Hei toverit!

Koulu on puristanut minusta kaikki mehut jo nyt (älkää lähtekö lukioon jos voitte sen vielä välttää) Mutta olen taas täällä uuden kipaleen kanssa, jee! En ole koskaan aikaisemmin käyttänyt näin paljon aikaa yhden kappaleen kirjoittamiseen, mutta toivon että se on sen arvoinen. Olen sitonut nyt viimein paljon irrallisia lankoja yhteen ja toivottavasti tämä vastaa johonkin mietteisiinne... ehkä.

MUTTA tarkoitukseni oli varoittaa. Tämän kipaleen kirjoittaminen on ollut minulle tosi haastavaa ja henkisesti kivuliasta (vähän kuin), ja pohdin pitkään josko minun pitäisi nostaa ikärajaa tälle kappaleelle. En kuitenkaan halunnut nostaa sitä, koska M-tason ficeillä on yleensä vähän sellainen maine, ja kun tämä ei kuitenkaan ole sellainen tarina niin olkoon noin. Tässä kappaleessa on päihteitä ja hienoista väkivaltaa, joten jos se ei tunnu hyvältä niin hypätkää kohdat yli.

Nauttikaa toverit :) (Olen vastaillut kommentteihin alla)


On olemassa kahdenlaisia ihmisiä. Niitä jotka luovuttavat, ja niitä jotka eivät luovuta. Ne tosin jakautuivat useampaan alalajiin.

Ensinnäkin, on niitä jotka luovuttavat heti kättelyssä.

"Ihan turha yrittää", Emil sanoi ja jatkoi lakujensa syömistä. Muut pojat olivat uikkareissaan matkalla saunaan, mutta Emil istui kaikki vaatteet päällä mökissä eikä suostunut mukaan.

"Hei älä ole tuollainen nössö Emppu!" Mathias nauroi ja yritti heittää käsivartensa pojan olalle, mutta Emil kavahti kauemmas. "Ethän sinä tiedä kuinka kylmää se edes on!"

"Ihan sama", Emil käpertyi syvemmälle sohvatyynyjen väliin. "Minä en halua saada mitään tyhmää flunssaa."

Toisena on niitä, jotka saattavat yrittää, mutta luovuttavat ensimmäiseen vastoinkäymiseen.

Kolme sekuntia. Kolmen sekunnin ajan Lukas seisoi paikallaan kunnes kääntyi lähteäkseen ikihyviksi.

"Ei, ei ja vielä kerran EI", hän manasi marssiessaan takaisinpäin.

"Hei älä ole tuollainen nössö Lukas!" Mathias huusi ystävänsä perään. "Ethän sinä kastellut kuin nilkkasi vasta!"

"Ihan sama!" Lukas heitti jo pitkän matkan päästä. "Minä en rupea tähän, tämä on ihan tyhmää!"

Sitten on niitä jotka etenevät suhteellisen varovasti, mutta luovuttamatta. He saavuttavat tavoitteensa, tosin vaikeimman kaavan mukaan.

"Yyh, kylmää, hyiyiyi kylmää kkkylmää" Mathias loikki askel kerrallaan veteen, ja aina kun uusi kehonosa kastui, hän mutisi ja tärisi itsekseen. Siinä kesti ikuisuus.

"K-kylmää, IIK, kylmää kylmää." Ensin nilkat, sitten sääret, polvet, reidet, lantio, maha, ja lopulta blondi viimein sai veden yltämään kaulaansa asti. Sitten hän laski viiteen ja kastoi päänsä nopeasti, kiljui kuin pikkutyttö, ja lähti juosten takaisin kohti mökkiä.

"Aah tuo oli tosi virkistävää! Hrrrr ihan sama minä menen nyt kyllä sisälle!"

Sitten on vielä niitä, jotka juoksevat suin päin taistoon. He ovat pelottomia, he ovat tulisieluja. Ja heistä minä pidän.

"Pois tieltä!" Tino juoksi ulos rakennuksesta. Viileä tuuli kävi hänen kultaisissa hiuksissaan ja laskevan auringon valo kimalsi hänen silmissään.

"Minä tulen nyt!"

Poika otti juoksuvauhdin, ja juoksi suoraan rantaan, siitä laiturille, ja loikkasi uimahypyn kylmään järveen. Hän tuli pintaan nauraen ja pärskytteli vettä kroolatessaan rannan suuntaisesti järvessä.

"Haha, tule sinäkin Berwald! Tämä on hauskaa!"

Ja sitten on vielä yksi ihmistyyppi. Heitä ei voi oikein laskea luovuttajiksi, saati niiksi jotka eivät luovuta. He ovat niitä jotka tekevät päätöksensä muiden reaktioiden mukaan, ja tarkkailevat ensin mitä muut tekevät ennen kuin tekevät itse mitään. He ovat ehkä... vietävissä.

Berwald katsoi Tinon pärskyttelyä ja astui laiturille. Hän oli kokeillut vettä ja todennut että se oli jääkylmää, mutta päätti silti mennä Tinon seuraksi. Berwald laskeutui laiturilta veteen varovasti, ja pulahti sitten kun Tino ui hänen vierelleen.

"Noh, eikö olekin kivaa?" Tino kysyi hymyillen ja teki pikaisen sukelluksen.

EI "Juu", Berwald vastasi ja sukelsi hänkin. Vesi tunkeutui hänen silmiinsä ja korviinsa ja jäädytti hänen aivonsa. Tai siltä se ainakin tuntui. Mutta Tinolla oli hauskaa, joten niin olisi hänelläkin.

En voi sanoa että inhoaisin sitä ihmistyyppiä. He ovat vain jotenkin... en tiedä, liian pidettyjä.

Tai siis, ihmistyyppien näkeminen on subjektiivista. Toiset voivat mieltää ihmistyypit historianopiskelijoina, toiset pastankeittäjinä. Se riippuu ihmisistä, ja voidaan rinnastaa keittiöpsykologiaan. Olkoon niin, minusta maailma on kuitenkin julma paikka, ja myös ihmistyypit tulee nähdä sellaisina. Selviä tai luovuta, elä tai kuole.

- Ivan Braginski, vuositaso 2

...

Raivikselle nousi kuume. Se saattoi johtua siitä että hän oli tosiaan ollut turhan vähissä vaatteissa ulkona, tai sitten se johtui minusta. Hänestä kuitenkin tuli sänkypotilas. Luojan kiitos joululoma oli alkanut, joten hän ei jäänyt jälkeen opinnoistaan. Ja minä sain aikaa ajatella.

Auto-onnettomuus, Ivan, sohlaukset ampumaradalla. Kaikki se vyöryi yhtenä suurena sotkuna mieleeni ja sekoitti ajatukseni totaalisesti.

Olin tutustunut Ivaniin yläkouluiässä, mutta läheiset meistä oli tullut vasta vuosia myöhemmin, ehkä vuotta ennen kuin lähdin yliopistoon. Hän oli ollut vuotta ylemmällä luokalla kuin minä, mutta se ei ollut haitannut. Olimme tulleet toimeen hyvin.

Jos laskin oikein (ja minähän laskin oikein), Ivan olisi valmistunut vuosi sitten. Hänellä oli ollut vanhempi sisko joka oli valmistunut juuri ennen kuin minä olin tullut Hetalian Yliopistoon, ja nuorempi sisko joka tulisi yliopistoon myöhemmin. En ollut koskaan ehtinyt tavata kumpaakaan heistä, mutta Ivan oli luonut minulle sellaisen kuvan, että Katyusha oli mukava ja Natalia oikea riesa.

Ivanin muistoa kuitenkin peitti mielessäni jokin, jota en saanut pyyhittyö pois. Muistin Ivanin hyvänä ystävänä, mutta jokin mielessäni kertoi ettei hän ollut ollut sitä. Ja ystäväni: Berwald, Lukas, Mathias, Emil, heistä kukaan ei ollut edes maininnut nimeä Ivan. Ehkä... he eivät olleet olleet niin läheisiä hänen kanssaan kuin minä? Se tuntui oudolta mutta tavallaan ymmärrettävältä. Ivan oli ollut ihan omanlaisensa tyyppi.

...

"Noh, mitä sanot?"

"Hmm, odota, minä luen tätä vielä."

Istuimme koulun cafeteriassa. Oli varmaan ensimmäinen yliopistoviikko, ja Ivan oli näyttänyt minulle paikkoja. Sen päivän oppitunnit eivät olleet vielä alkaneet, joten istuskelimme cafeteriassa tekemässä läksyjä - me kun olimme molemmat aamuvirkkuja. Ivanilla oli paljon enemmän läksyjä kuin minulla. Hän kun oli jo toisella vuositasolla, hänen hurja raatamisensa oli alkanut jo ensimmäisestä päivästä.

Cafeteriassa ei ollut juuri ketään muuta. Minä ja Ivan istuimme nurkkapöydässä ja joimme jotain halpaa kahvia jota cafeteriasta sai. Vain Arthur oli viitsinyt nousta niin aikaisin. Tosin hänen ilmeestään päätellen oli myös mahdollista ettei hän ollut mennyt koskaan nukkumaankaan. Hänen pöydällään oli tusina erilaisia kansioita, ja hänen sormensa sauhusivat läppärin näppäimistöllä.

"No, mitä mieltä olet?" Ivan kysyi kun viimein laskin hänen paperinsa alas.

"Öö, ei se nyt huono ollut. Mutta jos olisin sinä, pyyhkisin pois nuo turhat sutut joista ainakaan minä en saanut selvää, ja vähentäisin ehkä omia mielipiteitäni. Se on kuitenkin asia-aine."

Annoin konseptin Ivanille ja tämä ryhtyi pyyhkimään. Katsoin hänen puurtamistaan ja hörppäsin kahvistani.

"Kuule, minusta tuntuu oudolta että pyydät minun apuani", sanoin kun Ivan teki lyijykynämerkintöjä paperiinsa. "Sinähän täällä olet kauemmin opiskellut kuin minä."

"Sinä olet tosi hyvä äidinkielessä", Ivan vastasi kuin se olisi ollut ilmiselvää. "Siksi. Ja tämän koulun tasoon nähden sinä voisit ihan yhtä hyvin olla minun luokallani."

Piilotin punastumiseni omiin papereihini. "Sinä vain höpötät."

"Ei kun ihan totta!" Ivan vastasi ja kohotti katseensa viimein minuun. "Miksi sinä edes tulit tähän Yliopistoon? Olisit päässyt vaikka minne!"

"No minusta tämä oli kiva..." Yritin katsoa häntä mahdollisimman vakuuttavasti, mutta Ivan ei uskonut. Hän katsoi maahan.

"Se johtuu niistä kavereistasi, niinkö? Berwaldista?"

Ivan sylkäisi Berwaldin nimen kuin se olisi ollut myrkkyä, ja se satutti minua. Berwald ei pitänyt Ivanista, eikä Ivan pitänyt Berwaldista. Mutta heistä kumpikaan ei ollut sellaista ihmistyyppiä josta oli helppo pitää.

"Minä taidan mennä viimeistelemään nämä huoneeseeni", nostin tavarani syliini ja nousin lähteäkseni. Ivan kuitenkin tarttui minua kädestä.

"Ei sinun tarvitse mennä!" Hän katsoi minua anovasti. "Tai siis, Minusta on kyllä kiva että olet täällä, mutta annat liikaa elämästäsi sille Berwaldille. Sinä voisit olla vapaa tekemään omat päätöksesi."

"Juu olenhan minä vapaa", mutisin hänelle takaisin. Olin kuitenkin päättänyt jo lähteä, joten sen minä tein. Sanoin hänelle näkemiin ja suuntasin kohti ovia.

"Hei Tino", hän sanoi vielä juuri ennen kuin astuin ovesta. Käännyin katsomaan häntä. "Jos sinua alkaa ottaa päähän heidän seuransa... Minun oveni on aina auki."

"Joo okei." Vastasin ja astuin ovesta ulos. Ajattelin kuitenkin mielessäni etten tulisi koskaan astumaan hänen huoneeseensa... Kuinka väärässä olinkaan.

...

"Hei vaan, miten sinä voit?" Toris kysyi astuessaan sisään heidän jakamaansa huoneeseen. Toris oli ollut (Felixin pakottamana) shoppaamassa koko päivän, ja palasi nyt takaisin. Jouluun oli enää muutama päivä, ja suurin osa opiskelijoista oli jo lähtenyt. Enää muutama eksynyt lammas harhaili campuksella, ja heistä suurin osa oli sellaisia oppilaita jotka jäisivät jouluksi campukselle. Toris ja Raivis mukaan lukien.

"En paljon paremmin", Raivis totesi rehellisesti. Hänen hiuksensa olivat sekaisin, silmät vetiset ja kasvot kalmankalpeat. Minä tiesin että hän oli todellakin kipeä, sillä tunsin hänen lämpönsä itsessäni. Se väsytti jopa minua. Toris antoi Raivikselle särkylääkkeen jonka oli kaupasta ostanut ja jatkoi puhumista.

"Näin Lilin kun palasin", Toris vaihtoi aihetta, ja kaivoi kauppakassistaan jotain muutakin. Se oli lahjapaketti, paketoitu Raiviksen lempiväreihin; punaiseen ja valkoiseen. Toris pudotti sen Raiviksen käsiin.

"Lili olisi tuonut sen itse, mutta minä vähän niin kuin möläytin että sinä olet kipeä, joten Vash ei päästänyt häntä", Toris naurahti hermostuneesti ja otti ulkotakkinsa pois.

"Ahaa", Raivis olisi pyöräyttänyt silmiään ellei olisi ollut niin väsynyt. "Ei se haittaa. Minä soitan hänelle myöhemmin."

Raivis tiesi hyvin että Vash ja Lili olivat menossa Alpeille viettämään joulua. Raivis ei ollut ehtinyt kuumeessaan hankkia Lilille mitään, mutta päätti että hommaisi hänelle jotain heti kun tämä palaisi takaisin uudenvuoden jälkeen

...

Se ei kuitenkaan riittänyt pitämään Ivania poissa lopullisesti ja ystävyytemme jatkui. Itse asiassa se syveni.

"Hei! Onko se okei jos tuon Ivanin mukaan?" Kysyin muilta. Mathias istui Risti-istunnassa sängyllään ja pelasi jotain sotapeliä, Lukas teki läksyjään ja Berwald istui vieressäni minun sängylläni. He kaikki kääntyivät katsomaan minua kuin olisin ehdottanut että mennäänkö kaappaamaan lentokone.

"Ivan Braginski?" Mathias varmisti, ihan kuin kyseessä voisi olla useampikin mahdollinen Ivan.

"No Joo, se Ivan."

"Miksi sinä hänet haluat mukaan?" Berwald kysyi. Käännyin katsomaan häntä hymyillen.

"No miksi ei? Ivankin tykkäisi varmaan viettää perjantain jonkun kanssa, mutta hänellä ei ole juuri muita kavereita."

"No ei kai olekaan. Oletko oikeasti koskaan katsonut sitä tyyppiä? Se on ihan jäätävä tyyppi!"

"Niin sinähän sen tiedät", vastasin sarkastisesti. "Sinä kun olet viettänyt hänen kanssaan niin paljon aikaa."

"No ei sen kanssa voi viettää aikaa!"

"No voidaan me hänet kutsua", Berwald myöntyi. Berwaldin myöntyminen tosin ei ollut yllätys - hän hyväksyi melkein kaiken mitä minä tahdoin. Minä tajusin sen vasta myöhemmin (kun sanon myöhemmin, tarkoitan kuolemanjälkeistä heräämistäni), mutta muut tiesivät jo aikaisemmin.

"Berwald sinä olet tossun alla", Mathias mutisi, mutta Lukasin hyväksyttyä ehdotukseni hänkin hiljeni.

Ja perjantai-iltana me istuskelimmekin jo yhdessä, hörppien Mathiaksen meille ostamia juomia ja vitsaillen kuin aina ennenkin, kun Ivan saapui.

"Hei Ivan", avasin hänelle oven hymyillen. Alkoholi oli saattanut punertaa poskiani, mutta muuten se ei ollut ehtinyt juuri vielä vaikuttaa - vaikka olin nuori, minulla oli hyvä viinapää. En voi sanoa olleeni ylpeä alaikäisenä juomisesta ja siitä saadusta toleranssista, mutta oli siitä eittämättä hyötyäkin.

"Hei vaan", Ivan hymyili sitä pelottavaa hymyään ja istahti lattialle minun viereeni. Muut katsoivat häntä hieman varautuneesti, mutta piristyivät hieman kun Ivan kaivoi takkiaan.

"Toin minä jotakin mukananikin" Ivan hymyili pirullista hymyään ja otti jotain takkinsa alta - pullollisen vodkaa. Hän laittoi sen kiertoon heti, ja pian tunnelmakin piristyi.

Ja ilta kului. Huoneemme täyttyi porukasta, ja pian joku sai hyvän idean lähteä kiertämään suljettua koulurakennusta. Joku oli joskus pihistänyt jotkut avaimet jonkun opettajan joltain pöydältä (usko minua, se oli hieman sekava tilanne), ja ennen kuin huomasimmekaan olimme jo täyttämässä viinavarastojamme kemianluokan varastossa.

Minulla oli ihan hauskaa, mutta muistiini jäi paljon aukkoja sen illan osalta. Ainut asia jonka muistin kirkkaasti oli se, mihin iltani lopulta päättyi.

Olimme Ivanin huoneessa. En muistanut kenen kanssa hän sen jakoi, eikä sillä ollut merkitystäkään kun kukaan muu ei ollut siellä kuin me kaksi. En muista miten me sinne päädyimme, mutta muistin että löysimme itsemme hänen lattialtaan.

"Tiedätköss... Ivan... Sulla on kauniit silmät..."

"Ihanko totta? Sinä sanot niin vaikka sinulla on tuollaiset."

"Mmh, ei minun silmissäni... ole mitään, hik, erikoista"

Ivan makasi selällään, ja minä makasin mahallani hänen rintansa päällä. Minä olin varmaan pahemmassa humalassa kuin hän.

"mmh, sinä olet kiva... silleen tavallaan..."

En tiedä kumpi teki aloitteen, mutta pian huomasin että huuleni olivat painautuneet Ivanin huulia vasten. Se tuntui väärältä, mutta samalla niin hyvältä että annoin tilanteen olla niin. Ja suudelma syveni vain.

Ivan tiesi tasan tarkkaan mihin koskea ja mitä tehdä, eikä minua haitannut ollenkaan. Minusta oli hyvä olla hänen kanssaan. Huulemme liikkuivat samassa tahdissa ja minä halusin-

Mutta sitten muistin Berwaldin. Irtauduin Ivanista.

"Mitä nyt?" Ivan kysyi selkeästi hämmentyneenä.

"En minä voi..." Yritin kivuta pois hänen sylistään, mutta Ivanin kädet pitivät kiinni ranteistani niin etten päässyt kauemmas.

"Voitpa", hän mutisi ja painoi huulensa taas omiani vasten. Mutta tilanne oli muuttunut. Muistin kännini läpi muut ihmiset joista välitin, enkä halunnut Ivania niin. En halunnut sitä mitä hän aikoi.

"Ei, ihan oikeasti", yritin vähän totisemmin mutta Ivan oli siirtynyt suutelemaan kaulaani enkä tohtinut tönäistä häntä rajusti poiskaan. Mutta kun olin pyytänyt häntä lopettamaan useampaan kertaan tuloksetta, päätin työntää hänet pois.

"Annoinko minä sinulle luvan liikkua?!" Ivanin kylmä ääni säikäytti minut niin että olin ihan puolustuskyvytön hänen painaessaan minut seinää vasten.

"Ivan, ei, EI!" Lopulta potkaisin häntä mahaan niin, että tämä viimein päästi irti. Hoipuin kohti ovea, mutta tunsin kuinka hän kiskaisi minua vasemmasta käsivarrestani, ja suunnaton kipu valtasi koko käden.

"Se on se Berwald taas, niinkö?" Kaikki lämpö oli kadonnut hänen silmistään, ja hän näytti oikeasti pelottavalta. Minä kuitenkin suoristin selkäni, kiskaisin käteni vapaaksi, ja astuin ovesta.

"Ivan sinä olet sekaisin!"

...

Joulu oli yllättävän mukava.

Heidän asuinosastoltaan yllättävän moni oli jäänyt jouluksi campukselle. Kaikki Pohjolan nelikosta, Baltiat ja Gilbert ja Elizaveta (Elizaveta ei varsinaisesti asunut siinä, mutta hän ja Gilbert olivat nykyään pakettisopimus). Jouluaattoaamuna he vetivät kaikki oleskelualueen pöydät yhteen, ja Elizaveta ja Eduard koristelivat joka paikan joulunauhoin ja -palloin.

"Tino kuristaisi meidät jos saisi tietää ettei täällä ole joulukoristeita", Elizaveta vastasi ihmettelevälle Gilbertille nostaessaan pari mistelinoksaa oven yläpuolelle. Nauroin mielessäni - olin rakastanut joulua, mutta en uskonut että oikeasti kuristaisin ketään... paljoa.

Gilbert auttoi Elizavetan alas jakkaralta pitämällä tätä vyötäisistä ja he jäivät suutelemaan toisiaan ovensuuhun.

"Tähän aikaan aamusta? Oikeasti?" Lukas ohitti heidät siitä samaisesta ovesta, ja näytti jopa kärttyisämmältä kuin yleensä.

"Mistelinoksa, haloo", Gilbert osoitti yläpuolelleen, ja Elizaveta nauroi. Lukas pyöräytti silmiään.

"Ihan sama, minä tarvitsen KAHVIA."

"Tuossa, kaunokainen", Mathias tuli keitiöstä ja tarjosi Lukasille kupin. Lukas joi kaiken yhdellä kulauksella ja meni keittiöön hakemaan lisää.

Kaiken sen hääräämisen keskellä istui Raivis. Vanhalla sohvalla, viltti ympärillään. Hän voi hieman paremmin, mutta ei jaksanut osallistua kaikkeen siihen touhuun. Onneksi hänen ei tarvinnut - Eduard ja Elizaveta hääräsivät tarpeeksi kahdestaankin. Berwald oli lähtenyt tekemään jotain viimehetkenhommia kaupunkiin, eli hänkin oli mukana jouluhulinassa.

Eli juuri ne ihmiset joiden oletinkin touhuavan, touhusivat. Ja ne joiden odotin luistavan, luistivat. Varsinkin Emil - hän oli lukkiutunut pohjoismaiden huoneeseen, viestitteli Seyn kanssa ja söi lakritsia. Sitä Emil teki nykyään aina, jos oltiin rehellisiä.

"Hei hetkinen, meinasin unohtaa!" Elizaveta kipitti keittiöön hämmentämään kattilaa. Hän kaatoi kattilasta tummaa nestettä yhteen mukiin ja kiikutti mukin Raivikselle.

"Tässä, kaakaota Tinon vanhalla reseptillä", Elizaveta tarjosi mukia Raivikselle ja tämä otti sen kiitollisena. Jes, minä ajattelin. Sinä olet Elizaveta paras serkku ikinä! Löin ylävitosen Elizavetan suojelusenkelin kanssa, ja hymyilin pirteämmin kuin pitkään aikaan. Intoni tuntui tarttuvan myös Raivikseen.

"Sinä olet niin ystävällinen", Raivis hymyili Elizavetalle ja pieni puna leikitteli hänen poskillaan. Muut menivät hakemaan omat kaakaonsa keittiöstä itse, ja Elizaveta tunnusteli Raiviksen otsaa. Elizaveta ei ollut hirveästi Raivista vanhempi, mutta tämän läheisyys tuntui niin äidilliseltä ettei Raivis tuntenut itseään epämukavaksi. Päinvastoin.

"Eihän tämä ole mitään", Elizaveta hymyili lämpimästi. "Juo nyt ennen kuin se kylmenee."

Raivis otti hörpyn kaakaosta, ja kun kanelin maku levisi hänen kielelleen hän sai rohkeutta kysyä.

"Millainen se Tino oikein oli?" Raivis oli saanut hieman erilaisia vastauksia tähän kysymykseen, muttei kertaakaan... naispuoliselta henkilöltä. Itse asiassa tämä ei ollut aiemmin edes paljoa jutellut Elizavetan kanssa, mutta kun Elizaveta sai tietää että Raivis oli kipeä jouluna, oli tästä tullut Raiviksen väliaikainen sairaanhoitaja/äiti.

Elizavetan ilme ei muuttunut, toisin kuin Eduardin ilme aina muuttui. Minä ja Elizaveta olimme olleet läheisiä, muttemme kuitenkaan niin läheisiä kuin minä ja Eduard. Tai minä ja pohjolan jengi...

"Hän oli ilopilleri", Elizaveta hymyili. "Tino oli lämminsydäminen ihminen, joita tässä maailmassa tarvittaisiin enemmän. Hän oli kiltti aivan kaikille, mutta jos joutui hänen pahalle puolelleen, sai kyllä pelätä."

"Ai. Mitä hän sitten teki?"

"Sinä olet varmaan tavannut Vashin?" Elizaveta keskeytti kertomuksensa nauraakseen Raiviksen kauhistuneelle ilmeelle. "Ei Tino ollut niin paha, mutta hän oli hyvä käyttämään Sniperia ja kostaessaan hän tuhosi mustikoilla ja värikuulilla monet talonseinät."

"Jouduitko sinä... hänen pahalle puolelleen?"

"Vain kerran", Elizaveta vastasi. "Mutta siitä on aikaa."

"Mitä täällä juorutaan?" Gilbert loikkasi sohvalle Elizavetan viereen ja nosti tämän syliinsä.

"Tinosta vain puhutaan", Elizaveta nauroi ja suukotti Gilbertiä poskelle.

"Ai Tino?" Gilbert muisteli ja pyöritteli Elizavetan hiussuortuvan sormensa ympärille. "Hän oli umpihomo."

Elizaveta tökkäsi häntä kyynerpäällään, mutta Gilbert lisäsi nopeasti:

"Ei kun ihan hyvällä tavalla, hyvällä tavalla!"

"Te olisitte tulleet hyvin toimeen", Elizaveta jatkoi Raivikselle kostettuaan Gilbertille. Vaikka minua suretti, minua myös huvitti - ei vain Gilbertin heitto (joka oli kyllä ollut totta, vaikkakin ehkä turhan karkeasti ilmaistuna), vaan myös se, kuinka lähellä loppujen lopuksi olinkin Raivista koko ajan. Ehkä joskus, toivon mukaan vasta vuosikymmenten päästä, oikeasti tapaisin Raiviksen, ja voisin kertoa hänelle sen kaiken mitä nyt näin.

"Tino joi kahvia melkein yhtä paljon kuin Lukas", Mathias osallistui myös keskusteluun. Hän istahti pöydän ääreen ja joi omasta kaakaokupposestaan. "Tinolla oli myös tapana keksiä ihan outoja nimiä, oli sitten kyseessä joku avaimenperäfiguuri tai oikea lemmikki."

"Tino osasi olla hiljaa oikealla hetkellä", Lukas sanoi vihjailevasti, mutta istui silti Mathiaksen viereen. "Ja hänellä oli hyvä musiikkimaku."

"Tinolla oli mielikuvistusta", Eduard hymyili, ja nousi jakkaralle nostamaan jotain nauhaa katonrajaan. Eduardin suojelusenkeli piti kättään tämän selällä pitääkseen hänet tasapainossa. "Meillä oli omia juhlia ja hassuja traditioita yhdessä... Minä kaipaan häntä."

"Niin minäkin", Elizaveta vastasi, ja muut nyökyttelivät. Elizaveta kuitenkin hymyili pian uudelleen. "Mutta joulu on Tinon aikaa, muistellaan pelkkää hyvää!"

"Tino oli rohkea", Toriskin sai lisättyä oman mielipiteensä. Raivis oli kuullut hänen osansa moneen kertaan, mutta tällä kertaa Toris lisäsi myös jotain uutta: "Jäin hänelle velkaa..."

"Tino oli hyvä ihminen", viimeinen ääni kuului ulko-ovelta, ja kaikki kääntyivät katsomaan kun Berwald astui lumisateesta sisään. Muut jäykistyivät - Berwald ei ikinä puhunut Tinosta (minusta), ja muut olivat tehneet sanattoman sopimuksen siitä ettei nimeäni tuotu esiin hänen läsnäollessaan. Berwald oli kärsinyt kuolemastani selkeästi pahiten, kuten arvata saattaa.

Berwald kohotti kulmiaan toisten ilmeille.

"Ruokaa", Hän nosti kahta muovikassia käsissään ja muut hoksasivat taas liikkua. Elizaveta lähti purkamaan ruokakasseja pöydän ääreen ja Berwald riisui takkinsa ja vei sen pohjoismaiden huoneeseen.

Raivis käpertyi paremmin vilttiinsä ja hörppi loput kaakaonsa. Hän oli syvällä omissa mietteissään, ja annoin hänen ollakin. Minulle vain jäi mieleen lause jonka Toris oli sanonut: Jäin hänelle velkaa...

...

Sen jälkeen minulla oli varmaan yksi elämäni pahimmista aamuista. Minulla oli huono olo sekä henkisesti että fyysisesti, eikä asiaa auttanut se että Ivan soitteli minulle koko aamun.

En vastannut. Itse asiassa välttelin häntä pari päivää sen jälkeen ja lopulta hän lopetti soittelun. Aina kun näin hänet käytävällä, käännyin kannoillani ja menin toista kautta. Pariin kertaan hän jopa odotti asuinosastoni ovella, mutta odotin toisella puolen pihaa niin kauan että hän häipyi.

Muttei mennyt kuin viikko kun minut jo pakotettiin puhumaan hänelle.

Olin lähtenyt tuntieni jälkeen harjoittelemaan ampumista. Koulua oli pari viikkoa takana, mutta niihin pariin viikkoon oli kiteytynyt niin paljon stressiä että minun oli pakko päästä purkamaan sitä. Koulun takana oli paljon metsää, joten otin omat tauluni mukaan, ja harjoittelin tarkka-ampumista.

Ei hätää, minulla oli mukana pelkkä ilmakivääri. Sillä ei saanut aikaiseksi kovin suurta vahinkoa, mutta sairaalareissun kyllä jos ei osannut olla varovainen.

Alkusyksyn aurinko oli alkanut laskea jo kun saavuin takaisin campukselle. Nautin ruskasta ja hiukan jo kirpeäksi muuttuneesta ilmasta. Ja ennen kaikkea nautin hiljaisuudesta ja siitä, että sain olla yksin. Kukaan ei katsonut minua kysyvästi niin kuin kaikki olivat menneen viikon ajan tehneet, eikä minun tarvinnut esittää ylipirteää kenellekään.

Olin jo lähellä omaa asuinosastoani kun kuulin heikkoja ääniä. Ne tulivat Campusrakennuksen takaa talon päädystä, jossa ei näkynyt kyllä ketään. Itse asiassa koko Campuksen piha oli tyhjä - oli perjantai, ihmiset olivat varmasti lähteneet jo koteihinsa tai ihan vain nukkumaan - viime viikon perjantai oli kaikilla vielä päälimmäisenä mielessä, eikä ketään tuntunut olevan valmis uusintaotteluun. Vaikka se oli ollut hauska ilta, se oli monelle päättynyt... vähemmän rattoisasti. Sitä darran määrää...

Astuin seinän viereen ja kävelin hiljaa talonkulmalle kuullakseni mitä nurkan takana tapahtui.

"E-ei ihan totta!"

"Montako kertaa minun pitää sanoa tämä? Sinä teet mitä minä käsken!"

"M-mutta-"

"Luuletko että minä päästän sinut noin vain?"

Toinen äänistä oli ihan varmasti Ivanin - se oli julma, kylmä ja siinä pystyi kuulemaan pienen virneen jatkuvasti. Hymy hänen äänessään siitä kahta kamalamman, kun siitä kuuli että Ivan tiesi itsekin olevansa niskan päällä - Ivan oli aina niskan päällä.

Toinen äänistä taas... Se oli tuttu, mutten ollut koskaan kuullut sitä niin kauhistuneena. Niin heikkona ja niin... avuttomana. Se oli poika vastapäisestä huoneesta, Toris.

Tulin vihaiseksi siitä miten Ivan kohteli muita. Olin nähnyt hänen aikaisemminkin suovan kylmiä, pelottavia katseita kohti Torista ja muita mukavia oppilaita. Feliciano pelkäsi Ivania, eikä Gilbert sietänyt tätä silmissään. Nyt aloin vihdoin ymmärtää miksi, tai olin alkanut jo hiukan aikaisemmin. Sinä iltana kun hän oli... tuota...

Puristin hihnaa jolla kivääri oli selässäni kiinni, ja astuin kulman takaa.

"Ivan", ääneni oli kova, mutta yritin pitää sen mahdollisimman tunteettomana. Silmissäni oli vihainen katse, mutta muuten pidin kasvoni tylsistyneen näköisinä, ja kätkin kaikki pelontunteeni maskin taakse. Se oli yllättävän helppoa - siinä oppii monta temppua kun viettää aikaa Lukasin, Emilin ja Berwaldin kanssa.

Ivan oli painanut Toriksen seinää vasten, ja vaikkei Toris ollut hirveästi tätä lyhyempi, olivat hänen kengänkärjensä maassa enää hädin tuskin. Ivanin kuultua ääneni hän hölläsi otettaan hieman muttei kuitenkaan päästänyt irti.

"Ai Tino", Hän puhui sillä inhottavalla äänellään, ja hänen silmänsä porautuivat minuun. "Kiva nähdä sinuakin."

"Mitä sinä oikein teet? Toris ei ole mikään sinun palvelijasi, päästä irti!"

"Entäs jos en päästä? Mitä sanottavaa sinulla siihen on?" Ivan painoi Torista vasten betoniseinää, ja Toriksen leukaan alkoi muodostua pieni mustelma jostain mitä Ivan oli aikaisemmin tehnyt. Toriksen tavarat olivat levinneet maahan, mutta en tiennyt alkuunkaan mitä Ivan voisi pojasta haluta. Ehkei hän halunnutkaan mitään sen ihmeempää - hän vain halusi hallita ihmisiä. Kirosin itseäni kun olin aiemmin ollut niin sokea.

Ivan keskittyi Torikseen - painamaan häntä seinää vasten, hymyilemään sitä kauheaa hymyään. Minä astuin lähemmäs, mutta Ivan huitaisi minut kauemmas kuin kärpäsen. Kaaduin, mutta ehdin kääntyä niin että kaaduin toiselle polvelleni maahan. Nurmikkoon piiloutuneet kivet repivät polveni auki, mutten välittänyt siitä.

Nousin nopeasti ylös, ja nostin selästäni kiväärini. Latasin sen, ja aseen piipun napsahdus herätti Ivanin katsomaan taas minua. Olin hyvän etäisyyden päässä ja osoitin häntä suoraan päähän.

"Hah, et sinä mitään tekisi", Ivan naurahti, mutta huvittuneisuus oli kokonaan kadonnut hänen äänestään ja kasvoiltaan. Hän piti yhä kiinni Toriksesta ja painoi tämän kurkkua toisella kädellään.

"Haluatko ottaa riskin?" Napsautin varmistimen pois päältä ja otin paremman asennon. "Häivy Ivan. Nyt."

Ivan räpäytti silmiään kahdesti, mutta päästi sitten irti Toriksesta. Toris kaatui polvilleen maahan ja yski - Ivan oli pitänyt kiinni hänestä kovemmin kuin olin luullut. Sitten Ivan kääntyi ja käveli pois.

"Nähdään taas Tino!" Ivan huusi kääntyessään kulman taa, ja hymy oli taas palannut hänen ääneensä.

Minä napsautin varmistimen taas päälle ja pyöräytin aseen selkääni samalla kun kävelin Toriksen luo ja kyykistyin hänen eteensä.

"Oletko kunnossa?"

"J-joo, kiitos", Toris hieroi kaulaansa. Hänellä oli pieniä ruhjeita käsissä ja mustelma leuassa, mutta muuten näytti olevan ok.

"Juu eipä mitään."

"Sinä joudut nyt hänen silmätikukseen."

"Hah, minä olin sitä jo."

Autoin Torista keräämään levinneet tavarat, ja poika näytti huojentuneelta. Mutta en voinut olla huomaamatta niitä varovaisia katseita joita hän loi minuun kulmiensa alta. Vasta kun hän vilkaisi olkani yli näkyvään aseeseeni tajusin mistä kiikasti.

"Hei ei tämä ole vaarallinen", naurahdin ja osoitin kivääriäni. Tunsin Toriksen jo jotenkin joten hän ei voisi saada minusta ihan psykoa kuvaa vaikkein sanoisi mitään, mutta halusin puhdistaa ilmaa. "En minä yleensä kanna aseita mukana, olin vain harjoittelemassa. Eikä tällä saisi aikaiseksi kuin ruman haavan jos yrittää."

"Juu en minä sitä", Toris naurahti, mutta kuulin helpotuksen hänen äänessään. Hän nosti viimeiset kirjat syliinsä ja nousi ylös, minä perässä. Toris oli jo häipymässä kun pysäytin hänet.

"Mitä se Ivan edes sinusta halusi?"

"E-en minä tiedä", Toris vastasi ja katsoi maahan. Laskeva aurinko väritti hänen kasvojaan, mutta olisin silti voinut vannoa näkeväni häpeäpunan hänen poskillaan. "Mutta, tuota... Ethän kerro kenellekään? Varsinkaan... älä kerro Felixille."

"En tietenkään kerro", vastasin. "Mutta jos Ivan jatkaa kiusaamistasi, kerro minulle, jooko?"

"Öh okei. Kiitos Tino."

"Ei kestä."

...

Raivis avasi Lililtä saamansa paketin Elizavetan kurkkiessa hänen selkänsä takana. Sieltä paljastuivat tummanpunaiset villasukat, joissa oli keskellä ohut, valkoinen viiru. Raivis hymyili ujosti muiden katsellessa häntä ja näytti mitä paketista löytyi.

"Hei nuohan on niinku... jonku maan niinku lipun väriset", Felix sanoi mussuttaessaan piirakkaa samalla. Felix oli jossain vaiheessa pöllähtänyt lumisateesta sisälle ja sanonut viettävänsä joulunsa siellä. Kukaan ei tiennyt mistä hän oli tulossa ja miksi hän oli siellä, mutta he olivat toivottaneet hänet tervetulleeksi. Elizaveta oli saanut viimein naisseuraa (Felix voitiin laskea sellaiseksi, usko pois), ja huoneeseen oli tullut lisää puhujia. Suurin osa juhijoista kun oli introvertteja.

"Hei niinpäs onkin!" Eduard napsautti sormiaan. "Latvian lippu."

"Mtta miksi- ahaa hän tietää siitä huoneiden nimeämisjutusta!" Gilbert henkäisi Elizavetan takaa. Hänen kätensä olivat tytön vyötäisillä ja pää tämän olkapäällä. Elizaveta kun halusi nähdä ensimmäisenä mitä Raiviksen "tärkeä ystävä" oli antanut hänelle.

"Mitä?!" Henkäisi puolestaan Mathias. "Senhän oli tarkoitus olla bro-salaisuus!"

"Älä ole tyhmä!" Lukas läimäytti häntä kun Raiviksen kasvot muuttuivat tulipunaisiksi. Se oli ollut huono idea.

...

"Hei Tino, mitä sinulle on sattunut?" Mathias kysyi astuessani sisään. Katsahdin alas ja näin polveeni tulleen haavan. Hassua, olin jo ehtinyt unohtaa että se oli siinä.

"Ai, ei mitään. Ammuin itseäni vanhingossa", naurahdin hänen huolestuneelle ilmeelleen. Berwald juoksi kylpyhuoneesta ensiapulaukun kanssa, enkä vastustellut kun hän puhdisti haavan.

...

Tapaninpäivänä Toris lähti kiikuttamaan Raivista sairaalaan.

Raiviksen kuume oli noussut hurjan korkeaksi, eikä mikään lääke saanut sitä laskemaan. Toris siis pakkasi Raiviksen peittoineen päivineen autoonsa ja lähti ajamaan sairaalaan.

Raivis otettiin sisään heti. Hänet pistettiin tiputukseen alhaisen verensokerin takia, ja hänelle valmisteltiin jääkylpy.

"Emme tiedä vielä mikä häntä vaivaa", lääkäri sanoi Torikselle ja myöhemmin perässä tulleelle Eduardille kun Raivis oli saatu sänkyyn.

"Mutta todennäköisesti ei mitään vakavaa. Nuorille ihmisille korkea kuume ei ole niin vakava kuin vanhuksille ja pienille lapsille. Se vain tuhoaa valkosoluja jos sitä ei saada aisoihin - mutta me kyllä saamme. Kiitos kun toitte hänet ajoissa."

Katselin nukkuvaa Raivista ja tunsin itsekin olevani kuumeinen. Todennäköisesti tämä oli kaikki minun syytäni - muistoissani riehui myrsky jota en saanut aisoihin enää. Toriksen suojelusenkeli käski minua kerätä itseni ennen kuin he lähtivät yöksi takaisin kampukselle.

Suukotin Raiviksen tulikuumaa otsaa ja lupasin yrittää parhaani. Se, mihin asti minun parhaani riittäisi, olikin ihan eri asia.

...

Ensimmäiset värilliset lehdet alkoivat tipahdella puista. Katselin niitä ikkunastani huopaan kääriytyneenä, ja kuunnellen musiikin pauhua seinän takaa. Joillain oli syytä juhlaan. Mathias ja muut olivat ilomielin liittyneet heihin, ja jopa Berwald oli seurannut perässä kun olin ensin luvannut että pärjään. Minulla oli pieni flunssa ja pari puhelua soitettavana.

"No, miten sinulla noin muuten menee? Oletko törmännyt Eduardiin viimeaikoina?"

"Luojan kiitos en", Emil vastasi sivuuttaen ensimmäisen kysymykseni, mutta minä naurahdin silti. Eduard osasi olla sinnikäs, hän halusi liittyä meidän porukkaamme vaikka mikä olisi.

"Älä nyt. Hänen sinnikkyytensä on ihailtavaa."

"Hmph. Teidän on helppo kun voitte vain paeta Yliopistoon ja pysyä siellä. Mihin minun pitäisi paeta? Me ollaan samassa koulussa!"

"Älä kuvittele etteikö hän soittelisi minulle", katselin kuinka Gilbert ja Mathias kierivät mäkeä alas. Pohdin, mikä heidät oli saanut siihen touhuun, mutta totesin sitten etteivät he tarvinneet syytä. He olivat niin mahtavia, että kaikki heidän tekemisensäkin muuttuivat mahtaviksi. Olivat ne mitä tahansa.

"No mutta oikeasti", jatkoin, kun Emililtä ei tullut mitään järkevää. "Miten sinulla menee? Onko sinulla kavereita?"

"Aargh Tino, sinä kuulostat ihan äidiltäni!"

Pysyin hiljaa ja odotin hänen vastaustaan. Muut kokivat huolenpitoi jotenkin tosi oudoksi, mutta minusta se oli tarpeellista, varsinkin Emilin osalta. Poikarukka oli introvertti, hankala tapaus.

"No joo, kaikki on ihan hyvin", Emil vastasi, ja hän kuulosti siltä kuin hän olisi puhunut totta. "Kyllä minä sinulle kertoisin jos ei olisi, niinhän?"

Etkä kertoisi, ajattelin, mutten sanonut mitään. Hymähdin vain ja lopetin puhelun. Jätin puhelimen pöydälle ja venyttelin. Olin ollut samassa asennossa liian kauan, ja totta puhuen minun teki jopa mieli käväisä ulkona. Totesin, että minun pitäisi kyllä ninjailla ulos jos halusin mennä sinne, sillä jos Berwald näkisi minun hiippailevan sinne, hän käännyttäisi minut samantien takaisin.

Puhelimeni värisi pöydällä. Vilkaisin sen näyttöä ja huomasin saaneeni viestin. Ivanilta.

Tule parkkipaikalle, minulla on asiaa. 5 min, sitten minä katoan. Okei?

Kurtistin kulmiani, mutta huokaisin sitten ja vastasin: okei. Joskus minun olisi hänet taas kohdattava, en voinut pakoilla ikuisesti.

Onnistuin kuin onnistuinkin hiippailemaan ulos, ja Mathiaksen ja Gilbertin ohi ilman että jäin kiinni. Kipitin parkkipaikalle ja näin nopeasti Ivanin auton johon hän nojaili kädet puuskassa. Hänellä oli yllään valkea kaulahuivi, farkut ja vaalea t-paita joka jätti hänen lihaksikkaat käsivartensa paljaiksi. Syksyn viima leikitteli hänen vaaleissa hiuksissaan, mutta hän ei näyttänyt palelevan. En minäkään kyllä olisi palellut, ellen olisi ollut vilustunut.

Minut nähtyään hänen ilmeensä kirkastui hieman ja hän suoristi selkänsä. Minä pysähdyin hyvän välimatkan päähän.

"Mitä sinä haluat?" Kylmä äänensävyni selvästi yllätti hänet, kun hänen hymynsä hyytyi.

"Kuule Tino", Hän astui varovasti lähemmäs, ja minä olin valmiina astumaan taaksepäin. En kuitenkaan kokenut tarvetta sille. Vielä. "Minä olen ollut ihan hirveä."

Tuhahdin, mutta odotin hänen jatkoaan. Halusin tietää miksi hän oli halunnut tavata minut juuri täällä, juuri nyt. Ivan näki sen ilmeestäni, ja käänsi katseensa sivuttain kohti autoaan.

"Minä lähden käymään kotona", hän sanoi. Kohotin kulmiani - oltiin keskellä viikkoa, eikä hänen kotinsa todellakaan ollut lähellä. "Haen Katyushan matkalla. Isämme voi huonosti, ja minun pitää mennä hoitelemaan asioita. Voi olla että olen poissa pidempään."

Mitä hän tätä minulle kertoi? Kuvitteliko hän että alkaisin sääliä häntä? Että antaisin hänelle anteeksi noin vain? ... No okei, ensimmäinen osui oikeaan.

"Haluatko että minä teen jotain?" Kysyin ja astuin hieman lähemmän. Ilmeeni pehmeni hieman, vaikken ollut tarkoittanutkaan niin tapahtuvan. Ivan kohotti katseensa minuun.

"En", hänkin astui lähemmäs niin, että olimme melkein kosketusetäisyydellä. "En vain halua... lähteä niin että me olemme yhä huonoissa väleissä. Koskaan ei voi tietää mitä tapahtuu."

"Älä puhu noin!" Ärähdin. "Ei sinulle mitään satu!"

"No ehkä ei", hän läheni minua juuri sen verran että sai otettua minua kädestä. Hänen kosketuksensa toi mieleen kaiken sen pahan jonka hän oli minulle tehnyt, ja minun teki mieli vetää käteni pois heti, mutten kuitenkaan tehnyt niin. Miksi en? Sitä mietin itsekin.

"Mutta kuitenkin. Olen pahoillani Tino", hän sanoi ja katsoi minua silmiin. Minä käänsin katseeni yhteen liitettyihin käsiimme.

"Okei." Se ei ollut saat anteeksi, eikä se ollut et saa anteeksi. Se oli vain neutraali okei. Jos tilanne olisi ollut toinen, olisin varmaan häipynyt saman tien, mutta kun kerran tiesin että hän oli lähdössä pois joksikin aikaa, en halunnut että hän vihasi minua. Ja minä en halunnut vihata häntä - minä en vihannut ketään! Minä olin Tino Väinämöinen, herran tähden!

"Okei", toistin kovempaan ääneen, vakaammin. "Aja varovasti!"

"Pidä sinäkin huolta itsestäsi", Ivan hymyili hieman. Minä nyökkäsin ja käännyin lähteäkseni.

"Odota!" Siinä se taas tuli. Ivan tarttui ranteestani ja veti minut lähemmäs painaakseen huulensa omiani vasten. Työnsin hänet nopeasti pois ja pyyhkäisin kasvojani.

"Kuinka monta kertaa minun pitää se sanoa?!" Olin vihainen, olin surullinen. Olin toivonut että ehkä kaikki voisi palautua normaaliksi, ehkä saisin hänet lopettamaan muiden kiusaamisen, mutta ei. Hänellä ei voinut olla kaikki kunnossa kun hän jaksoi yrittää ja yrittää.

"Minä en halua tätä!" Jatkoin. Ivanin ilme kovettui hetki hetkeltä, ja hän astui myös taaksepäin.

"Okei", hän sanoi kylmästi. "No ehkä minä ajan kolarin niin sinun ei tarvitse katsoa minua"

"Ei, en minä sitä tarkoittanut-"

"Kuule Tino, minä tulinkin toisiin aatoksiin", Ivan jatkoi avatessaan auton oven ja istuessaan sisään. "Minulle on ihan sama pidätkö huolta itsestäsi vai et. En halua nähdä sinua kun palaan."

Ja niine hyvineen hän kaasutti pois.

Tiesin, että hän oli sanonut viimeiset sanat ihan vain satuttaakseen minua. Tai ainakin minun olisi pitänyt tietää se. Mutta jokin veti minut polvilleni maahan ja sai kyynelet valumaan poskiani pitkin - mikä oli oikein mennyt vikaan? Miksi Ivan ei vain voinut olla minun ystäväni? Miksi hänen piti koko ajan haluta jotakin enemmän?

Meni hetki. Pyyhin kyyneleeni ja nousin seisomaan - Ivan ei saisi minua julmilla sanoillaan ja teoillaan maahan, ei ainakaan kirjaimellisesti. Ei hänen tähtensä kannattanut itkeä - niin sanoi järkeni. Miksei kehoni sitten totellut minua?

"Heii Tinoo!" Kuulin pirteän äänen takaani. Käännyin ympäri ja loin kasvoilleni parhaimman tekohymyni nähdessäni että tulija oli Feliciano. Feli loikki nurmikolta parkkipaikalle heilutellen autonavaimia.

"Hei Tino haluaisitko tulla- sinä olet itkenyt", hänen äänensävynsä muuttui sekunnissa ja hänen kasvonsa muuttuivat totisiksi. Tai ei totisiksi - Feliciano ei ollut koskaan totinen - vaan huolestuneiksi. Hän näki heti jos jokin oli vialla, hän oli sillä tavalla empaattinen. Pyyhin siis silmäkulmiini muodostuneet uusimmat pisarat ja naurahdin.

"Kaikki okei, ihan totta. Mitä olit sanomassa?"

"Öh, olin kysymässä josko olisit halunnut tulla ajelemaan", Feliciano kohotti avaimia kädessään yhä innoissaan, mutta pehmeämmin nyt kun oli nähnyt että... minä paruin täällä kuin pikkukakara. Tiesin että avaimet sopivat hänen keltaiseen porsheensa, ja ajatus nopeasta vauhdista ja kylmästä viimasta hiuksissani pyyhkimässä pois kaikki huoleni kuulosti juuri siltä mitä tarvitsin.

"Siis, ei sinun ole pakko tulla-"

"Ei", pysäytin Felicianon. "Se olisi ihanaa."

"Okei!" hänen säihkyvä hymynsä palasi ja hän pyöräytti avaimet etusormensa ympäri. "Hyppää kyytiin!"


Huuuuh, kuten sanoin jo, se oli työn ja tuskan takana se kappale. Toivon ettei mikään ollut liian ooc... Halusin tuoda Tinossa esiin myös muita puolia, kuten hetalian fandomin hänestä leiponeen badass-Tinon. Kertokaa mietteitänne, olisi kiva kuulla onko kehitys ollut parempaan vai huonompaan suuntaan kulkevaa...

Kelppi: Hei, kiva että uusi kipale sai sinut noin innostuneeksi :) Ja kaveri se minutkin tähän fandomiin repi, pohdin vieläkin pitäisikö minun kiittää häntä vai haukkua hänet koska en voi enää koskaan katsoa maailmankarttaa samalla tavalla... No olkoon. Hetalia ei ole pelkkä sarja, se on elämäntapa. Anyway, kiitos kommentistasi jälleen :D

Salmiakkiprinssi: Kiitos kun kommentoit, kiva että tykkäät :)) Lupaan lisätä kappaleita tähän niin usein kuin mahdollista, ja Felix ja Ivan... heidän menneisyytensä jää vielä nähtäväksi ;)

Kiitos kaikille lukijoille! Muistakaa kommentoida jos keksitte jotain :)

Hasta la pasta!