi Luoja, Tim..."
"Olinko oikeassa?"
"Jättäisin mieluiten vastaamatta..."
"Eli olin! Hah!"
"Mitä sinä olet vetänyt?"
"En mitään, en yhtään mitään!"
"Luuletko, että uskoisin?"
"No okei, poltin yhden. Eilen. Mutta pääsyy tälle puhelulle oli se, että ilmoittauduin yksiin harrastelijapyöräilykisoihin."
"Oikeasti? Hienoa!" Mathias hihkaisi kiitollisena puheenaiheen vaihdosta.
"Jep. Niihin on kyllä vielä yli kuukausi, ja matkakin on vain 15 kilometriä, mutta..."
"Hyvä alku sekin! Me tulemma varmasti katsomaan!"
"Uu, oikein me?" Tim totesi ivalliseen sävyyn. Mathias yskäisi.
"Tai sitten minä."
"Senkun otat söpöläisesi mukaan. Miten teillä meni?"
"Hyvin."
"Oletko nyt löytänyt elämäsi naisen?"
"Hmmh..."
"Sano suoraan, hurmuripoika."
"Okei. Siltä vähän tuntuu."
"Ja milloin häät?"
"Katsotaan sitä vähän myöhemmin..."
"Minä odotan. Kuules, ei sinua enää kohta voi sanoa hurmuripojuksi jos jumitut siihen yhteen!"
"En voi sanoa että se haittaisi..."
"Pitää keksiä uusi nimitys. Hmm..."
"Tai sitten voisit opetella käyttämään minun nimeäni..."
"En minä nyt niin tylsäksi rupea! No, minä jään miettimään, painu sinä sen naisesi luokse. Nähdään!"
"Nähdään..."
Mathias pudisti kevyesti päätään ennen kuin työnsi puhelimen taskuunsa. Hän asteli olohuoneeseen ja asetti leukansa sohvalla istuvan Lindan olalle.
"Anteeksi, kulta", hän mutisi hipaisten naisen kaulaa huulillaan.
"Ei se mitään", Linda sanoi tyynesti. "Mitä hän sanoi?"
Mathias suoristautui kevyesti yskäisten.
"No, öh, kertoi ilmoittautuneensa pyöräilykisaan."
"Muuta?"
"Ei mitään tärkeää."
Linda nousi ja väläytti vinon hymyn. "Ymmärrän. Miesten juttuja, vai?"
"Hmmh... Vaikka niin", Mathias sanoi hieroen niskaansa kädellään. "Tuota... Pitikö meidän lähteä johonkin, vai?"
"Siitä taisi olla puhetta", Linda totesi.
"Jokin erityinen paikka?"
"Mitä jos vain lähdetään kävelemään?"
"Selvä!" Mathias hihkaisi. He vetivät ulkovaatteet ylleen hiljaisuuden vallitessa ja kävelivät portaat peräkkäin. Kadulla Mathias nappasi Lindan käden omaansa väläyttäen leveän hymyn. Linda vastasi hymyyn epäröiden ja vastoin kaikkia odotuksia antoi kätensä jäädä Mathiaksen käteen. Mathias puristi Lindan kättä lempeästi heilutellen sitä edestä taakse.
"Kävellään vain siis minne sattuu?" Mathias kysyi hetken kuluttua. Linda kohauttia olkiaan.
"Vai käytäisiinkö siellä sinun metsäpaikassasi?"
"Käydään vaan."
Mathias vihelteli hiljaa heidän kävellessään kohti metsikköä. Linda vilkuili hiukan varautuneesti ympärilleen, muttei kuitenkaan yrittänyt irrottaa otettaan Mathiaksen kädestä. Metsäpolulla hän siirtyi edelle johdattaen Mathiaksen kiven luokse. Hengitys höyrysi ilmassa, vaikka metsässä oli vain ohut lumikerros.
"Mitä sinä ajattelet?" Mathias kysyi hiljaa katsellen Lindaa pää kallellaan.
"Enpä oikein mitään..."
"Kertoisit minulle, kulta."
"Kunhan... Yritän saada selvää vähän kaikesta."
"Onko se hyvä vai huono?"
"Ne asiat ovat hyviä... Mutta setviminen hankalaa."
"Voisinko minä jotenkin auttaa?" Mathias kysyi vinosti hymyillen. Linda tuhahti kiiveten sitten kannon päälle seisomaan. Hän sulki silmänsä ja ojensi kätensä eteenpäin. Mathias tarttui siihen ja siirtyi Lindan eteen. Heidän hengitystensä huurut sekoittuivat toisiinsa.
"Sinähän olet minun pituiseni siinä", Mathias huomautti kevyesti. Linda avasi silmänsä tarkentaen katseensa Mathiaksen silmien kirkkaaseen sineen. Hän etsi Mathiaksen toisenkin käden omaansa. Mathias hymyili iloisesti ennen kuin sipaisi Lindan huulia omillaan. Linda puristi kevyesti Mathiaksen käsiä ja jatkoi suudelmaa vielä hetken.
"Auttaako vai hankaloittaako?" Mahias kuiskasi otsa Lindan otsaa vasten.
"Sekä että..." Linda mutisi. Hän asetti kätensä Mathiaksen niskaan saaden miehen kädet vyörärölleen.
"Mitä jos et edes yrittäisi saada selvää?" Mathias ehdotti.
"Mutta..."
"Luottaisit minuun, kulta."
"Kyllä minä luotan..."
"Mutta?"
"Ei mitään muttaa", Linda kuiskasi. "Minä luotan sinuun."
Mathias hymyili. Samassa taivaalta alkoi putoilla keveitä lumihiutaleita, jotka takertuivat molempien hiuksiin. Linda pyyhkäisi Mathiaksen hiuksia kädellään räpytellen lumisia ripsiään.
"Sinä näytät joltakin talven haltialta", Mathias kuiskasi. "Jääprinsessalta tai lumikuningattarelta..."
"Lumikuningatarhan on sen sadun paha voima", Linda nurisi. Mathias naurahti.
"Niinpä niin... Sovitaan sitten että jääprinsessa."
"Sekin kuulostaa kylmältä..."
"Minun oma jääprinsessani", Mathias hymisi hieroen nenäänsä Lindan nenää vasten.
"Hmm... Se voisi kelvata", Linda kuiskasi. Mathias hymyili pysyen muuten paikallaan. Linda mutristi kevyesti huuliaan.
"Mathias..."
"Mitä?"
"Kyss meg", hän komensi.
"Ai nyt vai?" Mathias ihmetteli nauravaiseen sävyyn.
"Nyt."
"Voisihan sitä harkita..." Mathias hymisi ja vielä hetken viivyteltyään painoi huulensa Lindan huulille. Linda kietoi kätensä tiukasi Mathiaksen niskan taakse.
"Minun oma prinsessani", Mathias kuiskasi vetäydyttyään hitusen kauemmas. Linda hymyili pienesti liuttaen kätensä hitaasti pois Mathiaksen hartioilta. Hän huokaisi hiljaa ja hypähti maahan.
"Pitäisi varmaan lähteä kotiin", hän sanoi tyynesti välittämättä ailahduksesta vatsanpohjassaan.
"Kotiin..." Mathias mutisi ja virnisti. "Se kuulostaa hyvältä."
Perille päästyään Linda keitti kahvit ja Mathias hävisi hetkeksi huoneeseensa.
"Kuule..." hän mutisi tullessaan keittiöön. "Miten nukutaan ensi yönä?"
Linda vilkaisi Mathiasta, jonka kasvoilla leijui pieni virne.
"Ihan kuinka vain", hän vastasi tyynesti. "Yksi ehto."
"Ja mikä se sitten on?"
"Minä en aio nukkua yksin", Linda ilmoitti tekotiukkaan sävyyn. Mathias naurahti ja astahti lähemmäs kietoen kätensä Lindan ympärille.
"Sitten minun pitää varmaan tulla pitämään sinulle seuraa."
Linda laski kahvikuppinsa pöydänreunalle ja painoi kasvonsa Mathiaksen rintaa vasten.
"Se olisi mukavaa", hän mutisi hiljaa.
"Arvaa mitä voitaisiin tehdä", Mathias sanoi hetken kuluttua.
"Mm..."
"Voitaisiin siirtää minun sänkyni sinun huoneeseesi. Tai toisin päin."
"Mahtuvatko ne muka?"
"Luulisin."
"Mutta miksi?"
"Mietin vain. Olisi enemmän tilaa. Melkein kuin parisänky. Voitaisiin nukkua vierekkäin ilman että toinen meinaa koko ajan pudota."
"En minä meinannut viime yönäkään tippua."
"Kulta, sinä nukuit seinän puolella."
"Hmm."
"Mitä sanot?"
"Siirretään vaan."
"Nyt heti?"
"Kohta..." Linda mutisi hieroen kasvojaan Mathiaksen rintaan.
"Olet suloinen", Mathias naurahti pehmeästi. Linda tuhahti.
"Siirretään se illalla", Linda mutisi lopulta. "Minä en jaksa nyt."
"Mitä sinä sitten jaksaisit tehdä?"
"Hmm..."
Linda vetäytyi hitaasti kauemmas ja istahti sohvalle mitään sanomatta. Mathias hymähti ja istui Lindan viereen kietoen kätensä tämän harteille.
"Mathias..." Linda kuiskasi pian silmät suljettuina.
"No?"
"Oletko sinä tyytyväinen?"
"Yleisesti ottaen vai johonkin tiettyyn asiaan?"
"Sekä että."
"Yleisesti ottaen olen. Mitä asiaa sinä sitten mietit?"
"Hmm..."
"Eilistä?"
"Mm."
Mathias naurahti. "Mitäs luulisit?"
"Oletko?"
"En ole pelkästään tyytyväinen. Olen sanoinkuvaamattoman iloinen ja onnellinen ja pelkään koko ajan että herään kohta ja kaikki onkin vain unta!" hän kuiskasi suoraan Lindan korvaan.
"Sama minuakin pelottaa..."
"Miltä sinusta sitten tuntuu?"
"En osaa selittää."
"Kokeilisitko?"
"Hmm... Tuntuu..." Linda avasi silmänsä haparoiden sanoja. "Vähän niin kuin... Jokin solmu minun sisälläni olisi auennut. Se alkoi löystyä jo silloin pari kuukautta sitten... Mutta nyt se on auennut kokonaan."
"Se on hyvä", Mathias hymisi.
"Tai ei." Linda rypisti kulmiaan. "Se ei ole auennut. Se on... Kokonaan poissa. Ihan niin kuin sitä ei olisi koskaan ollutkaan."
"Hienoa", Mathias mutisi sujauttaen kätensä Lindan paidan alle sivelläkseen paljasta ihoa. Hän murahti kiukkuisesti, kun pöydällä lojuva puhelin alkoi päristä.
"Eikö tuo rakkine osaa olla sekuntiakaan hiljaa?" hän valitti. "Äiti..." hän huokaisi ja nosti kännykän korvalleen luotuaan anteeksipyytävän katseen Lindaan päin.
"Mitä hän sanoi?" Linda kysyi puhelun loputtua.
"Ääh... Puhutaan siitä huomenna", Mathias mutisi ja painoi kevyen suukon Lindan otsalle. "Mennäänkö nyt siirtämään ne sängyt?"
"Hyvä on..."
:)