Huhhuh, taas on kestänyt. Pahoittelut.

Linda päästettiin kotiin jo seuraavana päivänä. Kaikki oli teknisesti ottaen kunnossa, kohtu tyhjä ja terve. Hänen ruumiinsa oli aivan kuten ennen.

Mikään ei ollut kuten ennen.

Kaikki mahdolliset pelot koko hänen elämänsä aikana eivät ollet valmistaneet häntä tähän kauhun pyörteeseen. Hänen ruumiinsa oli pettänyt hänet, tappanut hänen rakastamansa olennon ennen kuin se oli ehtinyt elää hetkeäkään.

Mitä jos niin kävisi uudestaan?

Auto nytkähti liikkeelle valon vaihtuessa vihreäksi. Kumpikaan heistä ei ollut sanonut sanaakaan koko matkan aikana. Hiljaisuus leijui pienessä tilassa kuin tukahduttava peitto, vangitsi sisäänsä eikä antanut tilaa hengittää.

Mathias rutisti rattia valkoisin sormin ja tuijotti tietä edessään. Hän halusi uskoa, että he selviäisivät tästä. Niin monet muutkin olivat selvinneet. Se vain tuntui uskomattomalta. Hän oli ehtinyt kuvitella jo kaiken, listata päässään lukemattomia asiota, joita haluaisi lapselleen näyttää. Mutta nyt kaikki lupaukset oli haudattu mustaan multaan sairaalan takana, tulevaisuus ravisteltu paikoiltaan.

Auto valui hitaasti tutulle paikalleen talon eteen. Mathias hyppäsi nopeasti kyydistä auttaakseen Lindaa, mutta tämä pudisti päätään ja kapusi ulos kävellen suoraan ovelle. Mathias lukitsi auton ja seurasi Lindaa sisälle. Heidän päästyään asuntoon hän asetti kätensä varoen Lindan harteille, mutta reaktio oli sama kuin edellisenä päivänä: älä koske minuun. Linda marssi keittiöön ja latasi kahvinkeittimen sanomatta sanaakaan. Mathias istui sohvalle tuijottamaan vastapäistä seinää.

Kello tikitti hitaasti eteenpäin, kahvinkeitin porisi, mutta hiljaisuus tuntui läpäisemättömältä.

Linda tuijotti lähes mustaa nestettä, joka tippui kannuun pisara kerrallaan. Tip. Tip. Tip. Vesi hänen sisältään oli valahtanut ulos kerralla, tappavana hyökyaaltona. Jättänyt sikiön, jonka kasvua sen piti suojella.

Se oli ollut tyttö, pikkuinen, keskeneräinen tyttö. Ei vielä lapsi, mutta täydellinen lupaus. Pieni keijukainen.

Kahvinkeitin hiljeni, mutta Linda ei etsinyt itselleen kuppia. Hän tuijotti seinää silmät tyhjinä, mitään näkemättä. Aika kului, kahvi jäähtyi.

"Linda…" karhea ääni kuului hänen takaansa. Mathias oli hänen huomaamattaan noussut sohvalta ja astellut keittiöön. Linda katsoi häneen kasvot kalpeina, sormet valkoisina pöytää vasten. Kolme sanaa, ainoat jotka hänen huuliltaan olivat viimeisen vuorokauden sisällä päässeet, muotoutuivat jo kurkussa, mutta jäivät kesken. Niiden tilalle nousi vaikerrus, siipensä menettäneen linnun kirkaisu, haavoittuneen eläimen kuolinhuuto. Lämpivät, vahvat kädet kiertyivät hänen ympärilleen epäröiden vain sekunteja, ja sinisistä silmistä ryöppyävät kyyneleet kastelivat hänen puseronsa olkapään.

Linda ei itkenyt. Hän seisoi hiljaa antaen Mathiaksen vuodattaa suruaan, muttei itse kyennyt samaan. Huuto oli helpottanut sentään hieman.

He erkanivat toisistaan vähitellen maailman palautuessa kestettäväksi ilman lähes tukahduttavan tiukkaa otetta toisesta ihmisestä. Linda huokaisi hiljaa ja kaivoi viimein kaksi kahvikuppia esiin. He istuivat vastakkain pöydän ääreen ja siemailivat kahvejaan sanomatta sanaakaan.

"Minä rakastan sinua", Mathias sanoi Lindan noustua laittamaan kuppiaan pois. "Tämä ei vaikuta siihen mitenkään, kai sinä tiedät sen?"

Linda hymyili silmät surullisina ja painoi suukon Mathiaksen otsalle.

"Tiedän", hän kuiskasi hiljaa.

Vähitellen kipu alkoi liueta arjen rutiineihin ja toivo nostaa päätään. Uutisista – tai pikemminkin odotettujen sellaisten peruuntumisesta kertominen sattui, mutta vanhempien kanssa käydyt keskustelut ja kliseiset vakuuttelut nuoruudesta ja uusista mahdollisuuksista myös auttoivat. Heillä oli aikaa ja paljon ihmisiä jakamassa murheita. Linda alkoi pitää tiiviimpää yhteyttä perheeseensä ja joihinkin vanhoihin ystäviinsä, Mathiaskin soitteli Tanskaan useammin, vaikka luottikin edelleen Timiin suurimpien pohdintojen kanssa. Asiasta kertomista hän kuitenkin viivytti useammalla päivällä.

"Mitä helvettiä tapahtui?" Tim aloitti heti kun Mathias viimein vastasi puhelimeensa. "Et ole vastannut neljään päivään!"

"Anteeksi. Minä… Vauvauutisia pitää odottaa vielä paljon pidempi aika. "

Linjan toisessa päässä oli hiljaista.

"Olen pahoillani", Tim sanoi lopulta hiljaa. "Tosissani."

"Tiedän."

"Oletan, että olette kuulleet jo miljoonaan kertaa, että teillä on vielä aikaa."

"Muutamaan."

"Pärjäättekö te?"

"Vähitellen alkaa tuntua siltä. "

"Jos voin tehdä jotakin, niin…"

"Tiedän. Kiitos."

"Soittele. Ja terveisiä Lindalle.

"Kerron. Nähdään."

Mathias sulki puhelimen ja huokaisi helpottuneena. Tämän keskustelun päätös oli aina helpotus, oli se sujunut miten hyvänsä.

Päivät muuttuivat vähitellen viikoiksi ja elämä palautui takaisin uomiinsa. Sanattomasta sopimuksesta Linda ja Mathias pyrkivät unohtamaan tapahtuneen ja keskittymään tulevaisuuteen. Molemmat kävivät töissä, kesäksi sovittiin vierailut vanhempien luokse. Elämä ei ollut pelkkää onnellisuuden ryöppyä, mutta alkoi muuttua siedettävää paremmaksi. Arkiaamut olivat kiireisiä, työpäivät sopivan haastavia, koti-illat rauhallisia.

"Valeriasta ei ole kuulunut hetkeen mitään", Linda totesi eräänä perjantai-iltana heidän katsellessaan televisiosta tulevaa elokuvaa. Hän ja portugalilaisnainen olivat ehtineet ystävystyä jo pian ensitapaamisen jälkeen. Mathias säpsähti kuullessaan kysymyksen.

"Hittolainen", hän murahti. "Unohdin kokonaan. Tim sanoi, että Val halusi pitää taukoa, muttei ehtinyt jatkaa, kun sinä soitit ja… niin."

"Harmi", Linda sanoi välittämättä lauseen lopusta, mutta kietoen kuitenkin vilttinsä tiukemmin ympärilleen. "Minusta he vaikuttivat tulevan hyvin toimeen."

"Minusta myös. Pitää kysyä Timiltä tarkemmin. Hän oli aika maassa silloin."

"Eikö hän ole sanonut mitään sen jälkeen?"

"Ei. Tyypillistä", Mathias totesi pyöräyttäen silmiään. "Kysyn huomenna."

"Tee se", Linda sanoi laskien päänsä Mathiaksen olalle. Tanskalainen hymyili tyytyväisenä – tämänkaltaiset kosketukset olivat jo pitkään olleet luonnollisia, mutta tuntuivat edelleen ihmeellisiltä. Hetken aikaa hän tunsi olonsa yhtä onnelliseksi kuin ennen, mutta hänen kätensä liikahtaessa automaattisesti Lindan vatsan suuntaan tumma pilvi palasi paikalleen. Mathias huokaisi hiljaa. Vaikka aika auttoi, sitä ei ollut kulunut vielä laisinkaan tarpeeksi.

He eivät olleet puhuneet keskenmenosta tai uudelleen yrittämisestä suoraan, eivätkä tehneet sitä nytkään. Mutta Linda tarttui Mathiaksen ilmaan jääneestä kädestä, ja sanaton sopimus toivosta vahvistui.

Aamulla Mathias suuntasi kävelylenkkinsä Timin asunnolle ja soitti ovikelloa. Hän oli lähdössä pois olettaen, ettei Tim ole kotona, kun ovi viimein aukeni.

"Puhelin on olemassa, vävypoika", hollantilainen totesi ensimmäisenä. "Voisit varoittaa."

"Olisit lähtenyt karkuun."

"Miksi?"

"Päätin tulla leikkimään parisuhdeterapeuttia."

"Vittu. Mene pois."

Mathias kohotti kulmiaan ja astui Timin ohi sisään. Hän istui vakituoliinsa olohuoneessa ja odotti kunnes Tim sai tupakan sytytettyä ja lysähti sohvalle.

"Sanoit, että Val halusi pitää taukoa. Unohdin koko jutun, anteeksi."

"Ei siinä mitään. Sinulla oli vakavampia asioita."

"Olen silti pahoillani. Kerro kaikki."

"Ei ole kerrottavaa. Hän sanoi, että pitää miettiä asioita ja lähti kolmeksi kuukaudeksi Portugaliin."

"Ilman perusteluja?"

"Tiedätkö, joskus minua vituttaa, ettei sinun kanssasi voi enää vetää kunnon kännejä."

Mathiaksen ilme kylmeni. "Sinä tiedät hyvin, miksi."

"Tiedän. Silti."

"Voin minä lähteä katsomaan, kun sinä yrität hukuttaa murheesi, vaikka se typerää onkin."

"Ei kiitos. Pitää keksiä jostain muita tuttuja", Tim sanoi savupilven saattelemana.

Mathias huokaisi. "Et vastannut alkuperäiseen kysymykseen. Perusteluja?"

"Val sanoi, ettei halua sitoutua vielä. Sekosi täysin."

"Ihan yhtäkkiä."

"Minä saatoin ehdottaa jotakin. Olin kännissä. Ja löysin äidin valmistujaislahjan. Osan", Tim selitti hitaasti vastentahtoiseen äänensävyyn. "En tainnut kertoa siitä. Äitihän on järjetön romantikko. Kolme kertaa pahempi kuin Emma kolmetoistavuotiaana. Hän antoi minulle… oman äitinsä sormuksen."

Mathias joutui hakemaan sanoja pidemmän tovin. "Kihlasormuksen?"

"Jep. Olin kännissä."

"Ja sinä aioit antaa sen Valille? Siis… kosia? Oikeasti?"

"Pysy housuissasi, vävypoika."

"Et sanonut mitään etukäteen!"

"Et sinäkään kertonut vauvasuunnitelmista. Eli tasoissa ollaan. Ja sitä paitsi en suunnitellut sitä. Kännissä, muistatko?"

Hetkeen kumpikaan ei sanonut mitään. Sitten Tim tumppasi tupakkansa ja huokaisi.

"Okei. En ollut kännissä. Olin miettinyt jo pitkään. Mutta se siitä. Helvetti kun täältä ei saa kamaa. Pitäisi mennä käymään kotona."

"Olen pahoillani."

"Älä pehmoile."

"En pehmoilekaan. Olen oikeasti pahoillani."

"Selvä. Puhutaan jostain muusta."

Mathias juoksi lenkin lopun uppoutuneena syvälle ajatuksiinsa.

"Saitko kysyttyä?" Linda tiedusteli nostaen hetkeksi katseen kirjastaan.

"Sain. Val oli sanonut tarvitsevansa miettimisaikaa. Hän on nyt Portugalissa."

"Harmi."

"Niin on."

"Onko kaikki hyvin?"

"On, on… Tuli vain paljon ajateltavaa."

Linda nyökkäsi ja palasi kirjansa pariin. Mathias nappasi pöydältä päivän lehden ja selaili sitä hajamielisenä.

"Tuota…" hän aloitti hetken kuluttua. "Minä mietin. Tai siis. Jos me… En… Äh, unohda", hän puuskahti. Linda kohotti kysyvästi kulmiaan, muttei sanonut mitään. Hän havaitsi Mathiaksen hermostuneisuuden, mutta oletti, että mies selittäisi syyn sitten kun olisi valmis. Siihen saattaisi tietysti mennä pidempäänkin…

Mutta niin monien ihmisten hoettua sitä, Linda oli vähitellen alkanut uskoa, että heillä tosiaan oli aikaa.

Sellaista. Piti muuten kysyä, että mitä mieltä rakkaat lukijani ovat tästä Tim/Val-kuviosta? Kiinnostaako se yhtään? Pääpaino pysyy tietenkin Lindassa ja Mathiaksessa, mutta jos tämä sivujuoni ei kiinnosta ketään, voin rutistaa sen ihan minimiin. Jos kiinnostusta riittää, määrä pysyy varmaan samankaltaisena kuin tähän mennessä. Muutenkin kommentteja otetaan tietysti vastaan! :) Voi heitellä myös toiveita/ideoita ja sen sellaista, ehkä ne voisivat välillä jopa auttaa täydelliseen jumiin...

Hyviä kesälomia kaikille!