Hola amigos!

Olin taas ihan jumissa tämän kappaleen kanssa, ja pahoittelen jos/kun se on hieman naah. Mutta minusta tähän kohtaan tarvittiin informatiivisempi kappale, jotennn... tässä tulee.

Benel: Heii kiitos taas kommentista :DD kylläpäs olet julma!
Huomasin heti kappaleen julkistamisen jälkeen että olethan sinä kirjoitellutkin jo jotain, voin käydä kurkkaamassa heti kun töiltäni ja tältä tarinalta kerkiän :D Arvasin että ihmiset arvaavat enkelin henkilöllisyyden, kirjoitin sen ehkä turhan ilmeiseksi mutta naah olkoon mikä on. Hyvä ettei otp:ni säikäyttänyt ainakaan sinua heti pois, ja kiva jos kappale viihdytti :)) Toivottavasti siellä nurkassa on mukava olla, ja ehkä minunkin pitäisi vähän rauhoittua tämän vastaamisen kanssa mutta haha minun tarinani ja saan käyttää authorin noteen niin paljon tilaa kuin haluan muhaha :))))

No mut oikeesti hei, tässä se on. Enjoy people!

...

"Tino Väinämöinen... Onko totta, että tämä on teidän nimenne?"

"Kyllä."

"Ja onko totta, että muistatte kuka todella olitte?"

"Kyllä, se on totta."

"Kuinka kauan ehditte palvella Raivis Galantea ennen herätystänne, ja kuinka monta fyysistä vauriota hän ehti saada tänä aikana?"

"Kaksi ja puoli kuukautta", aloitin. Olimme marraskuussa ja koulu oli alkanut elokuun lopulla. Kiristin hampaitani. "Ja hän on saanut viisi haavaa ja yhden flunssan."

"Ei muuta kysyttävää", puhuja istui alas, ja minä valmistauduin omaan puheenvuorooni.

Oli oikeuden istunto. Se saattaa kuulostaa mahtipontiselta mutta oikeasti niitä oli meillä harvasen päivä, milloin mistäkin. Tällä kertaa minut oli määrätty oikeuteen siitä, olisinko kykenevä olemaan enää Raiviksen suojelusenkeli. Nyt kun siis olin kokenut oman herätykseni.

Niin kävi aina. Minulle kutsu oli tullut jo seuraavana yönä, ja sitten oli vain mentävä kun Raivis viimein nukahti. Minua vastaan oli asettunut joku taivaiden enkeli, olin itse oma puolustajani ja joku korkeassa asemassa ollut toimi tuomarina.

He saattavat kuulostaa karuilta, mutta oikeasti hekin halusivat vain ihmisten parasta. Minun piti todistaa olevani kykenevä olemaan Raiviksen suojelija, tai muuten tilalleni otettaisiin joku parempi.

Nämä oikeudenkäynnit enkelit usein hävisivät. Toisinaan tahallaan, toisinaan ihan vain siksi että pystyttiin todistamaan enkelin palo omaa menneisyyttään kohden. Herännyt enkeli sekoitti usein projektinsa pään. Eikä sitä haluttu.

Minä kuitenkin, halusin taistella Raiviksesta. Olin tykästynyt poikaan ja halusin auttaa tätä kaikin tavoin - se oli kuitenkin minun hommani. Muistin omasta elämästäni etäisesti Raiviksen, ja vaikka minusta tuntuikin nyt hieman omituiselta olla hänen suojelusenkelinsä, olin kuitenkin kiintynyt tähän. Hän oli syy olemassaolooni nyt.

Tämän kaiken selitin omalla puheenvuorollani muille enkeleille. Paikalla oli myös joitain ulkopuolisia enkeleitä kuuntelemassa, ikään kuin valamiehistönä. Taivaassa kun ei juuri ollut suljettua tilaa, kuka tahansa saattoi kuunnella. Olin pyytänyt myös Eduardin suojelusenkelin kuuntelemaan ja todistamaan puolestani jos oli tarvis. Minä en ollut päästämässä irti tästä pojasta.

"Ymmärrätköhän ollenkaan kuinka hankalaa siitä tulisi? Entinen elämäsi on kirjaimellisesti seinän takana jatkuvasti!" Haastajani sanoi väliin.

"Minä koen että se helpottaa", vastasin. "Minun ei tarvitse johdatella Raivista kauemmas jos tahdon selvitellä menneisyyttäni, sitä paitsi", käännyin katsomaan enkeleiden valamiehistöä. "Minä tunnen ihmiselämästäni sen paikan, minä tunnen niitä ihmisiä. Kyllähän te nyt Raiviksen tiedätte, hän on arka ja sulkeutuvainen - minä voisin auttaa häntä tutustumaan juuri oikeisiin ihmisiin, kuten olen tehnyt tähänkin asti. Siihen eivät muut suojelusenkelit pysty. Ei muuta sanottavaa." Siirryin taas sivulle ja huomasin valamiehistön supisevan hieman keskenään.

Olin tyytyväinen, vaikka minun vastustajani pääsikin haukkumaan taitojani vielä yhden puheenvuoron verran. Sitten Eduardin enkeli nousi kertomaan kuinka oli nähnyt minun toimivan tietämättömyydessänikin ihan hyvin. Ja kun valamiehistö siirtyi miettimään asiaa, minä pääsin ajattelemaan omiani.

Oli totta, että Yliopisto oli minulle tuttu. Olin ehtinyt opiskella siellä hetkisen, mutta sitten olin... kuollut. En tosin muistanut miten. Muisti palaili pätkittäin, ja oli ihan luonnollista että omaa kuolemaansa ei alkuun muistanut. Se on aivan omanlaisensa tapahtuma...

Muistin kuinka olin hakenut sinne, ja sitä riemua kun olin saanut kirjeen vahvistamaan sinne pääsyni.

"Berwald, Berwald!" Juoksin pienen viljapellon poikki, joka erotti minun kotini Berwaldin kodista. Silmälasipäinen vaalea nuori mies astui terassille yllättyneenä. Heti hyväksymiskirjeen saatuani lähdin juoksemaan kertomaan Berwaldille, koska... niin minä tein.

"Minä pääsin sisään!" Huusin innoissani, juoksin loput raput ja hyppäsin hänen kaulaansa. Berwald oli ehtinyt jo tottua äkillisiin halauksiini, joten hän ei edes horjahtanut, vaan sulki kätensä ympärilleni.

"Ihan kuin se olisi muka joku yllätys", kuulin tuhahduksen Berwaldin takaa ja irtauduin hänestä nähdäkseni kuka sen aiheutti. Mathias seisoi ovensuussa, samanlainen valkoinen kirje etusormen ja keskisormen välissä.

"Jos Lukas onnistuu ensi yrittämällä, sinä olet heittämällä sisällä."

"Ai Lukaskin pääsi?" Kysyin, kun Lukas tuli Mathiaksen perässä ja nappasi vihaisesti kirjeensä tämän näpeistä.

"Onneksi olkooooon!" Otin pari juoksuaskelta ja halasin Lukasia. Tämä horjahti vähän, hän kun oli samankokoinen kuin minä eikä ollut ehtinyt varautua.

"Pidä sinä turpasi kiinni, sinähän pääsit vasta varasijalta!" Lukas osoitti sanansa Mathiakselle ja minä irrottauduin hänestä nauraen vähän. He olivat aina sellaisia, toivottomia tapauksia. Toivoin vain että jonain päivänä joku potkaisisi heidät vain yhteen, aloin itsekin väsyä heidän jatkuvaan kinasteluunsa. Mutta silloin olin liian onnellinen välittääkseni.

"Entä sinä Berwald?" Kysyin kun Lukas ja Mathias jatkoivat nahisteluaan. Berwald otti taskustaan taitellun kirjeen. Minä taitoin sen auki ja kun huomasin suurella painetun tekstin Tervetuloa Hetalian Yliopistoon, kiljaisin ja hyppäsin halaamaan häntä uudestaan. Mathias ja Lukaskin kääntyivät katsomaan meitä, ja Mathias hymyili leveästi.

"Näyttää siltä että tämä porukka ei hajoa ihan heti", hän nauroi. "Mennään kaikki opiskelemaankin samaan paikkaan."

"Ei ihan", Lukas osoitti ovelle kävellyttä Emiliä. Poika mutusti lakritsia ja katsoi heitä varautuneesti. Tämä oli meitä nuorempi, eikä ollut tehnyt vielä päätöstään siitä mihin haluaisi mennä.

"Joo ei kiitos", Emil kääntyi kannoillaan ja käveli takaisin sisään. "Minä pääsen johonkin parempaankin."

Minä ja Mathias nauroimme ja Berwald ja Lukas tekivät kasvoillaan jotain mitä voisi ehkä etäisesti kutsua pieneksi hymyksi.

Hymyilin hieman muistolleni. Loppujen lopuksi Emil sitten seurasikin meitä muita... mutta minä en ollut silloin enää siellä. Maassa nimittäin. Minua alkoi tavallaan ihmetyttää - miksi Emil oli niin tehnyt, seurannut perässä yliopistoon johon ei tosiaan halunnut. Tai ehkä se oli ollut vain nuoren uhoa, hänhän oli ollut silloin vasta kuudentoista.

Katsahdin kohti valamiehistöä. He supattivat vieläkin. Olin hermostunut ja se varmasti näkyi aurassanikin.

Hei, Eduardin suojelusenkeli tuli vierelleni ja asetti kätensä rauhoittavasti olkapäälleni. Se meni hyvin, kyllä sinä varmasti saat pitää Raiviksen.

Toivotaan. Vastasin yhä kädet puuskassa ja katse valamiehistössä. Toivoin sydämeni pohjasta että niin kävisi.

Kuule, Eduardin enkeli puri huultaan. Sinä et ole muuttunut ihmisyydestäsi kovin paljon. Ja minusta se on hyvä asia, sinä olit hyvä ihminen.

Eduardin enkeli tarkoitti muuttumisella varmaan sitä, miten ulkonäköni on muuttunut ihmisyydestä enkeliyteen. Kun ihminen kuolee, hänen enkelimuotonsa on erilainen. Pääpiirteet ovat suunnilleen samat, mutta kokonaisuudessaan et pystyisi tunnistamaan edes kaikkein läheisimpiäsi.

Kun syntyy enkeliksi kuolemansa jälkeen, on siinä muodossa kuin alunperin oli tarkoitus. Ilman ihmiselämän murskaavaa painoa ja raskaita vuosia, puhdas ja täydellinen enkeli. Sitten kun kokee herätyksensä, muuttuu lähemmäs sitä ulkomuotoa jollainen oli viimeisinä ihmiselämän vuosinaan, mutta elämän aikana tehdyt pahat työt ja tuska näkyivät jotenkin.

Uskoin Eduardin enkelin siis tarkoittavan ettei nykyinen muotoni ollut niin kovin erilainen siitä mitä olin ihmisenä. Se oli suuri kohteliaisuus. Minähän en voinut sitä tietää, ei taivaassa ollut mitään peilejä eivätkä enkelit pystyneet näkemään omaa kuvajaistaan ihmisten peileistä. Tai no, eivät ainakaan yleensä. Se vaati materialisoitumisen johon tarvittiin luvat ja-

Kiitos, vastasin, ja katsoin Eduardin enkeliin. Tämä oli feminiininen; hänellä oli vaaleat surffarinkiharat ja merilevän väriset silmät. Minusta tuntui tavallaan hieman hassulta katsoa häntä - tämä enkeli oli seurannut Eduardin elämää koko ajan. Aina kun olin ihmisenä leikkinyt Eduardin kanssa, tehnyt hänen kanssaan läksyjä tai mitä ikinä, tämä enkeli oli seurannut lähellä. Ja nyt minä tein yhteistyötä sen enkelin kanssa vähän niin kuin Eduardin selän takana, koskien hänen läheisen ystävänsä Raiviksen elämää... Voi, jos Eduard vain voisi nähdä tämän!

Tai voi jos kukaan ystävistäni vain voisi nähdä minut nyt. Antaisin mitä vain että saisin puhua heille, edes minuutin. Minua sattui nähdä Berwald istumassa yksin ja Mathias ja Lukas niin lähellä mutta silti niin kaukana toisistaan. Ja sitten vielä Emil... se lapsi oli yleisesti vain hukassa. Tämä oli parissa vuodessa varttunut valtavasti, mutta tarvitsi silti opastusta.

Tämä on kyllä aivan uniikki tilanne, Eduardin enkeli naurahti. Mutta olen silti iloinen että se olet sinä, Tino. Eduard oli aina iloinen kun tapasi sinut.

Millainen minun suojelusenkelini oli? Käännyin Eduardin enkeliä kohden. Tietenkin halusin tietää sen, kuka ei halunnut? Minulla oli vielä tusinoittain vastaamattomia kysymyksiä - miksi minä olin kuollut? Kuka oli ollut enkelini? Entäs kaikki se muu; miksi minä nyrjäytin nilkkani viisi vuotta sitten joulukuussa, enkä jäänytkään alakouluikäisenä sen bussin alle vaikka se oli ollut niin lähellä.

Hän oli hauska, Enkeli nauroi. Hän ei ehtinyt herätä sinun aikanasi, en tiedä mihin hän sitten lähti.

Okei... Huomasin valamiehistön liikehtivän pois sumpusta, ja tuomari siirtyi omalle paikalleen. Niinpä myös Eduardin enkeli siirtyi omalleen, ja minä tuijotin herkeämättä tuomarin kättä joka siirtyi vasaran varrelle.

"Enkeli Tino Väinämöinen", Tuomari totesi suurella äänellä. "Valtuusto on nyt keskustellut ja päätös on tämä: Te saatte jatkaa Raivis Galanten suojelusenkelinä kunnes toisin päätetään."

Nuija kolahti puun tapaiseen pöytään, ja minä huokaisin helpotuksesta.

...

tataa toivottavasti tämä ei väsyttänyt teitä turhaan. Seuraava kipale tulee olemaan pitempi ja kepeämpi, I promise.

Ja arvatkaas mitä: jos seuraan suunnitelmaani, alamme olla puolivälissä! :O Onko se hyvä vai huono asia, vaikea sanoa, mutta kiitos kaikille jotka ovat pysyneet kanssani tähän asti :D

Olisin superonnellinen jos kommentoisit jotain! Kommentoi vaikka hymiö jos et muuta keksi :DD

Ciao!