Nonni, hei vaan taas kaikki, anteeksi kun kesti. Olin hieman jumissa tämän kappaleen kanssa mutta toivottavasti kelpaa :D

Benel: Hei kiitos hurjasti kommentistasi, se piristi päivääni valtavasti :DD. Etkä ole ollenkaan huono kirjoittamaan kommentteja! Olen pahoillani jos tein sinulle sellaisen olon että sinun on pakko kommentoida jotain, ajattelin vain vähän tuupata josko saisin vähän tietää onko tällä tarinalla lukijoita. JA hei, kannattaa kokeilla, sinähän voit olla vaikka kuinka hyvä kirjoittaja! :D

Enjoy people!

...

Konsertti oli lähimmässä kaupungissa, pienessä jäähallissa. Se oli hyväntekeväisyyskonsertti, jolla kerättiin rahaa pienelle lähisairaalalle.

Paljastuikin, ettei kenenkään tarvinnutkaan heittää heitä sinne - koululta oli tulossa niin paljon porukkaa että paikalle oli tilattu yksi kaksikerroksinen bussi kuskaamaan innokasta väkeä. Francis tosin tarjoutui ajamaan sitä bussia...

Oli viileä marraskuun alun päivä, ja opiskelijat tunkivat jo sisään jäähallin pääovista. Raivis oli mennyt jo aiemmin bussiin istumaan, koska Eduard oli kiskonut hänet sinne. Nyt hän istui takana pohjolan jengin kanssa.

"Tänään on Luken tähtihetki, kädet ilmaan woop woop!" Mathias nosti ilmaan pullollisen kokista, sillä edes hän ei ollut osannut salakuljettaa alkoholia bussiin.

"Älä käytä minusta tuota nimeä!" Lukas läimäytti Mathiasta ja vetäytyi kauemmas tästä. Eduard nauroi kovaan ääneen ja Raivis esitti olematonta.

Alfred astui bussiin, kuulin sen selkeästi. Käännyin nähdäkseni hänet - Alfred jäi aika eteen istumaan Arthurin kanssa. Muistin mitä Matthew oli minulle sanonut - katso vähän hänenkin peräänsä. En ollut ehtinyt kauheasti tehdä sitä, kun minulla oli ollut kiire Raivisin ja, tuota, omien asioideni kanssa. Arthur, jokin hänen ystävänsä/arkkivihollisensa kaltainen tyyppi tuntui kuitenkin katsovan hänen peräänsä tarpeeksi.

Ymmärsin kuitenkin miksi Matthew oli huolissaan - Alfredilla ei ollut tapana ajatella kaikkea loppuun asti. Tällä oli vieläkin otsassa pieni arpi siltä kerralta kun tämä innostui jäätelöstä niin että liukastui ja teloi itsensä. Matthew oli kertonut minulle siitä, ja minusta juttu oli tavallaan aika hauska.

"Moi!" Lili istahti Raiviksen viereen. Raivis tervehti tätä hiljaa.

"Onko veljesi täällä?"

"Joo, tuolla edessä", Lili vastasi iloisesti. Raivis kääntyi katomaan kuinka viiden penkkirivin päässä istui Vash, joka pyöritteli kädesään pitkää puukkoa ja tuijotti Raivista murhaavasti.

"Ei hän yleensä pidä tämmöisistä tapahtumista, mutta jokin veti hänet tällä kertaa mukaan", Lili kikatti ja tarttui Raiviksen käsivarresta. Vashin ilme kylmeni entisestään.

"O-o-okei", Raivis vastasi ja toivoi selviävänsä siitä päivästä hengissä.

...

Konsertti oli loppujen lopuksi yllättävän hyvä. Oli monia erilaisia esityksiä tanssista laulamiseen, ja nokkahuilunsoitosta itsetehtyihin jodlailuihin. Mutta mahtui mukaan myös jotain sellaistakin missä ei ollut musiikkia - esimerkiksi Felix nousi lavalle esittämään vitsejä.

"No okei, täs ois niinku eka: Mitä kärpänen niinku sano ku se lensi hevosen suuhun? No nyt mä oon sit niinku turvas hahaha", Felix nauroi omille vitseilleen, ja yleisö nauroi lähinnä hänelle. Toris oli haudannut kasvonsa käsiinsä eikä liikahtanutkaan.

"No entäs niinku tää: Mikä on Venäjän pääkaupunki - no niinku Varsova hahah no okei entäs sit niinku-"

Toris valui alemmas ja alemmas tuolillaan. Gilbert nauroi makeasti, ja jopa Lili kikatti hieman. Raivis vain katsoi epäuskoisena Felixiä. Ja minä katsoin Felixin enkeliä - millainen enkeli ei suojele projektinsa mainetta?

"No entäs sitte se et miksi Manu ei voinu niinku ajaa autoo? No koska se oli kivi! Ja ku kivet ei siis voi niinku ajaa autoo hahaha omg siis mä tukehdun lol."

Tuli esiintyjiä, ja uusia esiintyjiä, ja Lukas siirtyi valmistautumaan. Raivis nautti olostaan vaikka olikin hieman hermostunut siinä ihmispaljoudessa.

"Hei Emil!" Mathias huusi jossakin vaiheessa. Kuulin heidät hyvin sillä Raivis oli asettunut istumaan heidän eteensä. No okei, voi olla että minä vaikutin siihen hieman. Mutta ei siitä kyllä ollut mitään haittaakaan.

Raiviksen vieressä istui Lili ja Lilin vieressä istui Vash. Raiviksen toisella puolella olisivat istuneet Toris ja Felix, mutta nämä olivat lähteneet johonkin jo aikaa sitten, Toriksen esityksen jälkeen. Eduard oli liittoutunut Pohjolan jengin kanssa ja hänellä tuntui olevan hauskaa siellä.

Raiviksesta tuntui hieman pahalta. Tai no, hänestä oli aina tuntunut siltä - Toriksella ja Eduardilla oli molemmilla aina ollut muita ihmisiä jotka vetivät heitä kauemmas. Raivisilla ei ollut ollut ketään muuta, ja hänelle heidän kolmen ryhmä oli tärkeitä mitä hänellä oli. Mutta toisille se ei ollut mennyt niin, ja vaikka se pahalta tuntuikin, Raivis ymmärsi sen. Hehän olivat kolme täysin erilaista ihmistä jotka elämä oli vain potkaissut yhteen.

Mutta ehkä... Ehkä täällä hän voisi löytää jonkin oman porukkansa. Jonkin mikä vetäisi puolestaan häntä puoleensa. Raivis vilkaisi Liliin joka katsoi keskittyneesti edessäpäin tapahtuvaa esitystä.

Ehkä, ehkä.

"No mitä?" Emil huusi Mathiakselle melun yli. Hän oli taas kireä. Ei ollut olemassa päivää jolloin tämä ei olisi ollut kireä.

"Isoveljesi esiintyy seuraavana!"

Emil pyöräytti silmiään. Olin huomannut että hän inhosi nimitystä isoveli.

"No älä nyt! Mennään toivottamaan hänelle onnea!" Mathias nousi ylös, valmiina talsimaan lähemmäs lavaa. Emil ei tehnyt elettäkään seuratakseen.

"Heii, isoveli odottaaaa!"

"Ei hän tarvitse mitään onnea!"

"Isovelii..."

"Älä viitsi!"

"Isovelii..."

"Lopeta!"

"Velikultaa!" Mathias astui lähemmäs ja puristi Emiliä poskesta.

"Argh!" Nyt Emil nousi, mutta hän lähti vihaisesti marssimaan ihan toiseen suuntaan. Mathias katsahti hänen peräänsä, mutta kääntyi sitten siihen suuntaan johon oli aikonutkin. Berwald jäi istumaan yksikseen tyhjiä paikkoja ympärillään, sillä edes Eduard ei uskaltanut lähestyä häntä.

Myös joku muu huomasi Emilin lähdön. Sey katsoi paikaltaan kuinka hopeahiuksinen nuorimies poistui verhojen taa. Sey päätti seurata tätä. Minäkin halusin seurata, joten viitoin Lilin enkeliä katsomaan Raivisin perään ja tämä lupasi yrittää parhaansa.

Emil nojasi seinään lähellä tyhjiä myyntikojuja kun Sey saapui pois katsomosta. Katsomon taa kuului vielä aika hyvin mitä lavalla ja katsomossa tapahtui, joten ei ollut pelkoa siitä että he jäisivät jostain kokonaan paitsi. (Tässä kohtaa kuvittelen teidän jokaisen joskus olleen jäkishallin katsomon takana, siellä missä myydään sitä turhaa kamaa, koska minusta sitä on hieman hankala selittää)

"Hei mitä ne nyt taas tekivät?" Sey asteli itsevarmoin askelin kohti Emiliä.

"Äh ei mitään", Emil tuhahti ja katsoi maahan. Sey tavoitti hänet ja jäi seisomaan hänen eteensä. Katsomon takana ei ollut muita

"Etkö halua nähdä kun Lukas soittaa?"

"Minä olen nähnyt sen sata kertaa", Emil katsoi yhä poispäin. "Ja tiedän miksi hän tekee sen joten en halua olla kuulemassa."

"Miksi hän tekee sen?"

"No tämä on sairaalan hyväntekevväisyysjuttu", Emil katsoi viimein Seytä. "Siksi hän haluaa soittaa, tiedäthän, hänen muistolleen."

"Ahaa", Sey tuntui ymmärtävän. Mutta minä en ymmärtänyt. Heidän enkelinsä vain leijuivat kiusaantuneina ilmassa ja pitivät suunsa supussa kun katsoin heitä kysyvästi.

"Niin." Emil vastasi ja katsahti Seyn takaa kiiruhtavaan pariin ihmiseen. Muuten tila jossa he olivat oli ihan tyhjä. "Että en halua olla katsomassa semmoista tekopyhyyttä."

"Mitä tekopyhää siinä on? Itsehän sanoit että Mathias pakotti hänet soittamaan!"

"Niin mutta ei Lukas kauheasti tuntunut vastustelevan! Ihan kuin hän olisi halunnut sitä - päästä esittelemään taitojaan muka Tinon nimissä!" Tino - nimi iski minuun joten en kuullut seuraavaa osaa keskustelusta. Tino - se nimi, minä tiesin sen nimen, ihan takuuvarmasti!

Sey katsoi Emiliä hetken. He kuulivat aplodit yleisöstä ja tiesivät, että Lukas esiintyisi seuraavana.

"Mitä minun pitäisi tehdä että tulisit katsomaan?"

"No jaa'a." Emil katsoi yhä sivulle.

Sey puri huultaan. Sitten hän teki jotain mitä Emil ei olisi koskaan osannut odottaa - hän nousi varpailleen ja suukotti tämän huulia varovasti. Se oli niin nopea suukko, ettei Emil ehtinyt edes punastua. Tämä vain hämmentyi.

"Jooko?" Sey kysyi. Puna alkoi pikkuhiljaa nousta Emilin poskille, joten tämä vain nyökkäsi. Niinpä Sey tarttui hänen kädestään ja lähti vetämään tätä perässään kohti katsomoa.

Minun enkelinsydämeni täyttyi lämmöstä. Välitin näistä nuorista ja minulle tuli hyvä olo kun näin heidän haparoivan uusilla teillä. Mutten ymmärtänyt miksi - ei minun kuulunut välittää heistä! Minun kuului välittää Raiviksesta.

Koin hieman huonoa omatuntoa, joten palasin nopeasti Raiviksen luo. Hän näytti olevan kunnossa. Lilin suojelusenkeli katsoi minua vihaisesti, mutta lupasin hyvittää sen hänelle. Et voi edes kuvitella kuinka rankkaa useamman ihmisen vahtiminen saattoi olla.

Lavalla ei tapahtunut juuri mitään, sillä esiintyjät olivat juuri vaihtuneet. Lukas seisoi lavalla asettamassa viulua paikoilleen, ja Roderich istahti pianon ääreen. Minua ihmetytti tällainen yhteys, mutta kai se että he olivat molemmat klassisen musiikin ystäviä sai heidät esiintymään yhdessä. Tai Roderich saattoi olla vain säestämässäkin, sillä sitä hän teki paljon.

He olivat valmiit. Lukas taivutti mikkiä itseensä päin ja sanoi muutaman sanan, mistä yllätyin hurjasti. Hän ei esitellyt itseään, joten heidät varmaan esiteltiin jo ennen kuin olin saapunut takaisin saliin.

"Haluan omistaa tämän eräälle ystävälle, joka on ollut poissa jo jonkin aikaa... Kiitos Tino." Hän vaikutti hieman siltä kuin olisi halunnut sanoa vielä jotain, mutta laittoi kuitenkin mikin pois. Sitten hän asetti jousen viululleen ja veti ensimmäisen sävelen. (Minä ajattelin tähän kohtaan Alexander Rybakin Dagdrom- nimisen kappaleen. Kappale on aika pitkä verrattuna tähän pieneen tekstinpätkään, mutta suosittelen kuuntelemaan, se on hyvä. Ja se on sitten dagdrom semmoisella O:lla jossa on semmoinen viiva keskellä, mutten osannut tehdä sellaista koneella xD)

Koko sali oli hiljainen. Ei kuulunut oikeastaan muuta kuin viulu, ja tietenkin jonkinlainen rapina kaikista niistä sadoista ihmisistä. Mutta ainakin jokainen Raiviksen ympäriltä pysähtyi kuuntelemaan.

Kappale oli minulle tuttu. Olin aivan varmasti kuullut sen jossain ennen. Mutten Raiviksen kanssa, ehen, vaan entisessä elämässäni. Hiljainen viulumusiikki sai seurakseen pianon pehmeän naputtelun, ja Lukas liikutti kättään nopeasti, mutta musiikki pysyi herkkänä.

Kappale muuttui intensiivisemmäksi, Lukas tuntui sulkevan silmänsä. Minun tuntui olevan jotenkin vaikeaa pitää itseni enää ilmassa, joten laskeutuin alemmas ja alemmas kun kehoni alkoi painaa enemmän. En ollut enää painoton enkeli, vaan ihan kuin, kuin... ihminen. Ihminen jolla on muistoja.

Poika jolla oli liilat silmät kääntyi katsomaan itseään peilistä. Hänellä oli vaaleat hiukset ja aito hymy, sillä hän kuuli sen. Viulun. Lukas soitti viulua toisessa huoneessa. Mutta se mikä pojan teki iloiseksi oli se, että Lukas soitti juuri nimenomaan sitä kappaletta. Lukas oli harjoitellut sitä pitkään ja oli viimein oppinut sen.

Koira loikkasi pojan reittä vasten. Poika naurahti ja nosti valkoisen karvapallon syliinsä. Musiikki jatkui. Poika kääntyi ja raotti ovea hieman nähdäkseen Lukasin. Lukas oli selin häneen ja soitti. Poika nojasi seinään ja katsoi kun suunnilleen hänen ikäisensä vaaleahiuksinen poika antoi kaikkensa kappaleelle jonka eteen oli vingutellut viuluaan vuodenpäivät ja mennyt sormet kipeinä nukkumaan.

Poika veti viulullaan viimeisen vedon ja laski soittimen pois leualtaan. Toinen poika taputti tälle hieman, jolloin viulua soittanut poika säpsähti ja kääntyi ympäri nähdäkseen kuka niin teki.

"Sanoinhan ettei sinun kannata luovuttaa!" Poika antoi koiran hypätä alas sylistään.

"Tino! Mitä sinä täällä teet?"

Tino. Tino Väinämöinen.

Kaikki he täyttivät mieleni nyt ihmisen viattomien silmien kautta. Lukas, Mathias, Emil ja Berwald. Eduard ja Elizaveta. Jopa Ludwig, Feliciano, Romano, Gilbert...

Minä kaaduin kylmään maahan. Muut enkelit säpsähtivät ja lensivät lähemmäs minua, mutta viitoin heitä katsomaan Raivista. Minä en siihen pystynyt, siipeni olivat pettäneet minut ja selkääni putosi koko nuoren ihmiselämän paino.

Minä olin Tino Väinämöinen. Ja minä olin kuollut.

...

Dundundunnn... Pilasinko juuri tunnelman?

Nooh, kenelle tuli yllätyksenä tämän enkelin henkilöllisyys? En usko että kovin monelle, mutta kiitos kun olette jaksaneet lukea tähän asti. :D Ja tulin tässä kappaleessa toteuttaakseni omaa hetalian otptäni, Seyicea. Mitä mieltä olitte ratkaisusta? Olisi kiva tietää mitä muut ovat siitä mieltä, se kun ei kovin suosittu ole.

Tulisin todella iloiseksi kommenteista...

Kiitos kun luit :DD

Ensikertaan, Hasta la Pasta!