Hi everybody!
(Hi doctor Nick)
Jes, olen kirjoittanut nyt ihan hirveästi muutaman päivän aikana. En voi luvata tämmöistä tahtia jatkossa, mutta olen nyt vielä innostunut tästä tarinasta, joten katsotaan kuinka kauan sitä jatkuu. Toivottavasti vielä kauan. Varsinkin uudet seuraajat, favorittajat ja kommentit tuovat lisää motivaatiota, kiitos niistä :)
Tässä olisi nyt yksi kappale enemmän enkelimme näkökulmasta, nauttikaa toverit!
...
Ensimmäiset päivät menivät tutustuessa, mutta itse opiskelu alkoi nopeasti. Raivis opiskeli Euroopan taloushistoriaa ja vietti suuren osan ajastaan yksin. Hän kun ei ollut kovin hyvä hankkimaan ystäviä. Onneksi hänen huonetoverinsa olivat hänelle läheisiä.
"AArgh!" Vaalea nuori mies tuli sisään huoneeseen ja heittäytyi sängylleen.
"Mikä nyt on Eduard?" Toris kysyi ja nosti katseensa kirjastaan.
"Ne eivät vieläkään suostu ottamaan minua mukaan!"
"Pitäisikö sinun vain vihdoin hyväksyä se?" Raivis kysyi kaivaessaan reppuaan. "He ovat tunteneet toisensa lapsesta asti, eikä siihen porukkaan vain mahdu ketään muuta."
Eduard huokaisi dramaattisesti, kääntyi selälleen ja avasi kätensä sivuilleen. Hän tuijotti kattoa ilmeettömästi.
"Se johtuu vieläkin kai hänestä."
Hänestä. Näköni värisi hieman. Koivuja, perhosia, Eduard. En ymmärtänyt yhtään mistä oli kysymys. Tuntui kuin olisin voinut nähdä elävänä edessäni jonkin hetken, jossa oli Eduard ja joku toinen nuori poika. He nauroivat kedolla ja-
"Au!" Raivis vetäisi kätensä repustaan, ja hänen kämmenestään vuosi hieman verta.
"Mitä sinä teit?" Toris nosti taas katseensa kirjasta johon sen oli laskenut ja tuli Raiviksen luo.
"Taisin lyödä käteni harppiin", Raivis irvisti, kun Toris käänsi hänen kättään nähdäkseen haavan. "En kyllä muistanut laittaneeni sitä sinne."
"Sinun pitäisi olla tarkempi", Toris otti taskustaan uuden nenäliinan ja painoi sen Raiviksen kämmenelle.
Ei, ajattelin, minun pitää olla tarkempi.
...
Se jäi vaivaamaan minua, se muisto. Siinä oli takuuvarmasti nuori Eduard, mutta entä se toinen? Oloni oli hirveän omituinen koko loppupäivän, joten Raiviksen tuntui olevan vaikea keskittyä yhtään mihinkään. Hänellä ei kuitenkaan ollut iltapäivätunteja, joten annoin levottomuuteni itselleni anteeksi. Tällä kertaa.
Raivis kirjoitteli jotain pientä esseetä huoneessaan, joten liihottelin seinän läpi katsomaan muualle. Viereisessä huoneessa oli Gilbert ja joku brunette nuori nainen. Kiinnostuin tapahtumasta, sillä poikien ja tyttöjen vierailu toistensa makuuhuoneissa ei ollut hirveän sopivaa.
"Älä nyt viitsi, nämähän ovat ihan peruslogaritmeja!" Nainen pyöräytti silmään jälleen. Hän makasi mahallaan sängyllä, kun Gilbert taas istui risti-istunnassa tämän vieressä.
"No en minä ole koskaan edes kuullut mistään tällaisista!"
"Oletpa!" Nainen ärähti. "Meillä oli näitä lukiossa!"
"No minä hädin tuskin pääsin läpi sielläkään." Gilbert sekoitti hiuksiaan kädellään. Naisen suojelusenkeli istui ilmassa tämän vieressä, ja Gilbertin suojelusenkeli teki ilmassa hurjia voltteja.
Mitäs täällä tapahtuu? Kysyin enkeleiltä leijuessani ohi.
Yritän parittaa näitä. Naisen suojelusenkeli kertoi innoissaan. Elizavetaa ja Gilbertiä meinaan, mutta ei tuolla Gilbertillä taida olla rohkeutta.
Wiiii! Gilbertin enkeli heitteli vain voltteja ilmassa. Minä lennähdin hänen luokseen ja tartuin häntä käsivarresta.
"Ää tämä on ihan tylsää!" Gilbert puuskahti.
"Yritä nyt edes, kai haluat joskus täältä uloskin?"
Suojelusenkeli lopetti kieppumisensa ja katsoi minuun kysyvästi.
Täällä on paritus menossa! Kai haluat että Gilbertkin saa rakkautta? Kysyin häneltä.
Öö, kai se olisi ihan kiva joo.
"Kokeeseen on ihan pirusti aikaa vielä. Tehdään jotain muuta!"
"Ai mitä, ryypätään vai?" Nainen, Elizaveta, nappasi takaansa tyynyn ja heitti Gilbertiä naamaan sillä. Gilbert nappasi tyynyn ja heitti sen takaisin.
"No vaikka!"
"Eipä ole ihme ettet pääse täältä mihinkään sitten!"
"Idiootti!"
Elizaveta nauroi. Gilbert yritti näyttää suuttuneelta mutta ei pystynyt siihen. Huomasin hänen katsovan Elizavetaa lämpimästi, ihailevasti... ja niin huomasivat muutkin enkelit.
Elizaveta lopetti nauramisen ja katsahti Gilbertiin.
Nyt idiootti! Elizavetan enkeli huusi.
Niimpä Gilbertin enkeli potkaisi projektiaan takaraivolle, ja tämä kumartui suutelemaan Elizavetaa. Löimme kaikki kolme ylävitoset.
Ja he suutelivat. Ja suudelma syveni. Ja he jatkoivat. Ja jatkoivat. Ja se muuttui rajummaksi.
...Ja minä jatkoin matkaani.
Seuraava huone oli hieno. Sen seinät oli koristeltu erilaisilla lipuilla, postikorteilla ja tarroilla. Huoneessa oli kaksi sänkyä, joista toisella istui joku. Hän mussutti tomaattia, tuijotti vihaisesti puhelintaan ja kirosi jotain tyyppiä nimeltä Antonio. Jatkoin matkaani.
Viimeinen huone tällä osastolla oli niin sanotun "Pohjolan jengin" huone. Tällä hetkellä huoneessa oli vain yksi ihminen - Lukas. Tämä istui sängyllä ja selasi läppäriltään jotain. Ilmeisesti valokuvia, en kiinnittänyt niihin huomiota. Aluksi.
Hiljaisuuden rikkoi Emil, joka astui sisään huoneeseen. Lukas vilkaisi veljeään, muttei sanonut mitään. Mutta heidän välillään se taisi olla tyypillinen tervehtiminen.
Emil heitti laukkunsa huoneen nurkkaan ja istahti sängylleen, joka sattui olemaan Lukasin viereinen ja reunimmainen. Emil otti taskustaan puhelimensa. Hän näytti tekstaavan jollekin ja jos katsoi oikein tarkkaan, saattoi huomata hänen suupielensä lievän kohoamisen. Hänen suojelusenkelinsä tosin hymyili paljon leveämmin.
Samaan aikaan käytävältä kuului ääntä. Vilkaisin seinän läpi ja näin kuinka Feliciano ja Ludwig astuivat sisään.
"Minun pitää mennä lukemaan historiaa", Ludwig sanoi Felicianolle. "Saimme ihan mielettömän määrän läksyjä ja haluan tehdä ne ajallaan."
"Mutta Ludwiiig", Feliciano roikkui tämän jalassa. "Meidän piti mennä syömään pastaa..."
"Tämä on tärkeää Feli, päästä irti!"
Täällä on pieni tilanne päällä, viestitin muille enkeleille. Ei kannata tulla nyt.
Äh, okei. Ludwigin enkeli liihotti nopeasti Ludwigin vierelle ja kuiskasi tämän korvaan juuri ennen kuin tämä astui ovesta.
"Äh, pahus, unohdin antaa ne paperit Roderichille!" Ludwig pysähtyi ja avasi reppunsa. "Minun täytyy käydä viemässä ne nyt."
"Voidaanko sen jälkeen mennä syömään pastaa, ihan hetkeksi vain, jooko jooko jooko?"
"No", Ludwig rypisti otsaansa. "Hyvä on."
"Jee!" Feliciano innostui. "ROMANO TULETKO MUKAAN?!"
"EN IKINÄ TUON POTATO-BASTARDIN KANSSA!" Kuului vastaus.
He poistuivat nopeasti sinne mistä olivat tulleetkin, tosin Feliciano siirtyi Ludwigin jalasta roikkumaan hänen selkäänsä.
Siirryin takaisin Pohjolan huoneeseen. Emil lopetti puhelimensa näpräämisen ja kääntyi katsomaan veljeään, joka oli ollut hiljaa koko ajan.
"Mitä sinä teet?" Emil kysyi värittömällä äänellä.
"Selaan kuvia", Lukas kohautti olkapäitään.
Emil nousi pystyyn ja käveli seisomaan veljensä taakse. Minäkin siirryin lähemmäs heitä. Tuntui, kuin minä olisin ollut kiinnostuneempi heidän elämistään kuin heidän omat enkelinsä. Huoneen muut suojelusenkelit makoilivat sängyillä tylsistyneinä.
"Ai noita", Emil tuhahti kun hän näki mitä Lukas katseli. Minäkin katsoin lähempää - nämä ihmiset loivat minulle hieman hassun olon. Ja minä olin utelias - halusin tietää miksi. Halusin tietää näistä ihmisistä enemmän.
Lukasin kuvat olivat täynnä ihmisiä. Hymyileviä, vaaleahiuksisia ihmisiä. Nuoria lapsia, vähän vanhempia teinejä ja nuoria aikuisia. Mutta selkeästi samoja ihmisiä. Hymyilevä Mathias, totinen Lukas, vihaisen näköinen Emil, pelottava Berwald ja iloinen... joku.
Tuijotin ruutua vielä lähempää, enkä välittänyt siitä hieman epämiellyttävästä tunteesta jonka koin kun Emil liikahteli kehoni läpi.
Nuori mies, suunnilleen saman ikäinen kuin kaikki muutkin pohjolan jengistä. Hänellä oli vaaleat hiukset ja liilaan vivahtavat silmät. Hän hymyili leveästi, istuskeli terassilla, halasi Berwaldia, leikki pienen valkoisen koiran kanssa, otti selfien vastustelevan Lukasin kanssa ja photobombbasi Mathiaksen selfietä. En ymmärtänyt mikä minua vaivasi.
"Miksi nyt?" Emil kysyi.
"Ensi viikolla siitä on kaksi vuotta." Se oli kaikki mitä Lukas sanoi. Mutta se tuntui riittävän hänen veljelleen. Heidän välillään oli jonkin sortin veljellinen yhteisymmärrys, jonka olisin toivonut hetkeksi katoavan. Halusin tietää lisää, halusin heidän paljastavan asioita, joita muut enkelit eivät minulle paljastaneet.
Emil ei vastannut mitään. Hän vain huokaisi syvään ja istui veljensä viereen sängylle. He selasivat kuvia, ja minä katsoin kiinnostuneena vierestä.
"Hän osasi hymyillä ei-ärsyttävästi", Lukas huokaisi jonkin ajan päästä.
"Minä kaipaan sitä." Emil myönsi.
Raivis astui nastan päälle, joten minun piti palata. Mihinkään hän ei liikkunut, mutta silti häntä piti valvoa jatkuvasti.
Ihmiset.
...
Mitä parituksia haluaisitte nähdä vastaisuudessa? Hongice ei ole koskaan lämmennyt minulle joten sitä tuskin on luvassa, mutta kaikki muu on vielä vapaana.
Olen avoin ehdotuksille :D
Kommentit olisivat kivoja, jos suinkin keksit jotain kommentoitavaa. Rakentava kritiikki on kullan arvoista.
Kiitos kun luit :DD
