Öhm, tuotanoin... hei! *piiloutuu Venäjän taakse koska tietää ettei kukaan järkevä ihminen uskalla lähestyä tätä*
Olen tosi pahoillani! Minulla oli tyhmä ajatus tähän kappaleeseen joka ei meinannut millään toimia, mutta halusin ehdottomasti kumminkin saada sen tähän. Ja sitten tapahtui vähän kaikenlaista... Game of Thrones ja Sword Art Online vähän niin kuin imaisivat minut mukaansa ja palautuessani "hurjasta" ruisrockviikonlopusta onnistuin VIHDOIN saamaan tämän kasaan. (vaikka koukutusvaara onkin; jos ette keksi mitä katsoa, suosittelen Sword Art Onlinea - ekan ja tokan kauden ensimmäiset puolikkaat ovat ihan mahtavat ja siinä on ehkä paras animesoundtrack ikinä!)
Benel: Damn tagit! Olinpas minä tyhmä. Ehkä tavallaan halusinkin että enkelin henkilöllisyys tulee selville ajoissa, että ihmiset tietäisivät kenen silmien kautta tarinaa seuraavat... Tai jotain xD. Mutta siis, kiitos taas kun kommentoit, se merkkaa minulle tosi paljon, oikeasti :D. Tässä vähän piristettä sinne nurkkaan taas, olkoon chrome sinulle armollinen :))
KillerDonut53: Kiitos hurjasti kommentistasi :) Ei siitä kommentoinnista kannata mitään paineita ottaa, näkisitpä kaikki ne kommentit joita minä olen joskus kirjoitellut, varmaan 50% niistä on ihan älyttömiä xD. Ja hyvä että kommentoit, muistutit minua tämänkin tarinan olemassaolosta kun olin keskellä SaOn bingekatseluani :)
Sorry vielä kun tässä kesti ja authorin note venyi. Mutta tässä se on, kipale 8 olkaa hyvä.
...
Raivis jatkoi normaalia elämäänsä eikä mikään tuntunut muuttuneen. Hän käyttäytyi normaalisti, maailma hänen ympärillään toimi normaalisti ja minun työni säilyi normaalina. Mutta minä näin kaikki ne ihmiset jotka ennen tunsin, paikat joissa olin kulkenut ja elämän joka minulla oli ollut, ja katkeruus teki kaikesta erilaista. Mikään ei ollut minulle enää normaalia. Mutta minä selvisin.
Yhtenä päivänä Baltiat istuskelivat tekemässä kukin omia tehtäviään. Minun teki niin kovasti mieli kysyä, ja kun en itse voinut, herätin muutaman muiston ja ihmetyksen Raivisin mieleen.
"Hei muuten", poika kohotti katseensa paperistaan ja katsahti vanhempiin huonetovereihinsa. "Minkä takia Emil ja hänen huonetoverinsa ovat Pohjoismaat jos heitä on vain neljä? Minun muistaakseni pohjoismaita on viisi."
"Se on vain nimitys koska he ovat blondeja kaikki, ei se ole niin vakavaa", vastasi Toris.
"No eiväthän he olekaan Pohjoismaat vaan Skandinavia koska heitä on neljä ja skandinaavisia maita on neljä." Sanoi puolestaan Eduard ihan samanaikaisesti. Eduard ja Toris katsahtivat toisiinsa ja laskivat katseensa maahan.
"Heitä kuuluisi olla viisi", Toris vastasi lopulta Raivikselle. "Mutta viides heistä, Tino... On kuollut."
"Ai", Raivis tuntui hieman säikähtävän tai jotain. Raiviksella oli voimakkaat tunnereaktiot kaikkeen. "Minä en tiennyt."
"Et niin", Toris vastasi. "Ethän sinä voikaan tietää, kun ei siitä puhuta täällä."
"Miksei?" Raivis kysyi. No okei, minä hiukan saatoin vaikuttaa hänen halukkuuteensa tietää, mutta ihminen oli luonnostaankin utelias olento.
"En minä... en minä oikein tiedä. Tino oli todella tärkeä Eduardille ja Mathiaksen porukalle, ja ihmiset kai pääsivät siitä paremmin yli kun siitä ei puhuttu."
"Okei", Raivis vastasi. Hän kuitenkin tuntui miettivän ankarasti. "Tino... Minusta tuntuu kuin muistaisin etäisesti jotakin... olenko tavannut hänet joskus?"
"Aivan varmasti", Toris vastasi. "Hän oli kuitenkin Eduardin serkku. "
"Oikeasti?" Raivis kääntyi katsomaan Eduardia joka ei ollut sanonut sanaakaan sen jälkeen kun Tinon, minun, nimi oli nostettu esiin. Eduard katsoi eteensä mitään näkemättä, ja minusta tuntui hieman pahalta hänen puolestaan.
"Joo", Eduard vastasi viimein. Hän pudisti päätään kuin karkoittaakseen surulliset ja tyhjät ajatuksensa ja keskittyäkseen taas nykyhetkeen. "Me olimme tosi läheisiä... Mutta meidän olisi pitänyt viettää enemmän aikaa neljästään; te kaksi, minä ja Tino. Omin hänet aina."
"Ei se haittaa", Toris yritti hymyillä hieman. "Ehdin tutustua häneen täällä."
"Hetkinen, oliko hän täällä?" Raivis kysyi.
"Joo", Toris sulki kirjansa jota oli ollut lukemassa - hän ilmeisesti totesi ettei tulisi olemaan kykenevä keskittymään siihen vähään aikaan. "Hän oli kanssani samalla vuositasolla."
"Koska hän sitten... tiedäthän... kuoli?"
"Vähän sen jälkeen kun koulut olivat alkaneet." Toriksenkin ilme oli totinen.
"Mihin hän sitten kuoli?" Raivis oli utelias. Minä olin utelias. Ja niin olisit sinäkin ollut. Mutta ennen kuin kukaan ehti vastata, Eduard tuhahti omiaan.
"Se on niin epäreilua!" Hän nousi seisomaan. "Tino ei koskaan tehnyt kenellekään mitään pahaa!"
"Öh, sori ettemme ole puhuneet siitä. Mutta luulin että olisit kuullut jostain muualta." Toris jatkoi välittämättä Eduardista. Ehkä hän oli tottunut olemaan välittämättä. Ehkä niin oli helpompi.
"No luulisi", Raiviskin totesi. Ja minä mietin samaa. Eivätkö he puhuneet toisilleen, eikö lehdessä ollut kuolinilmoitusta, eikö noin pienessä paikassa olisi kerrottu nuoren ihmisen kuolemasta suuremmin? Minusta tuntui hassulta ettei kukaan tuntunut tietävän.
Suojelusenkelitkin leijuivat ilmassa kiusaantuneina - he eivät saaneet kertoa minulle. Minun tehtäväni oli tehdä sovinto menneidyyteni kanssa ja saada rauha, sen verran olin saanut selville omin päin. Varsinkin nuorina kuolleille enkeleille se oli normitehtävä joka piti hoitaa.
"Hei Tino!" kuulin enkelin huudon. Käännyin katsomaan kun Yao lensi ulkoa ikkunasta sisään hurjaa vauhtia.
"Yao, hei", tervehdin, kun hän pysähtyi eteeni. Raivis jatkoi omia tehtäviään, ja minä pystyin keskittymään viestienkeliin. Tosin minähän olin enkeli - pystyisin keskittymään molempiin jos olisi tarvis.
"Lähetys ylhäältä", Yao heitti minulle jotain ja minä nappasin sen kiinni. Se oli pieni rasia jossa oli joitain nappuloita. Oliko se jonkilainen puhelin vai nauhoitin vai mp3-soitin vai-
"Mikä tämä on?"
"Se on HRL", Yao vastasi, ihan kuin se olisi ollut maailman selkein asia. "Henkilökohtaisten Rukousten Laatikko."
"Öö selvä", kääntelin laatikkoa kädessäni. En ollut ennen nähnyt sellaista.
"Tuommoinen on jokaiselle enkelille. Heräämisen jälkeen osataan ohjata ne oikeille tyypeille", Yao selitti kun en tuntunut tajuavan kapistuksen käyttötarkoitusta. "Sinne on kerätty kaikki sinulle ohjatut rukoukset ja pyynnöt kuolemastasi herätykseesi. Nykyäänhän pystyt kuulemaan ne reaaliajassa."
Se oli yllättävän loogista. Kun enkeli koki herätyksen, hän pystyi sen jälkeen kuulemaan kun hänen nimeänsä kutsuttiin. Kaukana tai lähellä, sen kuuli. Mutta jos ei tiennyt kuka itse oli, ei pystynyt kuulemaan toisten sinulle puhumia asioita. Mutta myöhemmin kuuli kaiken.
Älä siis jatkossa kiroa edesmennyttä isoäitiäsi mielessäsi, hän kuulee sen ennemmin tai myöhemmin. Muinaisuskonnot olivat oikeassa siitä, ettei vainajista kannata puhua pahaa.
"Onko tuollainen minullekin?" Toriksen enkeli kurkisti takaani ja osoitti kysymyksensä Yaolle.
"Jep. Sinun täytyy vain herätä niin saat sen."
"Ei se ole niin helppoa kuin sinä luulet!" Enkeli puuskahti dramaattisesti ja kaatui Toriksen vierelle tämän sängylle. Toris ei tietenkään huomannut mitään.
"Kauanko olet ollut suojelusenkelinä?"
"Kahdeksankymmentä vuotta!" Enkeli puuskahti. "Alkaa ottaa pikkuhiljaa päähän!"
"Ymmärrän hyvin." Eduardin suojelusenkeli vastasi. "Tämä on jo kuudes suojeltavani."
Minä oli kiusaantunut, sillä olin ilmeisesti huoneen nuorin enkeli ja silti herännyt. Katsahdin Yaoon toiveikkaana.
"Kauanko sinun kuolemastasi on?" Kysyin häneltä. Hän hymyili minulle.
"Minä olen 4000-vuotias!" Hän vastasi. Muutkin enkelit kääntyivät katsomaan häntä leuat loksahtaneina. Mutta Yao vain hymyili.
"No, työn iloa!" Hän liihotti ulos ikkunasta, ja me jäimme katsomaan hänen peräänsä. Kumpikaan ei-heränneistä enkeleistä ei sanonut enää sanaakaan - ehkä he miettivät, montako tuhatta vuotta menisi siihen että he muistaisivat mikä päätti heidän elämänsä.
...
Ne olivat vähän kuin joitain vastaajanviestejä, joihin en ollut koskaan vastannut. Vanhemmiltani, äidiltäni etenkin. Kuuntelin niitä yöllä kun Raivis oli unessa ja sain olla rauhassa. Muut enkelit istuskelivat vaitonaisina suojeltaviensa jalkojen juuressa ja antoivat minulle tilaa.
Tiesin että he olisivat halunneet olla minun tilallani - kuuntelemassa viestejä lähimmäisiltään. Mutta kun he näkivät kuinka raskasta se minulle oli, he hiljenivät eivätkä koenneet tarvetta enää todistella miten onnekas olin. Olin kiitollinen siitä.
Tämä on taas yksi niistä asioista jotka on hieman hankala selittää. Laitteen toiminta nimittäin. Kuulin rukoukset jotka oli minulle osoitettu, niin pään sisäiset kuin puhututkin, mutta pystyin myös näkemään tilanteen jossa ne oli lausuttu. Voit ajatella sen vähän niin kuin hologrammina, koska se on varmaan kaikkein lähimpänä. Ja se vain pahensi asioita - ihmisten näkeminen kun he ajattelivat minua.
Kun olin kuunnellut läpi vanhempani, siirryin ystäviini. Ne olivat osa aika sekavia, mutta minulla olisi ikuisuus aikaa selvitellä mitä he niillä tarkoittivat. Mukaan mahtui tosin myös melko yksinkertaisia lausahduksia.
Voi Tino, olisitpa sinä vielä täällä.
Miksi juuri sinun piti kuolla? Epäreilua!
Minun on ikävä sinua...
Tino, perhana. Jos sinä olisit täällä, sinä tietäisit. Hitto, kukaan ei potki minua persuksille kun sinä olet poissa. Tai ehkä Lukas, muttei samalla tavalla. Minä en selviä ikinä!
Tuo viimeinen oli pyörinyt Mathiaksen mielessä loppukokeissa. Se oli tavallaan aika huvittava, vaikka minua surettikin kuulla se.
En pystynyt kuuntelemaan niitä kaikkia yhdessä yössä. En vain kyennyt siihen.
"Tino", säpsähdin ääneen. Olin vahtimassa Raiviksen unta kun kuulin tutun äänen kutsuvan nimeäni. Muut enkelit eivät reagoineet edes räpäyttämällä silmiään, joten se kuului varmasti vain pääni sisältä. Kuuntelin silti tarkkaan.
"Miksi... miksi sinä lähdit pois..." Ääni ei tärissyt, mutta oli niin murheellinen etten meinannut kestää sitä. Mutta minä tiesin mistä se tuli.
Kurkistin seinän läpi pohjolan huoneeseen ja näin kolme ihmistä nukkumassa rauhassa. Ja Berwald istui sängyllään ja katseli valokuvia. Hän ei puhunut ääneen, mutta kuulin hänen ajatuksensa. Hän ajatteli minua, meitä. Hän oli murheissaan, ja hänen ilmeensä... Se satutti minua eniten. Sillä siltä paistoi suru.
Olin tuntenut Berwaldin melkein koko elämäni. Olimme olleet läheisiä jo päiväkoti-ikäisinä, tosin silloin olin myös pelännyt Berwaldia kuollakseni. Olimme hengailleet paljon myös Mathiaksen ja Lukaksen kanssa, varttuneet yhdessä. Olimme kokeneet kasvukipumme, särkeneet sydämemme ja löytäneet toisemme uudelleen. Mutta koko tuona aikana en kertaakaan, en yhtä ainutta kertaa, ollut nähnyt Berwaldia surullisena. Hän ei koskaan näyttänyt surua, ei ainakaan minulle.
Mutta nyt, yön pimeydessä kun kukaan ei nähnyt, hän näytti surunsa. Minun oli niin paha olla että halasin häntä takaapäin, puristin silmäni kiinni ja peitin hänet siivilläni enkelin syleilyyn, vaikka tiesin ettei hän voisi tuntea sitä. Tai ehkä hän voisi, jollain tasolla. Minun Berwaldini. Minun oli niin ikävä häntä.
Berwald ei liikkunut, minä en liikkunut. Jonkin ajan kuluttua raotin silmiäni nähdäkseni mitä Berwald katsoi teetettyjä valokuvia pienen pöytälampun valaistessa huonetta juuri tarpeeksi että hän näki. Ne olivat valokuvia meistä... Mutta minä en ollut nähnyt niitä koskaan aikaisemmin.
Kun muistelin vähän, mieleeni palasi muisto ihmiselämäni viimeiseltä vuodelta. Olin hankkinut kertakäyttökameran saadakseni fyysiset valokuvat kaikesta minulle tärkeästä. Joten olin täyttänyt kameran ystävilläni. En vain ollut koskaan saanut kuvia teetettyä. Joku, ilmeisesti Berwald, oli sitten teettänyt ne ja katseli niitä jostain syystä nyt kahden vuoden jälkeen-
Hakkasin henkisesti päätäni seinään - tämän täytyi johtua minusta. Tarkoitan sitä, että oma heräämiseni enkelinä oli vaikuttanut paikan ilmapiiriin ja saanut ihmiset muistelemaan minua. Ihmisille tulee usein tyhjästä semmoinen olo, että katselenpa vanhoja valokuvia tai kuljenpa tänään eri kautta kotiin kuin yleensä. Kaikki nämä ajatukset ovat enkelien aiheuttamia tavalla tai toisella. Mietippä sitä seuraavan kerran kun jokin täysin irrallinen ajatus loikkaa mieleesi.
Uteliaisuuteni oli saanut minulle läheiset ystävät kärsimään.
Berwald pysähtyi katsomaan yhtä kuvaa. Siinä olimme me kaksi yliopiston portailla ensimmäisenä koulupäivänä. Kätemme olivat toistemme ympärillä ja minä hymyilin leveästi, kun taas Berwald oli tapansa mukaan häpeissään. Se oli hyvä kuva, pidin siitä. Mutta se sai Berwaldin entistä surullisemmaksi. Hän puristi silmänsä kiinni ja hiljaiset kyynelet putoilivat hänen reisilleen.
"Minä olen niin pahoillani", Kuiskasin Berwaldin korvaan ja rutistin häntä lujempaa. Minkä ihmeen takia minun elämäni oli riistetty minulta?
Kohotin katseeni nähdäkseni Berwaldin enkelin katonrajassa. Tämä laskeutui alaspäin eteeni ja rypisti otsaansa.
Hänen täytyy saada unta, enkeli sanoi minulle. Olin jutellut aikaisemmin tämänkin enkelin kanssa pitkän tovin, ja vaikka tämä vaikutti ärsyyntyneeltä, tiesin että hän ymmärsi minua. Hän oli monella tavalla samanlainen kuin Berwald. Kumpikohan oli saanut vaikutteita kummalta...
Jätin Berwaldin hänen enkelinsä käsiin. Kun palasin Raiviksen luo, en jäänytkään katonrajaan kuten yleensä, vaan istahdin hänen vierelleen sängylle. Kukaan ei pystynyt näkemään, joten materialisoin itseäni juuri sen verran, että sain siirrettyä vaaleat suortuvat hänen kasvoiltaan. Katselin hänen viattomia, nuoria kasvojaan ja silitin hänen hiuksiaan. Raivis alkoi hymyillä hieman unissaan.
Olin ollut huono enkeli. Minusta tuntui kuin olisin vain laiminlyönyt Raivista ajaakseni omia etujani. Mutta se tulisi nyt muuttumaan. Aivan sama mitä tapahtuisi, minä pitäisin tämän pojan hengissä. Hän saisi vanheta ja nähdä sellaisen maailman jota minä en ihmisenä koskaan ehtinyt nähdä. Suukotin hänen otsaansa, ja lupasin ettei keskittymiseni enää herpaantuisi väärässä paikassa. Minä en mokaisi niin kuin oma enkelini oli mokannut.
...
Nonnih. Lupaan ettei tämän ja seuraavan kappaleen välissä tule olemaan näin pitkää väliä. Vannon Styksjoen nimeen ja käsi maantiedonkirjalla.
Olisi kiva kuulla ajatuksia tästäkin kappaleesta ja tarinasta yleensäkin :))
Adios amigos!
