Hei taas toverit!
Oho, tämä tarina on saanut hirveästi katsomiskertoja! :O Kiitoskiitoskiitos! Tässä olisi taas yksi aloittelukappale, kun minusta tuntui että Raiviksen pitäisi saada yliopisto aloitettua ennen kuin pureudutaan tarinan ytimeen. Mutta toivottavasti kestätte :D
Amby: Kiitos kiitos kiitos kommentistasi! :DD Kävin korjailemassa edellisten kappaleiden oikeinkirjoitusta (En ollut edes tajunnut tarkistaa pilkutusta jne. Mutta yritän vastedes enemmän).
Ja sitten vielä yleisesti epäselviksi jääneitä asioita:
Tämä tarina ei nyt varsinaisesti sioitu mihinkään tiettyyn maahan. Olen ajatellut tämän vähän semmoiseksi yliampuvaksi amerikkalaiseksi Collegeksi, mutta tätä ei ole kovin tarkkaan sidottu mihinkään.
Ja vaikka hahmot ovat alunperin mangassa maita, tässä ne eivät ole maita saati edustamansa maan kansalaisia. He ovat kaikki samasta maasta, ainakin suunnilleen. Mutta heillä saattaa toki olla jonkin sortin kytköksiä joihinkin tiettyihin maihin, se jää nähtäväksi :)) (Oliko tarpeeksi epäselvästi ilmaistu? xD)
NO KUITENKIN, nauttikaa nyt vielä yhdestä randomista kappaleesta!
...
Se oli ollut oikeuden istunto.
Kaikki kuolemat eivät tapahtuneet oikeuden päätöksestä, usein se oli vain suojelusenkelin omaa armoa, pitkästyneisyyttä tai vahinko. Mutta minun suojattini kuolema oli tapahtunut niin.
Korkeampi taho kertoi minulle ensin, miksi hänet haluttiin pois päiviltä. Sitten minä esitin puolustuspuheenvuoron. Sitten korkein taho löi vasaralla, että päätös tulee voimaan. Ja sitten minun piti vain tehdä se. Harvoin ketään pystyi pelastamaan. Kun päätös tuli, se piti.
Sillä kertaa oli päätetty, että Minun suojattiani tarvittiin taivaassa tärkeämpään tehtävään. Ja rakkauden lähettiläs oli ollut sitä mieltä, että "Feliciano on tarkoitettu jollekin muulle kuin sinun suojatillesi, mutta niin kauan kuin hän on elossa ja voi tulla takaisin, ei Feliciano voi rakastua kehenkään toiseen"
Tiedän, se on syvältä, mutta en voinut tehdä mitään. Yritin vain tehdä poikarukan kuolemasta nopean ja kivuttoman.
...
Yö oli minulle aika turha.
Raiviksen vaivuttua lopulta rauhattomaan uneen pyysin Matthewia tuomaan minulle hänen entisen elämänsä kansiot ja hetalian Yliopiston kansiot.
"Sori, tässä on kaikki mitä löysin" Matthew pahoitteli tuodessaan minulle Raiviksen elämänkerran ja suunnilleen satasivuisen Hetalian Yliopiston luettelon.
"Mutta eihän tässä voi olla kaikki."
"Ei siinä olekaan", Matthew puri huultaan ja näytti nololta. "Mutten saanut tuoda sinulle lisää"
"Mitä ihmettä tämä salailu oikein on?" Aloin kyllästyä siihen että minulta pimitettiin asioita. Ensin suojelusenkelit ja sitten vielä Matthewkin.
"En minä tiedä. Ihan totta!" Matthew vakuutteli "Mutta ne sanovat että sinulla on joku oma tehtävä menossa ja siksi-"
"Ei minulle kerrottu mistään tehtävästä!" Potkaisin ilmaa turhautuneena.
"Minä tiedän", Matthew huokaisi. "Mutta usko minua kun sanon, että näin käy usein. Sinun täytyy vain saada se selville omin päin."
"Luuletko... Luuletko että sillä on jotain tekemistä minun ihmiselämäni kanssa?" Minusta tuli hieman toiveikkaampi. Jokaisen suojelusenkelin unelma kun pohjimmiltaan oli saada vastaus siihen suurimpaan kysymykseen - siihen, kuka minä olen. Vaikka se tarkoittikin toisiin hommiin siirtymistä, monet enkelit sanoivat että se oli sen arvoista.
Matthew kohautti olkapäitään. "Voi olla."
"Okei, no kiitos" Istahdin alas Raiviksen sängylle, ja aloin tutkia niitä vähiä informaatioita jotka Matthew oli minulle antanut. Matthew hymyili hieman, ja kääntyi kohti ikkunaa lentääkseen ulos, takaisin muihin tehtäviin.
"Kuule-" Hän aloitti vielä hiljaisella äänellä, selkä minuun päin niin, että näin hänen kasvojensa sivuprofiilin. "Saatat saada selville myös jotain ikävää. Jotain, mikä jää kalvamaan sinua."
"Niinkö sinulle kävi?" Kysyin. Tiesin suunnilleen, että Matthew oli kuollut nuorena ja hänelle oli jäänyt jälkeen veli, joka olisi saattanut tarvita häntä. Paljon asioita nuoren ihmisen elämässä oli jäänyt kesken. Mutta jotain omituista siinä oli täytynyt olla, eiväthän terveet nuoret yleensä kupsahdelleet noin vain - varsinkaan sellaiset kiltit ja rauhalliset kuin Matthew.
"Joo", Matthew kuulosti surulliselta.
"Mitä?"
"Minun täytyy nyt mennä", Matthew liihotti ulos ikkunasta ja minä jäin huoneeseen yksin. Tai en aivan - seuranani olivat kolme nukkuvaa ihmistä ja kaksi enkeliä, joista toinen tuijotti tyhjyyteen ja toinen silitteli hiljaisuudessa Toriksen hiuksia. Mutta tuntui kuin olisin ollut yksin.
...
"Ensiluokkalaiset tänne! Tänne vain, sankarin luo!"
Käytävillä oli kova ruuhka, kun ensimmäinen koulupäivä alkoi Hetalian Yliopistolla. Jos kaikki olisivat menneet niihin luokkiin joihin heidän kuului, ei ruuhkaa olisi ollut ensinkään. Mutta loman jälkeen piti tietenki vaihtaa kuulumisia, ja mikä olisikaan parempi paikka sille kuin koulun käytävä, joka oli muutenkin täynnä ihmisiä.
Lattia oli täynnä ihmisiä, katto oli täynnä enkeleitä, ja kaiken sen metelin yli nousi yksi ääni - ja se kuului Matthewin hulttioveljelle, Alfred Jonesille.
"Sankarinne on täällä, pelastamassa teidät tästä helvetistä!" Alfred huusi ja heilutti käsiään käytävän reunalla, ilmoitustaulun alapuolella. Hänellä oli samat piirteet kuin veljellään Matthewilla - vaaleat hiukset, siniset silmät ja tutkiva katse. Hänen ympärilleen kerääntyi pikkuhiljaa ensiluokkaisia, joten sinne Raiviskin suuntasi.
He olivat kävelleet koulurakennukselle yhdessä - Toris, Eduard ja Raivis. Eduard oli kuitenkin tavannut matkallaan muita tiedenörttejä ja jättäytynyt heidän seuraansa, ja Toris oli suunnannut suoraan luokkaansa ollakseen ajoissa. Joten Raivikselle ei ollut jäänyt muita vaihtoehtoja kuin sukeltaa pelottavien nuorien joukkoon, ja suunnata kohti ykkösten kovaäänisintä tutoria - tai tässä tapauksessa "sankaria".
"Idiootti", Arthur seisoi Alfredin vieressä, ja katseli ympärilleen. Arthur oli pukeutunut huomiota herättämättömään valkoiseen kauluspaitaan ja suoriin housuihin, kun taas Alfredin paita oli kirkkaan vihreä ja siinä luki kissan kokoisin kirjaimin "Tutor"
"Ei, vaan sankari", Alfred virnisti ja tarjosi eräälle paikalle tulleelle ykköselle pienen esitteen. "Minä olen teidän tukipilarinne tämän vuoden. Olen teidän pelastajanne, sankari joka lennättää teidät yli ihmissuhteista, loppukokeista ja vaikeista opettajista!"
"Lupailet aika suuria", Arthur tuhahti. "Et selviä niistä itsekään."
"Älkää kuunnelko pahanilmanlintua", Alfred sanoi niille kymmenelle ykköselle jotka olivat jääneet hänen ympärilleen. "Hän ei opiskele täällä enää täysipäiväisesti, suorittaa vain parit Englanninkurssit koska on hikari."
"Ääh, typerys!" Arthur jatkoi matkaansa ja katosi ihmisvilinään (Jos kuunteli oikein tarkasti, saattoi kuulla hiljaisen "honhonhon"-äänen joka lähti seuraamaan häntä). Alfred taas ei tuntunut edes huomaavan. Alfredin ja Arthurin välit eivät olleet lämpimimmästä päästä, mutta he olivat kuitenkin läheiset. En saanut paljoa tietoa irti heidän suojelusenkeleiltään, sillä ne olivat liian kiireisiä kikattelemaan keskenään. Eipä ollut ihmekään, että heidän suojeltaviltaan menivät toisinaan päät sekaisin.
"Ai hei, me olemmekin jo tavanneet!" Alfred tervehti Raivista kun tämä saapui kohdalle. "Tavataan juhlasalissa kymmeneltä, teille on siellä pikkuinen esittely. Ja tuossa on esite, tervetuloa!"
"K-k-kiitos", Raivis mutisi, yllätys yllätys, hermostuneena. Hän kipitti nopeasti lähimpään portaikkoon, ja pysähtyi seinän viereen katsomaan karttaansa. Ihmisiä oli jo hieman vähemmän, kello kun alkoi jo lähennellä kymmentä.
...
Raivis löysi kuin löysikin tiensä juhlasaliin. Kymmenien pankkirivien joukosta hän löysi kaikista tyhjimmän, ja istui nurkkaan näpräämään kännykkäänsä. Hänen rauhansa ei kesttänyt kauaa.
"Moi", kimeä tytön ääni kuului, kun pieni hahmo istahti hänen viereensä penkille. Raivis nosti katseensa ja näki Lilin, hymyilemässä leveästi. Raivis katsahti nopeasti ympärilleen nähdäkseen oliko tämän hullu veli lähettyvillä aseen kanssa. Ei näkynyt.
"H-hei", Raivis hymyili hieman.
"Ajattelin tulla istumaan tänne sinun viereesi kun en tuntenut täältä ketään muuta."
"Joo, se on ihan okei."
"Hei ykköset!" Kovaäänisistä kuului huuto, joka hiljensi loputkin mölyäjät. Viimeisetkin istuivat alas, kun valot himmenivät ja spotit osoittivat lavalla heiluvaa tutor-oppilasta.
"Minä olen yksi teidän mahtavista tutor-oppilaistanne, Alfred F. Jones, mutta te voitte kutsua ihan vaan sankariksi. Tervetuloa Hetalian Yliopistoon!"
Hän piti pienen tauon kun ykkösistä koostuva yleisö hurrasi kovaäänisesti.
"Valmistautukaa elämänne parhaisiin kolmeen vuoteen!" Alfred huusi. "Täällä saatte kokea paljon sellaista, josta jäisitte muualla paitsi! Pitkiä öitä, projekteja ja aivan ensiluokkaista pilveä!" Spotit kääntyivät osoittamaan sinivalkoraidalliseen huiviin pukeutunutta nuorta miestä, mutta tämä livahti nopeasti pois näkyvistä.
Raivis katsahti ympärilleen nähdäkseen miten opettajat reagoivat Alfredin papatukseen. Ihmeekseen hän kuitenkin huomasi, ettei salissa ollut ainuttakaan. Kahden saliin johtavan oven edessä seisoi tutor. He seisoivat selin, kasvot kohti ovia, aivan kuin he olisivat laittamassa niitä... lukkoon. Miksi niin tehtiin?
"Kuten jo sanoin, tulette kokemaan kaikkea uutta. Mutta nyt perehdytämme teidät hieman koulun tavoille. On hyvin tärkeää, että tunnette kuuluvanne tänne, osaksi porukkaa." Alfred hymyili.
Tuli hiljaista.
Valot sammuivat jättäen salin pilkkopimeäksi.
Ja sitten...
...Ampuminen alkoi.
Oppilaat alkoivat huutaa ja kiljua kun heitä kohden paukahteli jotain. Kukaan ei tietenkään nähnyt eteensä, joten he kaatuilivat toistensa päälle ja huusivat kun heihin osui. Lili kiljaisi ja tarttui Raiviksen paitaan. He molemmat painuivat alaspäin.
Mutta ei oppilaita vaarallisilla aseilla ammuttu, sen he huomasivat pian. He saivat päälleen erikoisia nesteitä, joiden laatua kukaan ei tuntenut tai nähnyt kun oli niin pimeää. Raivis tunsi kun hänen selkäänsä ja otsaansa osui, vaikka hän olikin kyyryssä ja halasi Liliä paniikissa.
Ja se loppui yhtä nopeasti kuin se oli alkanutkin. Valot palasivat päälle, ja nuoret huomasivat tilassa vallitsevan sekasorron. Tuolit olivat kaatuneet, seinillä oli maalia ja oppilaat olivat kuka missäkin. Heidän vaatteensa olivat maalin peitossa - punaista, sinistä, keltaista, vihreää, valkoista...
Raivis ja Lili huomasivat oman asentonsa. Raivis muuttui kasvoiltaan tulipunaiseksi, mutta Lili vain nauroi. Raivis oli peittynyt punaiseen ja valkoiseen maaliin, kun taas Lilin yllä oli punaista, sinistä, ja roiskaus keltaista.
"Tervetuloa Hetalian Yliopistoon!" Alfred nauroi noustessaan takaisin lavalle. Muutama tutor-oppilas avasi suljetut ovet ja pöllähtäneet ykköstason oppilaat alkoivat keräillä itseään maasta.
"Nyt olette virallisesti osa Hetalian Yliopiston opiskelijakuntaa!" Alfred nauroi. "Mutta jos suotte anteeksi, minä tästä pakenen kun rehtori saapuu varmaan pian." Hän pudotti mikrofonin maahan ja juoksi alas näyttämöltä ja ulos ovesta. Lili nauroi hysteerisesti.
"Oletko kunnossa?" Tämä kysyi.
"O-olen minä", Raivis yritti hymyillä vähän. Hän kosketti otsaansa, jossa oli myös maalia, punaista. Mutta se oli erityisen tummaa punaista, jollaista ei näkynyt olevan kenelläkään muulla.
Sattumalta Raivis myös vilkaisi näyttämölle. Näyttämön varjossa seisoi vaaleahiuksinen nuori mies, joka pyöritteli värikuulapistoolia kädessään. Raiviksen nähdessään tämä pysähtyi ja tuijotti häntä silmiin murhaavasti. Nuori mies osoitti etusormellaan ja keskisormellaan ensin omia silmiään, sitten Raivista ja katosi verhon taakse.
"O-onko veljelläsi k-kaikki kunnossa?" Raivis kysyi Lililtä, katse yhä lavassa.
"On, kuinka niin?"
"Öö ei miksikään."
"Okei, no mennään ulos täältä."
...
Dun dun dunnnn... Tiedän että värikuulapyssyt sattuvat ihan pirusti, mutta nämä olivatkin vähän semmoisia spesiaaleja aseita.
Tähän kappaleseen sitoutui hieman vanhoja mokkerikastetraumoja vuosien takaa :))
Ja joo yliopistossa ei takuulla ole enää mitään tutoreita, mutta tämä onkin ihan spesiaali paikka. Toivottavasti tykkäsitte, olisi kiva jos kommentoisit jotain mutta älä ota paineita. Ja jos on jotain kysymyksiä tai toivomuksia, antaa tulla vain, otan mielelläni vastaan :D
Kiitos kun luit!
