Huhhuh, pitkästä aikaa. Yli vuosi - mitä ihmettä. Olen vähän valunut ulos koko hetaliafandomista, vaikka tämä ficci onkin kummitellut mielen perukoilla vaatien jatkoa. Muista en lupaa mitään - anteeksi - mutta tämän aion kyllä kirjoittaa loppuun. Kiitos kaikille lukijoille, ja pahoittelut näin järjettömn pitkästä tauosta. Lukio on syönyt elämäni, mutta yritän varastaa sitä vähitellen takaisin. Mutta pidemmittä puheitta, olkaa hyvä.

Vuotta myöhemmin

Päivät, viikot ja vähitellen myös kuukaudet kuluivat tuoden mukanaan leppeämmän ilman ja kevään ensimmäiset kukat. Linda ja Mathias huomasivat päivien pitenemisen lähinnä siinä, ettei aurinko ollut vielä laskenut heidän kiiruhtaessaan luennoilta kotiin. Molemmat valmistuisivat samana keväänä, joten luettavaa löytyi. Illat kuluivat Lindan mutistessa vankeusrangaistuksien pituuksia ja Mathiaksen piirrellessä kaavioita paloturvallisuudesta. Kun päivän asiat oli kerrattu, he kaatuivat rättiväsyneinä sänkyyn vaihtaen vain muutaman sanan.

Linda ehti kaikkien lakien välissä myös ajatella tulevaisuutta ja jopa pääsi pohdinnoissaan lopputulokseen.

Mathias käytti jäljelle jäävän aivokapasiteettinsa ei niin suunnitelmalliseen haaveiluun.

Mutta ennen suunnitelmien tai haaveiden toteuttamista piti vielä valmistua - ja lopulta sekin päivä koitti.

"Onnittelut loistavin arvosanoin valmistuneelle!" Mathias virnisti kilauttaen valkoviinilasinsa Lindan lasin reunaan. Hän kumartui painamaan kevyen suukon Lindan huulille ja siemaisi sitten lasistaan.

"Kiitokset", Linda tuhahti. "Ja onnittelut sinullekin."

"Mietin miten mahtavaa tämä on! Olemme nuoria, hyvin koulutettuja, terveitä ja yhdessä!" Mathias hihkaisi virnistys vain leviten entisestään. Lindakin hymyili varovasti. Sitten hän mutristi miettiväisenä huuliaan ja laski lasinsa pöydälle. Hän silitteli ajatuksissaan mekkonsa ohutta kangasta sohvanreunaa pitkin.

"Mitä mietit, kulta?" Mathias kysäisi.

"Minä... No, juuri tuo mitä sinä sanoit... Niin... Minä vain... Äh, ei mitään."

"Sanoisit nyt..." Mathias houkutteli laskien lasinsa pöydälle ja kääntyen Lindaan päin. Linda vetäisi syvn henkeä.

"Älä nyt säikähdä. Jos sinä et pidä ajatuksesta niin se siitä," hän mutisi katse jaloissaan.

"Anna tulla vaan."

"Minä..." Linda vetäisi henkeä. "Ajattelin. Että. Jos. Ehkä..."

"Niin?"

"Josvoisinjättääpilleritpois", Linda mutisi nopeasti. Mathias räpäytti silmiään hämmentyneenä. Linda tuijotti posket punaisena sylissään lepääviä, toisiinsa kietoutuneita käsiään. Pitkän hiljaisuuden jälkeen Mathias kosketti Lindan olkaa.

"Haluaisitko sinä siis... Vauvan?"

"Ehkä."

"Vain ehkä?"

"Siis kyllä. Mutta en jos sinä et halua, eli sano vain jos se ei sinusta tunnu hyvältä idealta, se ei haittaa..."

"Linda, rauhoitu."

"...koska eniten minä... Anteeksi."

"Tehdään tämä nyt selväksi. Katso tänne."

Epäröiden Linda käänsi päänsä kohti Mathiasta.

"Sinä siis haluaisit saada lapsen. Minun kanssani."

Linda nyökäytti epävarmasti. Mathias tuijotti häntä liikahtamatta, kunnes yhtäkkiä puhkesi hymyyn.

"Se on mahtavaa!" hän hihkaisi ja tarttui Lindan käsiin vetäen tämän seisomaan. Lindan ilme näytti hyvin hämmentyneeltä.

"Oikeasti?"

"Oikeasti!" Mathias naurahti ja veti Lindan tiukkaan halaukseen. "Se... Minä..." hän sopersi. "Olen miettinyt tässä jonkin aikaa, mitä haluan elämältäni."

"Ja lopputulos on?"

"Minä haluan ennen kaikkea sinut", Mathias kuiskasi painaen otsansa vasten Lindaa otsaa. "Ja toisena perheen."

"Sinä voisit saada molemmat", Linda uskaltautui kuiskaamaan posket hehkuen.

"Minä rakastan sinua. Rakastan enemmän kuin mitään koskaan milloinkaan", Mathias hymisi

ja painoi huulensa Lindan huulille. Kainostelematta hän syvensi suudelmaa saman tien kauas viattomasta pikku suukosta. Linda vastasi aivan yhtä kiihkeästi kohottaen kätensä Mathiaksen poskille. Mathias istutti Lindan pöydän reunalle sivellen tämän reisiä niin, että mekon helma nousi huomattavasi ylemmäs. Linda ynähti jotakin upottaen kätensä Mathiaksen hiuksiin. Mies painautui entistä lähemmäs ja koukisti Lindan toisen jalan lantionsa ympärille.

"Mathias", Linda sanoi äkkiä vetätyen suudelmasta. "Pitää lop-"

Mathias keskeytti Lindan aloittamalla uuden suudelman. Linda työnsi häntä kauemmas.

"Mathias, muista että minun..."

"Mmh..." Mathias mutisi vetäytymättä lainkaan. Hän vei toisen kätensä Lindan alaselkään vetän naista vielä lähemmäs. Linda yritti työntää Mathiasta kauemmas, muttei saanut käsiinsä voimaa koska tosiasiassa hän halusi aivan samaa kuin Mathias.

"Mathias, minun..."

Samassa ovikello soi. Molemmat jähmettyivät hetkeksi paikalleen, kunnes Mathias astahti taaksepäin ja pudisti kevyesti päätään. Linda hypähti alas pöydältä ja suoristi mekkonsa ennen kuin riensi ovelle.

"Hei, äiti", hän tervehti neutraali ilme kasvoillaan.

"Onneksi olkoon, kulta!" Christina Bondevik sanoi halaten tytärtään. Hän ojensi Lindalle pitkävartisen ruusun.

"Kiitos", Linda mutisi. Mathias ilmaantui samassa eteisen puolelle suhteellisen normaali hymy kasvoillaan. Hän ojensi kätensä Christinalle.

"Onnea sinullekin", Christina sanoi hymyillen. "En meinaa uskoa, että te olette jo noin aikuisia..."

Mathias naurahti kevyesti. "Äiti sanoo aina samaa", hän totesi.

"Niinpä niin. Yksikään äiti ei koskaan ymmärrä yhdenkään lapsen, edes ystäviensä lasten, kasvamista. Ja niin muuten, Linda, isäsi ja Emil tulevat pian", Christina sanoi kääntyen taas tyttäreensä päin.

"Selvä", Linda totesi. "Mathiaksen vanhempien pitäisi myös tulla puolen tunnin sisällä, voimme sitten lähteä sinne ravintolaan."

"Hienoa. Voi tyttökulta kun sinä olet kasvanut!" Christina huokaisi. "Vasta te molemmat olitte koulua aloittelevia pikkuisia..."

Linda hymyili hiukan vaivaantuneesti.

"En kai minä keskeyttänyt mitään, kun tulin?" Christina kysyi väläyttäen hymyn.

"Et! Et, et ollenkaan", Linda kielsi nopeasti.

"Oivoi. Teidän ilmeistänne voisi päätellä vähän muuta. Löytyykö uutisia?"

"Ei ainakaan vielä", Mathias hymyili Lindaa vilkaisten.

"Kerrotte sitten heti jos jotain tapahtuu! En ole vieläkään antanut anteeksi sitä, kuinka pitkään te pimititte suhteenne", Christina marmatti.

Samassa ovikello soi uudestaan. Linda avasi ja päästi sisään Mathiaksen vanhemmat, jotka onnittelivat ensin poikansa ja sitten hänet. Miltei heti perään myös Lindan isä ja Emil saapuivat. Kaikki siirtyivät hetkeksi olohuoneen puolelle jutustelemaan ja nostamaan maljat. Kun Christine ja Laura - muita kiellettiin auttamasta - saivat lasit kerättyä, ryhmä siirtyi ulos. He pakkautuivat kahteen autoon ja suuntasivat pienehköön mutta laadukkaaseen ravintolaan. Ateria sujui leppoisesti menneitä muistellessa - yhden Emiliä kiduttavan hetken Christina selitti hartaasti lastensa yhteisiä suosikkileikkejä. "Aikuiset", jotka nimittävät Lindaa, Mathiasta ja Emiliä tyynesti lapsiksi, suorastaan pakottivat nämä lapset tilaamaan mahdollisimman suuret jälkiruoka-annokset vain saadakseen maksaa mahdollisimman paljon.

"Olisiko sitten lahjusten aika?" Mathiaksen isä, Hans, kysyi jälkiruokien saavuttua. Hän ei jäänyt kuuntelemaan "lasten" vastaväitteitä, vaan jatkoi suoraan: "Teillä on asunto ja kaikki tarvittavat tavarat, joten päätimme tyytyä tylsästi kirjaimellisiin lahjuksiin. Voitte lähteä vaikka matkalle tai sisustaa kämpästänne oikein kunnon luksusasunnon. Tai ihan vain säästää tulevaa varten..."

Mathias vilkaisi Lindaa hymyillen ennen kuin he molemmat kiittivät yhteen ääneen.

"No, ehkä me päästämme teidät juhlimaan keskenänne", Christine totesi heidän maksettuaan. "Onnea vielä kerran."

"Onnea", Laura toisti nousten ylös. Vielä viimeisten halausten jälkeen "aikuiset" lähtivät kotimatkalle, Emil omille teilleen ja Linda ja Mathias hekin kohti kotiaan.

"Pidetäänkö vielä oikein kunnon jatkot?" Mathias vitsaili tarttuen samalla Lindaa kädestä. Nainen pyöräytti silmiään.

"Ei juhlia. Sopimus."

"Juu, juu, vitsailin vain... Mutta vaikkei juhlittaisi mitenkään erityisesti, mietin..."

"Mietit mitä?"

"Jos pidettäisiin yksityiset ei-juhlat, pyydettäisiin vaikka Tim ja ehkä se hänen tyttöystävänsä hetkeksi."

"Hmm..."

"Ei ole pakko, jos et halua..."

"Kyllä se käy, mietin vain, onko meillä mitään tarjottavaa..."

Mathias nauroi. "Kuulostat ihan äidiltä. Ei sillä ole väliä."

"Kai nyt jotain syötävää pitää olla", Linda mutisi.

"Tietysti. Mutta ei mitään erikoista. Ei juhlia, eikö niin?"

"Selvä. Soita vaan."

Mathias hymyili leveästi ja kaivoi puhelimensa esiin.

"Mitä unelmavävy?" Tim vastasi.

"Siis mikä?"

"Uusi lempinimesi! Minähän sanoin, että keksin jotain."

"Ei ole todellista... Mitä sinä teet juuri nyt?"
Tim yskäisi. "Odottelen. Valerian pitäisi tulla..."

"Hah, arvasin! Onko teillä jotain erityistä suunnitelmissa?"

"...Mathias..."

"En minä sitä tarkoittanut! Mietin Lindan kanssa, että jos te haluaisitte tulla vähäksi aikaa meille..."

"Okein kunnon juhlatko aiotte pitää?"

"Ei, ei juhlia. Muuten vaan. Ei mitään erityistä. Pari tuntia."

"No, kaipa se käy. Kysyn häneltä."

"Hienoa! Ilmoita sitten!"

"Juujuu."

"Nähdään!"

"Ehkä. Moi."

Kun Mathias ja Linda pääsivät kotiin, Mathiaksen puhelin piippasi Timin ilmoituksen myöntävästä vastauksesta. Puolen tunnin kuluttua ovikello soi.

"Kumpi avaa?" Mathias kysyi hymyillen.

"Vaikka sinä, kun kerran noin innokas olet..."

"Älä käsitä väärin", Mathias hymähti ja painoi Lindan poskelle suukon ennen kuin siirtyi eteiseen. Linda seurasi perässä hieman uteliaana hänkin.

"Tervetuloa!" Mathias hihkaisi ja astui taaksepäin Lindan vierelle päästäen kaksikon sisään.

"Dag", Tim murahti – hollanniksi, kuten aina ollessaan hermostunut. "Tuota..."

"Sinä olet varmaan Valeria", Linda puuttui puheensa ja ojensi kätensä. "Hauska tavata viimeinkin."

"Niinpä", Mathias jatkoi. "Tim on puhunut sinusta paljon."

Valeria naurahti ja puristi Lindan kättä.

"Mukava kuulla", hän sanoi ja iski Timille silmää. Tämä yritti selvästi kaikin voimin pitää ilmeensä neutraalina.

"Tulkaa peremmälle", Linda katkaisi hermostuneen hiljaisuuden neutraaliin tyyliinsä. Tim ja Valeria vetivät kengät jaloistaan – Tim tunsi suurta helpotusta, sillä kymmenen sentin koroilla Valeria oli jopa hieman häntä pidempi.

He istuutuivat pöydän ääreen ja ilta kului rauhallisen jutustelun parissa. Mathias virnuili Timin hermostuneisuudelle, joka tosin hälveni ajan myötä Valerian ja Lindan havaitessa, että puheenaiheita syntyi lähes itsestään. Aina välillä Linda ja Mathias vilkaisivat toisiaan ja molemmat puhkesivat hellään hymyyn. Tunnit kuluivat, aurinko laski ikkunan takana, ja lopulta Tim ja Valeria alkoivat tehdä lähtöä kiitellen mukavasta illasta.

"Valeria vaikutti mukavalta", Linda totesi heidän jäätyään kahden.

"Niin vaikuttikin. Toivottavasti heillä menee hyvin. Mutta meillä taisi jäädä jotakin aamulla kesken, eikö?"

Linda pyöräytti silmiään. "Niin taisi. Keskustelu ainakin."

"No keskustellaan sitten. Kuinka kauan sinä olet miettinyt?"

"Tosissani muutaman kuukauden. Ja tietysti haaveillut epämääräisesti pidemmänkin aikaa."

"Epämääräinen haaveilu kuulostaa tutulta."

"Sinullahan on huomenna se työhaastattelu?"

"On, kuinka niin?"

"Ajattelin.. Että jos se menee hyvin, eikö tilanne olisi aika hyvä nyt heti?" Linda kysyi hiljaa. Hän itse oli saanut syksyksi sijaisuuden eräästä vakuutusyhtiöstä.

"Olisihan se. Uskomatonta – tuntuu kuin olisin vasta ollut itse pelkkä pikkulapsi, ja nyt jo suunnittelen omien hankkimista…"

"Voimme me odottaa vielä, jos haluat. Ei ole kiirettä."

"Ei tarvitse. En halua odottaa enää sekuntiakaan!" Mathias naurahti. "Mutta ajatukseen totuttelu vie kyllä aikaa… Olenko koskaan sanonut, että rakastan sinua?"

"Muutaman kerran", Linda hymyili. "Mutta et koskaan tarpeeksi montaa."

"Hyvä. Minä en nimittäin kyllästy sen sanomiseen."

Kuukaudet kuluivat hitaasti toivon ja pettymysten kiertäessä rinkiään. Elokuussa Linda alkoi turhautua, syyskuussa pelätä. Mathias tunsi samoin, mutta he onnistuivat rauhoittamaan toinen toisensa. Lokakuun pettymys oli myöhässä – ja riemu räjähti pienen plussan myötä.

Sellaista. Päästään vähitellen alkuperäisen suunnitelmani kyytiin. Tämä luku oli nyt aikamoista sokerimössöä, mutta ottakaa se anteeksipyytönä täydellisestä poissaolostani. Kiitos paljon kaikille lukijoille - varsinkin jos jaksatte edelleen kiinnostua.

:)