Seuraavana päivänä
I miss you
Miss you so bad
"Hei, Linda..." Mathias aloitti epäröiden.
"Mh?" Linda mutisi kohottamatta katsettaan lehdestä.
"Minun pitäisi käydä parin viikon reissulla kotona. Siitä äiti soitti eilen..."
"Parin viikon?" Linda toisti korkealla äänellä.
"En ole käynyt siellä aikoihin ja vanhempani..."
"Niin. Tietysti. Pari viikkoa", Linda sanoi konemaisesti.
"En minä haluaisi lähteä, mutta..."
"Tietysti sinä menet", Linda ärähti. "Milloin?"
"Ylihuomisesta oli puhetta."
"Selvä."
Linda käänsi selkänsä Mathiakseen ja alkoi valuttaa vettä tiskialtaaseen. Mathias laski leukansa Lindan olalle ja kietoi kätensä tämän vyötärölle. Linda ei reagoinut mitenkään, ja lopulta Mathias istui huokaisten alas.
"Taidan lähteä hetkeksi ulos, Linda sanoi saatuaan astiat tiskattua.
"Haluatko mennä yksin vai tulenko mukaan?"
"Minä..." Linda mutristi huuliaan. "Taidan mennä yksin."
"Okei..."
Linda siirtyi eteiseen ja veti takin ylleen. Solmittuaan kengännauhat hän jäi seisomaan käsi ovenkahvalla.
"Mathias..." hän sanoi lopulta.
"Mm?"
"Tule sittenkin mukaan."
Mathiaksen kasvoille levisi hymy ja hän suorastaan ponnahti ylös. Ulkona hän nappasi Lindan käden omaansa ja rutisti sitä tiukasti.
"Minulle tulee ikävä sinua", hän huokaisi. Linda ei sanonut mitään.
"Tehdään huomenna jotain kivaa."
"Minulla on tentti perjantaina."
"No höh. Luetaan sitten yhdessä... Jos pystyt keskittymään kirjaasi kun minä olen paikalla", Mathias virnuili. Linda tuhahti.
"Vitsi, vitsi. Haluatko muuten tuliaisia?"
"Ei tarvitse."
"Saako niitä silti tuoda?"
"Jos haluat tuhlata rahasi minuun."
"Mieluummin kuin keneenkään muuhun!"
Linda huokaisi alistuneesti. "Hyvä on sitten."
He kuljeskelivat pitkin kaupunkia noin tunnin ja palasivat sitten viettämään rauhallista koti-iltaa. Mathias jutteli mitä mieleen tuli, Linda pysyi hiljaa. Yön saapuessa hän käpertyi tiiviisti Mathiaksen kylkeen sanaakaan sanomatta.
Aamu valkeni kirkkana ja kylmänä - sekä tietysti hiljaisena. Linda ei sanonut mitään koko aamuna, jos ei hiljaista heitä kouluun lähtiessä oteta lukuun. Mathiaksen käymät luennot menivät täydellisesti toisesta korvasta sisään ja heti toisesta ulos.
"Kuules nyt, hurmuripoju. Tuollainen ei nyt käy laatuun. Kerro Tim-sedälle mikä on vikana", Tim komensi tupakka suupielestä roikkuen heidän siirtyessään luentosalista toiseen.
"Minun pitää mennä käymään Kööpenhaminassa."
"Eli?"
"Linda ei tykkää. Tai siis, en minä niin tarkoittanut..."
"Se tyttö on riippuvainen sinusta."
"Toisin päin", Mathias huokaisi.
"Ehkä niinkin. Ja siksi on oikeastaa hyvä, jos sinä häivyt hetkeksi", Tim julisti osoittaen Mathiasta savukkeensa tyngällä. "Opitte olemaan erossa toisistanne."
"Mutta..."
"Ja sinun pitää opetella myöntämään, että minä nyt vaan satun olemaan älyttömän viisas mitä sinun parisuhdeongelmiisi tulee."
"Etkä ole!"
"Voi pikkuista. Mietis nyt, olenko ollut kertaakaan väärässä?"
"No et, mutta..."
Tim taputti Mathiasta päälaelle hyvin alentuvasti. "Usko pois, lyhyt ero tekee ihan hyvää. Ja jälleennäkeminen on sitäkin riemukkaampi..."
Mathias pyöräytti silmiään. "Kuule, joskus en tajua miten siedän sinua."
"Koska olen sinun ikuinen ja uskollinen ystäväsi jota ilman et olisi ikinä saanut pikku vuokraemäntääsi!"
Mathias huokaisi syvään.
"Niinpä tietysti..."
Kun Mathias pääsi kotiin, hän yllättyi havaitessaan talon tyhjäksi. Missäköhän Linda oli? Mathias huokaisi syvään ja pakottautui rauhoittumaan. Ei heti kannattanut huolestua. Ehkä Tim oli oikeassa, he taisivat tosiaan olla riippuvaisia toisistaan...
Mathias teki muutaman lihaskuntoliikesarjan liikunnanohjaajan komennon mukaisesti ja lysähti sitten sohvalle. Televisiosta ei tullut mitään, hän ei jaksanut keskittyä kirjoihin ja lehtiin, ei oikeastaan mihinkään paitsi kuuntelemiseen.
Rauhoitu, hän komensi itseään. Ei ole mitään hätää...
Askelia. Rappukäytävässä. Mathias ponnahti pystyyn ja ryntäsi eteiseen. Hän onnistui juuri ja juuri pysähtymään sen verran kauemmas, ettei saanut ovea päin naamaansa.
"Mathias?" Linda sanoi epäilevään sävyyn huomatessaan toisen heti oven takana. Mathias yskäisi ja hieraisi niskaansa.
"Hei vaan", hän mutisi. "Tuota... Missä sinä olit?"
"Kävelyllä."
"Olin huolissani."
"Ei olisi tarvinnut."
"Olin silti", Mathias totesi kietoen kätensä Lindan ympärille. Nainen seisoi ensin reagoimatta mitenkään, mutta painoi lopulta päänsä Mathiaksen olalle. Hetken kuluttua hänen selkänsä alkoi täristä. Mathias yritti vilkaista Lindan ilmettä, mutta tämä piti kasvonsa tiukasti Mathiasta vasten.
"Mitä hätänä?" Mathias kuiskasi keinutellen Lindaa hitaasti puolelta toiselle. Linda ei vastannut, ei edes liikahtanut. Hänen kätensä olivat tiukasti nyrkissä vasten reisiä.
"Hei, kulta..." Mathias kuiskasi hellästi vetäytyen hitusen kauemmas niin, että Lindan kasvot ilmestyivät näkyviin. Hän tosin painoi päänsä saman tien.
"Itketkö sinä?"
Linda pudisti kiukkuisesti päätään ja kohotti kalpeat mutta kuivat kasvonsa.
"Mikä on?"
"Ei mikään", Linda vastasi hyvin tyynesti ja viileästi.
"Onpas."
"Ei ole."
"Varmasti-"
"Älä viitsi!" Linda tiuskaisi ja astahti taaksepäin. "Olen ihan kunnossa!"
"Okei, okei, kunhan... Olin ihan oikeasti huolissani. Se oli typerää, mutta kun olet aina ennen sanonut, jos menet johonkin."
Linda vetäisi ensin terävästi henkeä, mutta päätyi huokaisemaan alistuneesti.
"Tiedän. Anteeksi."
"Älä huoli."
Linda puraisi huultaan ja hävisi keittiön puolelle.
"Mihin aikaan sinä lähdet huomenna?" hän kysyi hetken kuluttua neutraaliin sävyyn.
"Heti aamusta."
"Ja millä?"
"Lentokoneella. Ostin lipun netistä, sain peruutuspaikan."
"Selvä."
"Tuletko mukaan kentälle?" Toiveikas äänensävy.
"Ehkä. "
"Kone lähtee puoli yhdeksältä."
"Eli pitäisi lähteä kuudelta... Ja minulta jäisi ensimmäien luento väliin."
"Ei sinun ole pakko tulla."
"Kyllä minä tulen."
"Hienoa!" Mathias hihkaisi kasvot kirkastuen. Hän asettui seisomaan lehteä selailevan Lindan taakse ja alkoi hieroa tämän hartioita.
"Kultaaa..."
"Niin?"
"Minulle tulee ikävä sinua. En oikeasti haluaisi lähteä..."
"Tietysti haluat. Et ole nähnyt heitä pitkään aikaan."
"Kumpa sinä pääsisit mukaan", Mathias huokaisi.
"Eiväthän-"
"Ajattelin kertoa."
Linda rypisti kulmiaan. "Etkö voisi odottaa vielä vähän?"
"Mutta miksi?" Mathias kysyi vilpittömän hämmästyneenä.
"No... Äh, ei mitään. Kerro vain."
"Linda-kulta, selittäisit vähän mitä sinä oikein mietit. Minä en pysy mukana", Mathias valitti istuen Lindan viereen.
"En minä mieti mitään."
"Rakas."
"Kunhan yllätyin. Ei puhuta siitä enempää."
"Oletko varma?"
"Myöhemmin sitten. Minun pitää mennä lukemaan siihen tenttiin."
"Luettaisiinko yhdessä?"
Linda huokaisi. "Hyvä on..."
Linda kävi hakemassa kirjansa ja he leiriytyivät sohvalle. Mathias selaili Lindan muistiinpanoja.
"Tunnen oloni tosi tyhmäksi", hän valitti kohta. "En tajua puoliaakaan!"
"Tuskin minäkään sinun kursseillasi pärjäisin."
Mathias ynähti myöntävästi ja alkoi kysellä. Linda pääsi selittämään itselleen niin rakkaita lakipykäliä ja piristyi huomattavasti.
"Ohhoijaa," Mathias huokaisi parin tunnin päästä. "Riittäisikö jo?"
"Ehkä tälle päivälle", Linda mutisi. "Pitää kerrata lisää huomenna ja..."
"Sinähän osasit jo nyt kaiken!"
"En tarpeeksi hyvin!" Linda ilmoitti kipakasti. "Jatkan huomenna. Minulla on hyvin aikaa", hän jatkoi aavistuksen pisteliääseen sävyyn. Mathias puraisi huultaan ja päätti olla välittämättä.
"Selvä. Minä taidan mennä pakkailemaan", hän sanoi ja hävisi huoneeseensa. Linda jäi istumaan sohvalle tekemättä mitään. Hän häpesi puoliksi käytöstään, puoliksi syytä siihen. Syy oli nimittäin kammottava, lamaannuttava pelko, jonka kohteesta hän ei ollut täysin varma. Yksinäisyys? Hiljaisuus? Vai jokin, jota hän ei halunnut myöntää edes itselleen?
Tai ehkäpä mukana oli niitä kaikkia. Linda huokaisi. Hän yritti rauhoittua lukemalla lempikirjaansa, ja onnistuikin hetkeksi, mutta Mathias sai silti melko tylyjä vastauksia kysymyksiinsä.
"Linda?" Mathias kuiskasi hämärässä aamussa kellon näyttäessä puoli kuutta. "Tuletko sinä kentälle?"
"Mmh..." Linda mutisi unisesti ja hieraisi silmiään. Mathias istui sängyn laidalla jo päivävaatteet yllään.
"Tulen minä", Linda huokaisi ja vääntäytyi ylös. Mathias hymyili hienoisesti ja hipsi keittiöön laittamaan aamupalaa. Linda vaihtoi vaatteet haukotellen ja tarttui Mathiaksen ojentamaan kahvikuppiin kuin pelastusrenkaaseen.
"Onhan sinulla varmasti kaikki?" hän kyseli herättyään kunnolla parin kahvikupillisen jälkeen. "Tarpeeksi vaihtovaatteita, hammasharja, lentoliput..."
"Kyllä, äiti", Mathias virnisti.
"Älä viitsi..."
"On, on. Lähdetäänkö?"
"Mm..."
"Taksilla vai autolla? Uskallatko ajaa sieltä pois?"
Linda mutristi huuliaan. "Uskallan", hän sanoi sitten kipakasti. "Kyllä minulla on kortti."
"Hienoa. Sitten mentiin."
Ajomatka sujui hiljaisuuden vallitessa. Kentällä Mathias sai ensimmäisten joukossa laukkunsa koneeseen ja he istuivat yhdessä odottelemaan lähtöselvitystä.
"Pärjääthän sinä?" Mathias kysyi tarttuen Lindan käteen.
"Tietysti."
"Soitan heti kun olen perillä."
"Minä olen silloin luennolla."
"No, laitan viestiä sitten", Mathias totesi leppoisesti. "Ja sinä ilmoitat, jos tulee jotain hankaluuksia, ilmoitathan?"
"Minä selviän ihan hyvin."
"Tietysti. Kunhan varmistin.
Hetken hiljaisuuden jälkeen Mathias nousi. "Pitää varmaan suunnata kohti konetta."
Linda kohosi mekaanisesti seisomaan. Mathias nappasi hänet tiukkaan rutistukseen ja painoi kevyen suukon Lindan huulille.
"Nähdään kahden viikon päästä", hän mutisi.
"Nähdään..."
"Minulle tulee ikävä sinua!"
"Vain kaksi viikkoa", Linda mutisi. "Sano terveisiä."
"Sanon."
Vielä yksi pikainen suukko - ja sitten Mathias olikin jo poissa. Linda jäi seisomaan aloilleen hetkeksi ennen kuin havahtui ja lähti kohti autoa. Hän rutisti avainta nyrkkinsä sisällä ja istui paikallaan ratin takana pitkään purren hampaitaan tiukasti yhteen.
Kaikki oli hyvin.
Linda huokaisi syvään ja käynnisti moottorin. Matka sujui pitkästä ajotauosta huolimatta hyvin ja parkkeerauskin onnistui. Linda kompuroi portaat ylös ja lysähti istumaan eteisen lattialle. Hän räpytteli silmiään tiuhaan tahtiin.
"Minulle tulee ikävä sinua." Mathiaksen ääni oli ollut niin ihana ja vilpitön... Miksei hän ollut kyennyt vastaamaan kunnolla? Siksikö, että se olisi liian totta? Jo nyt, vain alle tunti eron jälkeen, ikävä tuntui repivän sydäntä palasiin. Miten hän selviäisi kokonaiset kaksi viikkoa?
Linda vetäisi henkeä ja nousi ylös. Hän nappasi laukkunsa ja lähti kasvot kalpeina tuttua reittiä kohti yliopistorakennusta. Luennoitsijoiden äänet tuntuivat kuuluvan kaukaa, toisesta ulottuvuudesta. Linda pakotti itsensä kirjoittamaan muistiinpanoja ja kuuntelemaan, vaikkei sisäistänyt yhtäkään päivän aiheista. Vasta kotona hän uskalsi ottaa kännykkänsä esiin. Yksi saapunut viesti.
#Perillä ollaan! Lento aikataulussa, laukku tallessa, sää oikein hyvä, ainoana vaivana ikävä ): #
Linda istui sohvannurkkaan rutistaen puhelinta kädessään. Viestiin vastaaminen tuntui maailmanhistorian hankalimmalta haasteelta. Lopulta Lindan onnistui kuitenkin naputella jotakin.
#Kuulostaa hyvältä. Ikävä täälläkin.#
Viesti oli kylmä ja typerä eikä kertonut mitään. Silti vastaus saapui saman tien.
#Yritetään pärjäillä ;) Olet rakas!#
Linda asetti puhelinen pöydälle ja käpertyi kerälle. Hän ei pystynyt vastaamaan, eikä siinä olisi laskun takia edes paljoa järkeä.
Vaikka eihän hänen koko elämässään ollut nykyään järkeä. Ikävöidä nyt näin paljon ihmistä, jota ei edes tuntenut vuotta aiemmin? Ja entä se aamusta asti jatkunut, typerä halu itkeä? Ei. Ei lainkaan järkeä.
Linda nousi ylös ja päätti uppoutua muistiinpanoihinsa pariksi tunniksi. Kun päässä pyöri vain lakeja ja esimerkkitapauksia, olo tuntui paljon paremmalta. Pahaksi onneksi suihkui huuhtoi ne kaikki pois ja toi tilalle mustan, pelottavan tyhjyyden. Peitto tuntui kylmältä ja vierekkäiset sängyt aivan liian suurilta. Naapurista kuuluva veden lotina ja lattialautojen narina saivat Lindan sydämen pomppimaan kurkkuun. Talon tutut ja tavalliset äänet kuulostivat kammottavilta, pimeys näytti uhkaavalta ja hiljaisuus painoi kasaan.
Linda nukahti vasta valvottuaan useita tunteja säikkynä säpsähdellen. Hän heräsi itsestään aikaisin aamulla ja näppäili puoliunessa puhelimeensa tutun numeron.
"Hei, Emil, Linda täällä."
"Ihan hyvää, kunhan mietin... Tulisitko käymään viikonloppuna?"
Sellaista tällä kertaa :) Kommentit ovat kivoja!