Järkyttävästä läksymäärästä huolimatta jäi pari väliä kirjoittamisellekin! :D Pahoittelen, jos kirjoitusvirheitä löytyy tavallista enemmän, olen ollut, köh, kohtuuväsynyt vähän koko ajan.

"Onko sinulla luentoja huomenna?" Mathias kysyi heidän istuessaan syömässä.

"Vain yksi, ja sekin illalla."

"Minulla ei ole mitään... Tai no, pari kotona tehtävää juttua, mutta mietin..."

"Hmm?"

"Arvaa", Mathias virnisti.

Linda pyöräytti silmiään.

"Ei ole pakko, jos et halua..."

"Typerys", Linda tuhahti. "Tietysti haluan."

Mathias hymyili leveästi. "Minulla oli kamala ikävä sinua!"

"Onko se minun vikani?"

"On! Mitäs olet niin täydellinen..." Mathias mutisi osoittaen Lindaa haarukalla. Naisen silmissä välähti häivähdys hymystä.

Astiat unohtuivat pöydälle koko pitkäksi yöksi.

Aamulla Linda havahtui ovikellon soittoon. Hän huitaisi aluksi herätyskelloa, mutta tajusi pian, ettei ääni kuulunut siitä.

"Mathias", hän mutisi unisesti. Tanskalainen äännähti epämääräisesti osoittaakseen, että oli hereillä – ainakin melkein.

"Joku on ovella", Linda sanoi kömpien istualleen.

"Ei sitä nyt välttämättä tarvitse avata..." Mathias mumisi tyynyynsä. Linda tuhahti ja astui lattialle. Hän veti nopeasti aamutakin päälleen ja riensi eteiseen. Ovi aukeni, ja Linda ehti juuri ja juuri järkyttyä nähdessään sen takana seisojan – ja sitten hän löysi itsensä lämpimästä rutistuksesta.

"Hei, murunen!" hänen äitinsä, Christina, sanoi astuessaan askeleen taaksepäin.

"Hei..." Linda mutisi aluksi hiljaa, mutta kovensi ääntään, jotta Mathias kuulisi jälkimmäisen sanan. "...äiti."

"En kai herättänyt?"

"No..."

"Anteeksi. Onko sinulla tänään kiireitä?"

"Illalla yksi luento. Odota hetkonen, käyn..."

"Enkö minä saa tulla lainkaan sisään?" Christina kysyi vinosti hymyillen. Linda vilkaisi taakseen.

"Tuota... Kai sinä muistat, että järkkäsit minulle kämppiksen? Hän nukkuu vielä, ja täällä on kamalan sotkuista, joten..."

"Ahaa..."

"Jos odotat tässä, minä käyn vaihtamassa vaatteet ja mennään vaikka johonkin kahvilaan?" Linda ehdotti yrittäen kuulostaa normaalilta.

"Käy minulle."

"Hienoa. Hetki pieni..." Linda mutisi ja syöksähti sisään sulkien oven perässään. Mathias istui sängyn laidalla peittoon kääriytyneenä.

"Oliko se –" hän aloitti.

"Äiti. En tiedä miksi, hän ei ole sanonut mitään. Lähdemme kahville. Pue päällesi –" Linda viskasi Mathiaksen housut tämän syliin, "ja siivoa. Ole kiltti."

Mathias pyöräytti silmiään. "Hyvä on", hän mutisi. "Pitääkö minun esittää vain tavallista kämppistä vai..."

"Pitää! Eikun ei... Tai siis... Äh, minä yritän saada sanottua"; Linda mutisi ja syöksähti kylpyhuoneeseen. Hän pesi nopeasti kasvonsa ja harjasi hampaitaa kiskoen samalla farkkuja jalkaan. Muutaman minuutin ja pikaisen halauksen jälkeen hän astui rappukäytävään.

"Mennäänkö sitten?" hän kysyi suhteellisen normaalilla äänellä. "Anteeksi, kun jouduit odottamaan..."

"Ei se mitään", Christina totesi hyväntuulisesti ja lähti laskeutumaan rappusia. He kävelivät pienen matkan ja istahtivat pikkuiseen kahvilaan.

"No", Christina aloitti ja siemaisi kahviaan, "miten sinulla sujuu?"

"Ihan hyvin."

"Olet jaksanut käydä luennoilla?"

"Tietysti. Miksi... Mistä sinä keksit tulla käymään?"

Christina hymyili tietäväisesti. "Osuinko pahaan aikaan?"

"Et tietenkään, minä vain... Ei kai ole sattunut mitään?"

"Älä huoli, kultapieni, kaikki on hyvin. Minulla on kokous täällä, joten päätin tulla tervehtimään sinua. Olisi varmaan pitänyt ilmoittaa..."

Linda yskäisi ja hörppäsi mukinsa reunasta välttääkseen vastaamisen. Pohdittuaan hetken kuumeisesti hän keksi uuden puheenaiheen.

"Oletko kuullut Emilistä?" hän kysyi viattomaan sävyyn.

"Hän soitti juuri eilen, kertoi, että oli täällä reilu viikko sitten."

"Niin oli..."

"Siskoaan käy tapaamassa, mutta ei vanhempia", Christina marmatti. Linda hymyili hienoisesti.

"Hän sanoi kuitenkin viihtyvänsä hyvin", hän totesi.

"Niin hän sanoi minullekin", Christina sanoi tyytyväisenä. "Se on hyvä. Mutta... Viihdytkö sinä täällä?"

"Kuinka niin?"

"Koulussa, kaupungissa..."

"Viihdyn oikein hyvin", Linda sanoi vilpittömään sävyyn. "Lehtorit ovat mukavia ja luennot kiinnostavia."

"Tuntuuko Oslo liian isolta paikalta?"

"Ei, olen oppinut hyvin, miten minnekin pääsee. Ja täällä on kivoja kahviloita. Ja vähän matkan päässä on metsä..."

"Se on hyvä, sinähän kävit kotona siinä pikkuisessa ryteikössä joka päivä..."

"Ei se ole mikään ryteikkö!"

"Ei tietenkään, anteeksi. Onko sinulla ystäviä?"

"On."

"Paljonkin?"

"No, koulussa on ihan mukavia ihmisiä, tulen toimeen kaikkien kanssa, ja Tino – muistatko? Se suomalainen, joka asui vähän aikaa Bergenissä..."

"Muistan toki! Asuuko hänkin täällä?"

"Vähän matkan päässä, joten näemme suhteellisen usein."

"Kuulostaa hyvältä. Hmm, mitenköhän kysyisin..."

Linda kohotti kulmiaan. "Ei sen pitäisi olla sinulle vaikeaa, oli kysymys mikä tahansa."

Christina naurahti. "Eipä kai. No, oletko löytänyt ketään... Joka olisi vähän enemmän kuin pelkkä ystävä?"

"Äiti..."

"Kulta..."

"Hmph."

"Oletko? Kyllä sinä omalle äidillesi voit kertoa."

Linda punastui kevyesti. "No, oikeastaan... En oikein tiedä..."

"Eli olet! Minkä ikäinen?"

Linda pyöräytti silmiään. "Mitä sinä kuvittelet? 25."

"Mistä? Minkä näköinen?"

"Tuota..."

"Missä te tapasitte?"

"Äiti –"

"Onko – anteeksi, selitä vain."

"En selitä, vaan..." Linda nousi seisomaan, "saat tehdä arvion ihan itse."

"Kuinka –"

"Tule nyt."

"Aiotko sinä vai –"Christina aloitti, kun he pääsivät kahvilasta.

"Äiti, rauhoitu. Sinä olet tavannut hänet."

"Olen vai? Milloin?"

"Siitä on aika kauan."

"Kuka – hetkonen..."

Linda huokaisi.

"Saanko arvata?"

"Siitä vain."

"Mathias!"

Linda pyöräytti silmiään, mutta hymyili pienesti. Christina näytti hetken vain yllättyneeltä, mutta hymyili sitten leveästi.

"Sehän on hienoa! Hänhän on melkein kuin sukua jo valmiiksi!"

"Miten niin valmiiksi?!"

"Kuinka kauan olet pitänyt minua epätietoisuudessa?" Christina tiukkasi.

"Jotain... Hmm", Linda sanoi. "Pari kuukautta?"

"Etkä ole sanonut mitään!"

"Ei ole tapahtunut mitään... Kummallista. Yritä nyt muistaa, että minä olen aikuinen."

"Mutta silti minun lapseni!"

"Äiti..."

"Hetkonen... Nuk – tai ei, älä sano. Se ei taida kuulua minulle."

"Ei tosiaankaan kuulu!" Linda kivahti hienoisesti punastuen.

Christina hymyili. "Anteeksi, kultapieni."

"Äiti, älä kutsu minua tuolla nimellä."

"...varsinkaan Mathiaksen läsnäollessa?"

"Ei, vaan yleisesti."

"Hyvä on, kultapieni."

Mathias, tapan sinut jos et ole valmis, Linda mietti avatessaan pääoven. He kiipesivät portaat kolmanteen kerrokseen ja Linda soitti ovikelloa. Kului pieni hetki ja Mathias avasi oven täysissä pukeissa ja hiukset niin järjestyksessä kuin ne vain saattoivat olla – eli melkoisen pörrössä.

"Tuota..." hän mutisi ja ojensi epäröiden kätensä. "Huom –"

Mathiaksen tervehdys jäi kesken Christinan halatessa häntä.

"Mathias! Oletpa sinä kasvanut!" Christina hämmästeli. Mathias naurahti epävarmasti.

"Voisi olettaa, että se on ihan hyvä asia... Onko siitä nyt, hmm, viisitoista vuotta kun näit minut viimeksi?" hän sanoi vinosti hymyillen.

"Niin kauan? Voi sentään. Mutta kuules nyt, Linda san..."

"Kerroin", Linda mutisi oveen nojaten. Mathiaksen kasvoille levisi hymy.

"Hienoa!" hän sanoi iloisena. Linda pyöräytti silmiään.

"Äiti, onko sinulla nälkä?" hän kysyi nopeasti.

"Voisin minä jotakin ottaa, jos siitä ei ole vaivaa..."

"Ei tietenkään", Linda mutisi ja siirtyi keittiöön. Christina ja Mathias jäivät juttelemaan – lähinnä äänessä tuntui olevan Christina, joka muisteli menneitä. Kertomukset jatkuivat yhä heidän istuessaan pöytään.

"Ette varmaan muista, että tapasitte kerran..."

"Mitä?" Linda puuskahti. Mathiaskin näytti yllättyneeltä. Christina naurahti.

"Linda oli vain kolmen ja Mathias neljä. Ei ihme, jos ette muista. Jensillä oli kokous Kööpenhaminassa, ja me muut lähdimme mukaan. Emil oli vasta ihan pieni, nukkui koko vierailun..." hän selitti. "Te kaksi olitte sentään sen ikäisiä, että pysyitte hereillä. Linda tosin kiukutteli koko matkan, ettei halua leikkiä sen tyhmän pojan kanssa... Ette olleet koskaan tavanneet."

Linda hymyili ilkeästi ja Mathias väänsi kasvoilleen loukkaantuneen ilmeen, vaikka häntä selvästi nauratti.

"No, suostuiko Linda sitten leikkimään sen tyhmän pojan kanssa?" hän kysyi.

"Mitenköhän se menikään... Mathias pääsi lopulta suosioon, kun suostui leikkimään viikinkejä niin, että Lindan ei tarvinnut olla pulassa oleva neito vaan hänkin sai miekan."

Mathias purskahti nauruun ja Lindakin hymyili omahyväisesti.

"Taitaa sama toimia vieläkin..." Mathias mutisi.

"Mitä sitten tapahtui?" Linda kysyi.

"Leikitte sitä hetken aikaa. Sitten Linda ilmoitti, että tahtoo olla kuningatar. Mathias suostui mielihyvin käskytettäväksi ritariksi."

Lindan hymy leveni aavistuksen. "Siitäs sait", hän mutisi tökkäisten Mathasta kevyesti kylkeen. Tanskalainen nappasi hänen kädestään kiinni eikä päästänytkään enää irti.

"Se minun tarinoistani", Christina ilmoitti. "Nyt te kyyhkyläiset pääsette ääneen. Kertokaa kaikki!"

"Äiti!"

"Mitä, kultapieni?"

"Äiti..."

"Mathias, kerrotko sinä?"

"Äiti!"

Mathias naurahti ja puristi Lindan kättä hieman lujempaa. "Mitä pitäisi kertoa?"

"Mitä on tapahtunut sen jälkeen, kun minä käskin Lindan soittaa sinulle."

"No..."

"Anna tulla vain."

"Äiti..." Linda mutisi.

"Mitä, kultaseni?"

"..."

"Tuota", Mathias kiirehti sanomaan väliin, "ei mitään ihmeellistä. Muutin tänne, tutustuimme ja... Niin."

Christina sekoitteli kahviaan pää kallellaan. Linda mutisi jotakin katse lattiassa.

"Voi teitä", Christina huokaisi alistuneesti. "Hyvä on. Yritän vain sanoa, että olen onnellinen puolestanne."

Mathias hymyili leveästi ja vilkaisi Lindaa, joka kohotti katseensa.

"Kiitos", hän kuiskasi hiljaa.

"Ja nyt minun pitää varmaan mennä... Kiitos kahvista, onnea tentteihin, älkää riidelkö tai sopikaa ainakin jos riitelette, Mathias, vahdi että Linda syö ja nukkuu tarpeeksi eikä vain lue, mitäs vielä..."

Linda pyöräytti silmiään ja Christina naurahti.

"Hyvä on. Minä menen", hän sanoi ja nousi ylös. Linda ja Mathiaskin tulivat eteiseen saamaan vielä lähtöhalaukset, ja jäivät lopulta kahden. Linda huokaisi syvään.

"Mitä nyt, kultapieni?" Mathias virnuili.

"Älä viitsi."

"Hei, vitsailin vain. Sinun äitisi on mukava."

"Voisi ilmoittaa tulostaan..."

"No, ajoitus ei ehkä ollut paras mahdollinen, mutta..."

"Ei tosiaankaan."

"Oli silti kiva tavata hänet."

"Hmph..."

"Ja olen tyytyväinen, että kerroit... Meistä", Mathias sanoi hymyillen autuaasti viimeisen sanan kohdalla.

"Miksen olisi?"

"Noh... Joskus mietin..."

Linda rypisti kulmiaan ja vilkaisi Mathiasta. "Mietit mitä?"

"Että kuinka... Vakavissasi sinä olet. Koska..."

"Minä olen aina vakavissani", Linda ilmoitti tyynesti. Mathias kietaisi kätensä hänen ympärilleen ja hautasi kasvonsa hänen hiuksiinsa.

"Hyvä tietää", hän mutisi.

"Oletko sinä sitten?"

"Aina? En. Sinun suhteesi..." Mathias käänsi katseensa Lindan silmiin, "enemmän kuin vakavissani."

"Eli?"

"Jos sinä jättäisit minut... Hmm, kuulostaako 'kuolisin' liian dramaattiselta?"

"Kuulostaa", Linda ilmoitti julmasti, mutta pieni hymynpilke silmissään.

"Sitten olen dramaattinen. Kuolisin."

"Eli joutuisin vastuuseen murhasta, jos jättäisin sinut?"

"Juuri niin."

"Syyllistävää."

"Aiotko sinä sitten tehdä niin?"

"Hmm..."

"Älä vitsaile, tämä on vakava asia!"

"Ei ainakaan ole suunnitelmissa", Linda sanoi pyöräyttäen silmiään.

"Sinä pilkkaat minua."

"Enhän."

Mathias väänsi kasvoilleen pohjattoman surullisen ilmeen. "Kylläpäs!" hän valitti.

"En."

"Mitä sitten?"

"Yritän saada äänihuuleni vääntymään niin, että saisin sanottua saman kuin sinä, mutta..." Linda punastui ja jätti lauseen kesken. Mathias tuijotti häntä muutaman sekunnin.

"Oikeasti?"

Linda nyökkäsi puraisten huultaan. Vaikka hän olisi halunnut, hän ei olisi saanut sanottua enää mitään, sillä Mathiaksen huulet puristuivat tiukasti hänen omiaan vasten. Linda sulki silmänsä ja keskittyi nauttimaan lämpimästä, jokaisen solun valtaavasta onnentunteesta. Se tuntui melkein kummalliselta; hän oli elänyt monta vuotta vailla häivääkään onnesta, tai vielä vaikeammin saavutettavasta tunteesta; turvallisuudesta.

Ja kaikkein kummallisinta oli, että nykyään hän alkoi miltei tottua molempiin.

"Linda?" Mathias mutisi suudelman loputtua.

"Hmm?"

"Rakastan sinua."

Ja kliseinen loppu kruunaa koko kliseisen luvun. xD Kommentointi on sallittua, valittakaa vaikka niistä liiallisista kliseistä tuolla väl- joka kohdassa. Ihan oikeasti, saa ja pitää antaa myös kritiikkiä! :)