Onnistuipas! Yritän parhaani mukaan kirjoitella aina kun yo-vihoilta ehtii...
Heti alkuun kiitokset kommentoijille, enpä olisi uskonut että useampi henkilö vielä muistaisi tämänkin ficin! Olette ihania. :)
"Oletko sinä miettinyt nimeä?" Mathias kysyi heidän loikoillessaan sängyllä kirkkaan, kesäisen auringonvalon loistaessa sädekaihtimien läpi.
"Olen… mutta en vielä mitään varmaa. Lähinnä pyöritellyt nimiä, joista olen aina pitänyt."
"Esimerkiksi?"
"Kristian. Jonas. Karen. Ja Astrid. Siitä olen pitänyt aina."
"Hyviä kaikki."
"Onko sinulla mitään mielessä?"
"Kuten sanottu, nuo ovat kaikki hyviä, mutta voisin lisätä listalle ainakin vielä Ingridin ja Björnin."
"Hyviä nekin. Mutta katsotaan sitten kun se syntyy…" Linda sanoi hellästi laskien kätensä vielä litteälle vatsalleen.
Mathias hymyili ja asetti kätensä Lindan käden päälle.
"Milloin ajattelit kertoa vanhemmillesi?" Linda kysyi hetken kuluttua. Mathias naurahti.
"Ei mitään hajua. Menevät varmaan hetkeksi shokkiin ja sitten kiljuvat riemusta. Kerron sitten kun siltä tuntuu. Entä sinä?"
"En tiedä. Äiti käyttäytyy varmaan samalla tavalla kuin sinun vanhempasi, isä ei varmaan sano mitään, mutta luulen, ettei hänellä ole hirveästi vastaansanomistakaan. Äiti on vihjaillut viimeiset puoli vuotta, ja isä vain hymissyt vieressä…"
Mathias hymähti piirrellen kuvioita Lindan vatsaan.
"En vieläkään meinaa tajuta koko asiaa."
"Ottaen huomioon että tein sen testin kolme päivää sitten, se ei ole mikään ihme."
"Tuntuuko se vielä miltään?"
"Ei. Rauhoittuisit vähän, eihän se ole vielä kuin vasta pari hassua solua."
"On se silti ihmeellistä!"
"Onhan se", Linda sanoi kasvot sulaen hymyyn. "En minäkään malta odottaa."
Päivät vierivät eteenpäin iloisen hurmoksen vallassa. Syyssää oli kaunis ja kuulas, mistään ei tarvinnut huolehtia, he saivat viettää aikaa kahdestaan ja keskittyä vain toisiinsa ja yhteiseen tulevaisuuteen. He olivat kahden vuoden aikana oppineet myös riitelemään, ja pienet väittelyt olivat yleisiä, mutta nyt nekin vähenivät puoleen. Kaikki oli täydellistä – niin täydellistä, että sekä Lindaa että Mathiasta melkein pelotti. Tulevaisuus näytti kirkkaalta ja kauniilta – kummallakin oli työpaikka ainakin vähäksi aikaa, rahaa oli juuri sopivasti, toinen makuuhuone maalattaisiin vaaleanvihreäksi ja he hankkisivat valkoisia, kauniita huonekaluja ja pyytäisivät vanhemmiltaan kaikki näiden säilömät lelut.
"Sinä olet ollut ihan liian onnellinen viime päivinä, vävypoika", Tim totesi eräänä päivänä Mathiaksen ollessa käymässä.
"Kuinka niin?"
"Leijut pilvissä koko ajan. Virnistelet jatkuvasti. Tuijottelet taivasta haaveellisena."
"Eikö sinun pitänyt osata tulkita minun ilmeitäni?" Mathias härnäsi.
"Osaanhan minä. Mutta taidot ruostuvat, kun ei ole ollut tulkittavaa viime aikoina – olet ollut niin kiinni Lindassa. Mutta tämä menee jo yli siitä normaalista rakastuneesta hörhöilystäsi."
"Hörhöilystä?" Mathias sanoi teeskennellen loukkaantunutta.
"Kyllä sinä tiedät. Mutta. Milloin on hääpäivä?"
"Emme ole puhuneet aiheesta…"
"Hmph. Mikä sitten nyt on niin ihmeellisen ihanaa… Hetkonen. Odota."
"Niin?"
"Jos ei kerran häät, niin… Puhuit jotain maalien ostamisesta. En usko, että pelkkä perusremontti aiheuttausi tuollaisen hurmaantumisen." Tim tuijotti Mathiasta silmät pyöreinä. "Ei ole todellista."
"Mikä ei ole?"
"Linda on raskaana, eikö olekin?"
Mathiaksen virnistys riitti vastaukseksi.
"Mieletöntä. Tarkoitan, onneksi olkoon. En tajua. Minun pienestä parhaasta kaveristani tulee isä! Milloin?"
"Heinäkuun lopussa todennäköisesti."
"Eli sinä olet tiennyt yli kaksi kuukautta etkä ole sanonut mitään?"
"En osannut ottaa sitä puheeksi."
"Senkin. Tällaiset asiat pitää uskoa ikuiselle bestikselle heti kun mahdollista!"
"Anteeksi."
"Uskomatonta. Loistavaa."
He istuivat hetken hiljaisuudessa, jonka aikana Mathiaksen virnistys vaihtui vähitellen pohtivammaksi ilmeeksi.
"Tuota… Me mietimme… Alkaisitko sinä kummisedäksi?" hän kysyi lopulta haroen hiuksiaan. Tim tuijotti häntä kuin ei olisi kuullut kysymystä.
"Ei haittaa jos et halua, mutta ajattelin…"
"Minä? Ihan oikeasti?"
"Ei vaan leikisti. Tietenkin sinä!"
"Miksi?"
"Mihin sinä aivosi jätit? Olet paras kaverini, ääliö. Joten alatko?"
"Totta kai. Minä… Kiitos."
Mathias hymyili vinosti.
"Olin muuten oikeassa", Tim totesi hetken kuluttua.
"Missä?"
"Ennustin tämän heti, kun tunnustit olevasi lätkässä siihen… söpöläiseen", Tim virnisti käyttäen tutustumisen myötä pois jäänyttä lempinimeä.
"Itse asiassa jo aiemmin", Mathias tuhahti. "En olisi uskonut. Tämä on ihan käsittämätöntä! Enhän minä osaa olla pienten lasten kanssa! Mitä jos se ei pidä minusta? Mitä jos teen jotain väärin ja…"
"Rauhoitu, vävypoika. Hyvin sinä pärjäät. Se tulee luonnostaan."
"Oletko jättänyt jotakin kertomatta?"
Tim pyöräytti silmiään. "En, ääliö. Niin kaikki sanovat. Ja minä luotan sinuun. Tai ainakin Lindaan – hän kyllä pitää sinut kurissa."
"Olin jo sanomassa, että melkein liikutuin, mutta…"
"Liikutuit kuitenkin. Pehmo."
"Paraskin puhuja. Ja pehmoilusta tuli mieleen, miten sinulla ja Valerialla menee?"
Tim kohautti harteitaan.
"Ihan hyvin, olettaisin. Äläkä vaihda puheenaihetta. Oletteko miettineet nimeä?"
"Vähän. Päätämme sitten kun se on ajankohtaista."
"Jos se on poika, tiedät yhden vaihtoehdon…"
"Eikö kummisedän rooli riittänyt?" Mathias nauroi.
"Ehkä juuri ja juuri."
"Noh, yritä selvitä hengissä. Minun pitää mennä – ultraääni!"
He ostivat pinnasängyn kolmannen kuukauden kohdalla. Linda löysi sen alennusmyynneistä ja sai Mathiaksenkin myöntymään ostokseen, vaikka tämä viettikin kokonaisen iltapäivän kiroillen kokoamisen parissa. Lopputulos oli kuitenkin kaunis: valkeaa puuta yksinkertaisin mutta kaunein koristeleikkauksin, pinnat sopivan matkan päässä toisistaan ja tarpeeksi pitkiä. Lindan äiti innostui tekemään tilkkupeiton, jonka vaaleat keltainen, sininen, vihreä ja vaaleanpunainen toivat mieleen kevään kauneimmillaan. Ylimääräinen makuuhuone maalattiin vaaleanvihreäksi, ja Linda koristeli yhden seinän maalaamalla sille hopeisen puun. Ultraäänikuvauksesta saatua tulostetta he saattoivat tuijotella tuntikausia. Päivät hävisivät onnelliseen hämyyn, joka tuntui olevan melkein liian täydellistä. Linda melkein toivoi, että raskauteen olisi liittynyt joitakin pieniä ongelmia; kaikkien tarinoiden jälkeen hän tuntui pääsevän aivan liian helpolla.
"Sen pitäisi pian alkaa potkia", Linda totesi eräänä päivänä lojuessaan sohvalla työpapereitaan lueskellen. Mathias yritti keskittyä ruuanlaittoon keittiössä, mutta loikki vähän väliä takaisin olohuoneeseen vain tuijottamaan ja silittelemään Lindan pyöristyvää vatsaa. Nytkin hän syöksähti paikalle ja istui lattialle Lindan eteen.
"Ei vielä", Linda naurahti. "Ehkä ensi viikolla."
"Mitä jos se potkaisee ensimmäistä kertaa kun olen töissä?"
"No sitten potkaisee."
"Soitat sitten heti!"
"Jos ehdin…"
Mathias vilkaisi Lindaa yrittäen vääntää kasvoilleen murjottavaa ilmettä, mutta puhkesi hymyyn nähdessään Lindan pyöräyttävän silmiään. Hän nousi seisomaan, painoi kevyen suukon Lindan otsalle ja palasi keittiöön onnistuen lopulta saamaan ruuan valmiiksi asti.
Syömisen jälkeen Linda ilmoitti nukkuvansa päiväunet, ja Mathias päätti lähteä käväisemään Timin luona. Säännöllisten luentojen loppumisen jälkeen he olivat tavanneet harvemmin, mutta ystävyys oli säilynyt samanlaisena – Mathiaksen onneksi Tim on kummisedän roolista lähes yhtä innoissaan kuin hän itse isyydestä.
Linda sammutti olohuoneen valot ja asettui kyljelleen sohvalle. Hän väsyi päivä päivältä helpommin, joten torkuista oli tullut tapa. Tänään hän oli jostakin syystä vielä tavallista unisempi, ja nukahti melkein heti.
Tim avasi oven tupakka suussaan. Mathias hämmästyi hieman, sillä Tim oli ollut polttamatta jo pari kuukautta, mutta päätti jättää huomauttamatta.
"Mitään uutta?" hollantilainen kysyi heti.
"Ei, mutta Linda sanoi, että sen pitäisi alkaa potkia ensi viikolla!" Mathias kertoi leveästi virnistäen samalla kun istui vakiotuoliinsa. He puhelivat hetken tavallisista asioista, Mathias selitti jälleen kerran vauvasta ja vitsaili töistänsä.
Linda havahtui äkkiä kesken unen, joka haihtui hänen päästään heti, kun hän tajusi, mihin oli herännyt. Hän heitti peitoksi ottamansa viltin kauhistuneena lattialle.
Tim napautti tupakkaansa kupin reunaan ja puhalsi savupilven ulos. Hänen katseensa harhaili savun mukana kohti kattoa.
"Onko kaikki ok?" Mathias kysyi varovaisesti, yrittäen välttää huolestuneelta kuulostamista. Tim pyöräytti silmiään.
"On."
"Et ole polttanut vähään…"
"Kuuluuko minun tupakointini sinulle?"
"Ei sinänsä", Mathias murahti. Tim pisti tupakan takaisin suuhunsa ja istui hetken hiljaa, kattoa tuijotellen.
"Val soitti", hän sanoi lopulta.
"Mitä on tapahtunut?"
"Hän haluaa… Pitää taukoa", Tim mutisi.
Mathias ei ehtinyt vastata, sillä hänen puhelimensa soi. Tim pyöräytti silmiään nähdessään Mathiaksen samaan aikaan kirkastuneet ja huolestuneet kasvot. Ei epäilystäkään soittajasta.
"Linda..." Mathias mutisi ennen kuin vastasi. Puolihuomaamatta hän kääntyi hiukan poispäin Timistä.
"Hei, kulta!"
Puhelimesta kuului aluksi vain nikotteleva hengenveto.
"Linda? Onko jokin hätänä?" Mathias kysyi huolestuneena.
"Tule kotiin", Linda onnistui niiskaisemaan.
"Onko jotain..."
"Tule kotiin!"
Mathias nousi pystyyn. Hänen kasvonsa valahtivat kalpeiksi.
"Onko vauva..."
Linda parahti ääneen yrittäen selvästi pidätellä itkuaan. Mathias ryntäsi eteiseen.
"Tulen heti", hän sanoi ja laski puhelimen hetkeksi kääntäen katseensa Timiin päin.
"Pakko mennä", hän sanoi huolestuneena. "Siellä on sattunut jotain..."
"Tajuan. Näkyillään. Toivottavasti... Linda on kunnossa. Ja se pikkuinen myös", Tim mutisi. Mathias pakottautui hymyilemään ennen kuin säntäsi ulos. Hän kaivoi autonavaimet esiin portaita juostessaan ja kaahasi kaupungin läpi niin lujaa kuin uskalsi.
"Linda!" hän huudahti heti tönäistyään oven auki. "Missä sinä olet?"
Kylpyhuoneesta kuului nyyhkäisy. Mathias läimäytti oven auki jähmettyen paikalleen.
Ensiksi hänen huomionsa kiinnittyi vereen. Sitä oli lattialla, vain lattialla, mutta paljon. Ja se näytti kummallisen haalealta, kuin joukossa olisi ollut vettä.
Linda istui lattialla sikiöasentoon käpertyneenä. Hän itki suorastaan hillittömästi pitäen käsissään... Jotakin. Jotakin kalpeanvalkoista ja veren peittämää.
Mathiaksen kasvot muuttuivat harmaiksi.
"Linda..." hän kuiskasi karheasti astuen sisään kylpyhuoneeseen.
"Älä koske minuun!" Linda kirkaisi saman tien.
"Sattuuko sinuun?"
Linda nyyhkäisi.
"Minä soitan ambulanssin", Mathias murahti. Hän kaivoi tärisevin käsin puhelimensa esiin ja näppäili hätänumeron. Selostus ei ollut kenties selvin mahdollinen - Mathias ei kerta kaikkiaan kyennyt sanomaan sitä sanaa, joka oli iskenyt hänen mieleensä ajomatkan aikana ja nyt vahvistunut kaikuvaksi huudoksi hänen päässään.
"Keskenmeno, siis?" virkailija tiedusteli langan päässä.
"Niin", Mathias huokaisi helpottuneena, vaikka samalla säikähtikin sanan lopullista julmuutta. Hän vastaili vielä muutamaan kysymykseen ennen kuin virkailija lupasi lähettää ambulanssin paikalle ja antoi luvan sulkea puhelun. Mathias laski kännykkänsä kuivalle lattialle oven ulkopuolella ja kumartui yhä nyyhkivän Lindan puoleen.
"Kulta..." hän sanoi lähes anovasti. Linda kohotti toista kättään torjuvasti.
"Ambulanssi tulee pian", Mathias kertoi pysytellen noin metrin päässä, nojaten huomaamattaan koko ajan lähemmäs. "Älä huoli. Sinä tulet kuntoon. Me... Kaikki järjestyy."
Linda ei sanonut mitään, päästi vain tuskaisen vaikerruksen ja sulki silmänsä. Hetken kuluttua Mathias lähti ovelle päästääkseen hoitajat sisään – hän ei kyennyt olemaan paikallan. Ambulanssi saapui hiljaisena, ilman pilliä tai edes valoja, mutta hoitajat liikkuivat silti selkeästi normaalia nopeammin. Linda ei sanonut sanaakaan, mutta vastaili kysymyksiin nyökkäyksillä tai päätään pudistamalla. Hänet talutettiin hissiin – Linda oli pudistellut kiivaasti päätään paareille – ja autettiin ambulanssiin. Mathias pääsi mukaan ja matka sairaalaan alkoi. Linda ei edelleenkään sanonut mitään, istui vain aloillaan kalpeana, sormet ja väljän mekon helma punaisina. Mathias yritti vähän väliä tulla lähemmäs, kietoa kätensä hänen ympärilleen, mutta Lindan reaktio oli sama kuin kylpyhuoneessa – älä koske.
Sairaalassa Mathias ohjattiin odotushuoneeseen ja Linda vietiin tarkempiin tutkimuksiin. Aikaa kului, Mathias käveli käytävää päästä päähän, yritti lukea lehtiä, tuijotti puhelintaan miettien, että Timille pitäisi soittaa, muttei saanut tehtyä mitään. Hänen kätensä tärisivät, maailma tuntui sumealta.
Heidän pieni vauvansa.