Let's keep it short, shall we?

Olen ollut ihan hirveän kiireinen, enkä yksinkertaisesti ole ehtinyt läksyjeni takia kauheasti kirjoittelemaan. Mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan, vai mitä?

Benel: Kiitos taas kommentistasi, sait minut hymyilemään monta päivää peräkkäin :)) Toivottavasti tämä kipale ei nyt ole mikään rimanalitus. Ja jos kirjoittelet jotain, olen ehdottomasti kiinnostunut lukemaan - suomen hetalia-fandom on vähän, öh, unessa.

Tämä oli muuten myös aika raskas kappale kirjoittaa, joten antakaa anteeksi... No joo, tässä sitä mennään, koittakaa nauttia toverit!

...

"Feliciano?"

"Kuulin että on tapahtunut onnettomuus! Felicianollahan on keltainen porshe!"

"Kaksitoista kilometriä koululta - se oli tosi lähellä"

"Vastaa minulle perunapaskiainen! Missä Feliciano on?"

"Oletko nähnyt Tinoa?"

"Tomaattipaskiainen! Kerro minulle missä Feliciano on!"

"Tino oli parkkiksella viimeksi. Ivanin kanssa varmaan, kuinkas muuten?"

"Mitä? Ai Feli on kadonnut?"

"Tino?!"

"Onnettomuus? Missä?"

"Saatana!"

"Mitä Tino siellä teki?"

"Keltainen porshe, ei luoja."

"Mikä sairaala?"

"Vauhtia paskiaiset, me lähdemme nyt!"

"Odottakaa meitä!"

...

Tino! Tino! Ihan oikeasti nyt Tino kokoa itsesi!

Eduardin suojelusenkeli ravisteli minua olkapäistä ja räpyttelin silmiäni. Minua pyörrytti, mikä oli enkeleille tosi outoa. Se johtui muistoistani. Laskeuduin ilmasta istumaan Raiviksen sängylle ja hautasin kasvoni käsiini.

Juu, olen täällä. Anteeksi.

Etkö ole vieläkään lähempänä kuolemaasi? Se oli Toriksen enkeli. Tämä ei ollut ensimmäinen kerta kun valuin yhtäkkiä muistoihin, ja he tiesivät melko tarkkaan missä mentiin. He ymmärsivät jotenkin, mutta oli kohtuutonta laittamaan heidät tekemään extratyötä Raiviksen kanssa vain koska en itse saanut tolkkua ajatuksistani. Mutta minun oli muistettava pian, pian.

Pudistin kuitenkin päätäni hänelle.

Kuule, ne kutsuvat sinut kohta ylös jos et saa tolkkua tästä.

Minä tiedän! piilotin kasvoni käsiini, kuten olin usein ihmisenä tehnyt. Hitto, tunsin itseni taas melkein ihmiseksi. Mutta en halunnut olla sitä kun Raivis tarvitsi minua.

Raivis... Katsoin nukkuvaan poikaan. Hänen otsallaan oli hikikarpaloita ja hän hengitti pinnallisesti. Eduard ja Toris hengailivat huoneessa, ja juttelivat hiljaa.

"Minusta tulee tästä vähän mieleen... Tino", Eduard sanoi. Hän nojaili seinään ikkunan vieressä ja katseli ulos ikkunasta. Ulkona sanoi lunta, sillä oli uudenvuodenaatto.

"Niin, hän oli täällä", Toris kohotti katseensa Raiviksesta. Hän puri huultaan nähdessään Eduardin vakavan ilmeen. Eduard ei kuitenkaan katsonut häneen, vaan suoraan ulos josta valkoinen valo teki hänen kasvoistaan jäiset ja sinisistä silmistään kylmät.

"Useampaan kertaan."

...

Istuin sairaalasängyn reunalla ja tuijotin seinään mitään näkemättä. Töissä oleva sairaanhoitaja, mukava nainen, viimeisteli tikkejä silmäkulmaani ja jutteli rauhoittavalla äänellä.

"Sinä olit kuule onnekas. Mikäs se sinun nimesi olikaan?"

"Tino"

"No, Tino, oli enkeleitä matkassa. Yksi murtunut ranne ja muutamat tikit eivät ole mitään verrattuna siihen mitä olisi voinut käydä."

"Mmh"

"Onko sinulla ihan hyvä olo?"¨Nainen kumartui katsoakseen minua silmiin. Kohotin katseeni häneen ja hän hymyili katkoessaan viimein langan.

"On ihan normaalia olla vähän pihalla. Se taisi olla melkoinen shokki."

"Tino!" Huuto kuului ovelta ja sai minut säpsähtämään. Hoitaja astui taaksepäin kun Elizaveta juoksi ovelta ja taklasi minut halaukseen. Ruskea hiuspilvi sumensi näkökenttäni kunnes Elizaveta vetäytyi taaksepäin ja otti kasvoni käsiinsä.

"Voi luoja sinä olet kunnossa, me pelkäsimme pahinta!" Hän suukotti otsaani ja palasi halaamaan minua lujasti. En saanut sanaa suustani, he tuntuivat liikkuvan niin kovin nopeasti. Hoitaja, Elizaveta...

Ovella seisoi myös muuta porukkaa. Mathias näytti hengästyneeltä mutta helpottuneelta, Berwald näytti melko normaalilta mutta huolestuneisuus paistoi hänen kasvoiltaan. Myös Lukas tuli huoneeseen, tylsistyneen näköisenä kuten aina.

"Juu kaikki hyvin", en edes yrittänyt hymyillä, mutta pidin ilmeeni rauhallisena. Elizaveta puristi minusta irti lähes kaiken ilman, mutta minulla ei ollut sydäntä yöntää häntä poiskaan.

"Me olimme ihan hirveän huolissamme", Mathias naurahti helpottuneesti. "Luulimme että teille kävi pahemmin. Mitä ihmettä oikein tapahtui?"

Elizaveta vetäytyi pois jolloin hänet korvasi Berwald. Berwald oli paljon hellempi, ja minun oli hyvä olla hänen sylissään. Minusta tuntui kuin olisin voinut itkeä - miten lähellä kuolemaa olin ollutkaan?

"Se oli ulosajo", vastasi hoitaja, kun minä en saanut sanaa suustani. "Heillä oli onnea kun auto oli tuliterä ja mekanismit toimivat. Mutta muuten porshe on kyllä aivan rutussa.

"Miksi he oikein ajoivat ulos?" Elizaveta kysyi. "Felicianohan on loistava kuski eikä siellä ole edes pimeää, saati liukasta!"

"Minä en tiedä", lääkäri pudisti päätään. "Poliisit tulevat pian kuulustelemaan Tinoa - jos siis voit tarpeeksi hyvin?"

"Kyllä", nyökkäsin, mutta irvistin sitten - pääni oli vähän hellä yhä. Muut kääntyivät katsomaan minuun. "mutta en minä kyllä oikein mitään nähnyt. Täytyy kysyä Felicianolta."

"Niin, miten Feliciano voi?" Mathias kysyi. Elizaveta oli varmaan käynyt jo katsomassa Felicianoa, näiden ystävyys kun oli läheistä ja Elizaveta oli enemmän kuin ylisuojeleva Felicianoa kohtaan.

"Hän mursi jalkansa mutta on muuten kunnossa", Elizaveta huokaisi syvään ja näin ensimmäistä kertaa kyynelet hänen silmissään. Elizaveta oli helpottunut. "Mutta minulle hän ei sanonut mitään."

"Minulle sanoi", ovelta kuului uusi ääni. Siellä seisoi Gilbert, joka oli varmasti tullut sairaalaan Ludwigin vanavedessä. Tämän punaiset silmät hehkuivat vihasta. "Joku oli ajanut eteen ihan yhtäkkiä."

"Mitä, kuka?" Kysyin. En muistanut nähneeni yhtään mitään - olin ollut varmaan silmät kiinni tai jotain. Gilbertin silmät siirtyivät minuun ja huomasin niiden hehkussa jotain uutta - sitä, että hän tiesi jotain mitä me emme.

"Se oli ollut harmaa volvo. Samanlainen kuin Ivanilla."

...

"Eduard, muistatko kun olimme lapsia? Silloin kun meillä oli maja siellä joutomaan kiviluolassa?"

"Joo, muistan. Mitä siitä?"

"Muistatko ketä sen rikkoi?"

Eduard oli ristinyt kätensä ja seisoi yhä ikkunan vieressä. Aurinko oli laskenut aikaa sitten ja heidän molempien olisi pitänyt jo suunnata kohti Campusta, mutta he olivat jääneet vielä hetkeksi. Raivis oli ollut tovin ylhäällä mutta nukahtanut sitten uudestaan, ja pojat olivat jääneet vielä huoneeseen. Tämä sairaala oli säännöiltään aika lepsu, ja hoitajat vain pitivät siitä kun omaiset olivat potilaiden vierellä pidempään.

Sitä paitsi, heillä kummallakaan ei ollut sen suurempia intressejä mennä takaisin Campukselle. Mathias ja Gilbert sekä joukko vanhempia oppilaita olivat päättäneet aloittaa uudenvuoden juhlinnan ajoissa, eikä semmoinen melu kiinnostanut heistä kumpaakaan.

"Tietenkin muistan", Eduard kohotti toista kulmaansa. "Miten voisin unohtaa?"

"Raivis ei tunnu muistavan", Toris vastasi ja katsoi Raivista jonka vierellä hän istui. "Itse asiassa hän ei tunnu muistavan Ivanista mitään."

"Älä mainitse sen paskiaisen nimeä kun minä olen läsnä."

"Mutta oikeasti Eduard", Toris nosti katseensa Eduardiin, ja tämän silmissä paistoi ihmetys ja tiedonjano. "Raivis ei tunnu muistavan yhtään mitään."

Minä kävin nopeasti läpi kaikki Raiviksen kansiot, eikä niissä ollut jälkeäkään Ivanista. Jäljelle jäi vain lukittu musta vihko, jota olin yrittänyt hakata auki monet yöt. Se pysyi lukittuna, ja Toriksen ja Eduardin suojelusenkeleiden huulet sinetöityinä, ja minä saatoin vain arvailla mitä siellä saattoi olla. Pelkäsin pahinta.

"No onko se toisaalta niin outoa? Mitä Raivis edes oli, jotain kuusi tai seitsemän silloin?"

"Mutta ei vain se. Entäs se kun... tiedäthän, kun Tino kuoli. Raivis ei muistanut siitä mitään, ei ollut koskaan edes kuullut koko tapauksesta."

Eduard katsoi ulos ikkunasta ja puri hammasta. Huoneen kaikki kolme enkeliä säpsähtivät sanan kuolema kohdalla - me kaikki halusimme jo, että tilanne selviää.

"Raivishan oli jollain koulun kielimatkalla silloin, eikö ollutkin?"

"Ainiin, taisi olla joo"

"Ja me emme puhuneet mitään." Eduardin ilme koveni hieman. "Kukaan ei puhunut mitään. Koulun mainetta suojeltiin, mutta olisi pitänyt puhua. Tino olisi ansainnut sen että hänestä puhuttaisiin."

"On tämäkin", Toris pudisti päätään surullisena. "Joku koulun maine on tärkeämpi kuin sen oppilaat."

"Niin se on aina ollut", Eduard vastasi. "Jos ei olisi... Se ei olisi päättynyt niin."

...

"Siis miten niin ei saatu kiinni? Sehän on tämän koulun oppilas, kyllä niiden pitäisi tietää mitä etsiä!"

Mathias luki puhelimestaan paikallislehteä, jossa oli lyhyt uutinen pari päivää sitten tapahtuneesta onnettomuudesta. Seisoimme koulun käytävällä - Mathias, Lukas, Berwald ja minä. Olin päässyt sairaalasta jo samana iltana, ja olin pystynyt jatkamaan opiskelua normaalisti. Feliciano oli yhä sairaalassa jalat paketissa, mutta hänkin voi suhteellisen hyvin.

"Mistä me edes tiedämme että se oli Ivanin auto?" Kysyin.

"No Gilbert sanoi niin", Mathias vastasi. "Se oli harmaa volvo, selvästi Ivanin."

"Kenellä vain voi olla harmaa volvo", tunsin tarvetta puolustaa Ivania. "Feliciano sanoi vain nähneensä harmaan volvon. Gilbert yhdisti sen Ivaniin koska hän inhoaa Ivania."

"Oletko kenties ajatellut että hänellä on siihen hyvä syy?"

"Ei se ole reilua tässä tapauksessa!" Vastasin ja tunsin kiihtyväni hieman. "Tässä on kyse paljon vakavammasta kuin vain jostain nuoriston välienselvittelystä!"

"Juuri siksi sinun pitäisi löytää joku perspektiivi Tino!" Mathias vastasi. Hänen siniset silmänsä kohtasivat minun mustikkasilmäni, ja molempia täyttivät inho ja periksiantamattomuus. Pystyin tappelemaan Mathiaksen kanssa, jos en fyysisesti niin verbaalisesti ainakin.

"Ivan on hullu, Tino!"

"Ja sinä olet ahdasmielinen!"

Lukas asetti kätensä Mathiaksen eteen ennen kuin tämä ehti tehdä mitään sen enempää. Aivan kuin jonkinlainen shokki olisi virrannut Lukasin kädestä Mathiakseen, sillä kaikki kireys katosi tästä. Ainoastaan hänen silmiinsä jäi pieni jännite, joka ohjautui minuun.

"Käyttäydy", Lukas tuhahti. Mathias huokaisi.

"No minun täytyy mennä tunnille", hän heilautti reppunsa toiselle olalleen ja kääntyi lähteäkseen. "Mutta mieti sitä, Tino: Jokin syy sinulla oli olla sen porshen kyydissä."

En tiennyt sitä silloin, mutta se oli viimeinen kerta kun näin Mathiaksen eläessäni. Ja viimeinen asia minkä olin hänelle sanonut oli ollut solvaus.

...

"Ei hyvä, ei alkuunkaan hyvä."

"No ei nähtävästi jos hän makaa sairaalasängyllä tajuttomana"

Elizaveta oli tullut vierailemaan Raivista uutenavuotena. Kello oli kuusi, vuoden vaihtumiseen oli vielä aikaa, joten Elizaveta oli ilmeisesti päättänyt käyttää sen ajan hyödyksi. Niinpä hän oli jäänyt Eduardin kanssa kahden Raiviksen kanssa kun Toris kävi hakemassa... jotain.

Kuitenkin, he olivat päätyneet tilanteeseen jossa Elizaveta silitteli Raiviksen hiuksia ja Eduard katseli ulos ikkunasta pimenevään iltaan, jossa alkoi välähdellä erivärisiä valoja. Ihmiset juhlivat siirtymistä tulevaan - mutta Eduard ja Elizaveta taisivat olla juuttuneena menneeseen. Siihen huoneeseen.

"Muistuttaako tämä sinua jostain?" Eduard sanoi hiljaisella äänellä. Hän ei katsonut Elizavetaan joten hän ei myöskään nähnyt tytön nyökkäystä. Mutta hän tiesi kuitenkin että Elizaveta ajatteli samaa.

"Miksi tämä on näin yhtäkkiä noussut pintaan?" Elizavetan äänessä pystyi kuulemaan hänen kyyneleensä. Elizaveta oli yleensä vahva ihminen - hitto, tyttö oli pistänyt Gilbertinkin matalaksi useammin kuin kerran. Mutta hänellä oli heikko kohta, ja se heikko kohta satutti häntä myös eniten.

"Mikset ole juhlimassa?" Eduard kysyi. "Ethän sinä mikään Raiviksen ylin ystävä ole koskaan ollut"

"Minä riitelin Gilbertin kanssa", Elizaveta niiskautti ja pyyhkäisi kasvonsa hihaansa. "Sitä paitsi, miksi sinun pitää olla noin kylmä? Eihän meillä ole muuta kuin toisemme enää."

Eduard ei sanonut enää sanaakaan.

...

Istuin tunnilla, selailin kirjaani tylsistyneenä ja katselin ulos ikkunasta kun vaahterat pudottelivat lehtiään. Älä käsitä väärin, minä rakastin opiskelua ja varsinkin historiaa, mutta tänään minulla oli yksi niistä päivistä jolloin ei vain huvittanut mikään. Ajattelin Mathiaksen sanoja - Ivan oli ollut syy siihen miksi olin ollut siinä autossa, kyllä, mutta mistä Mathias sen muka tiesi? Oliko se volvo todella ollut Ivanin? Oliko Ivan halunnut... satuttaa meitä?

Katsahdin ylös muihin oppilaisiin, jotka kirjoittivan parhaillaan muistiinpanoja. Katsoin lyijykynään, sitten paketissa olevaan oikeaan käteeni, ja taas lyijykynään. Jos kirjoittaisin vasemmalla, siitä ei tulisi yhtään mitään.

"Psst, Tino", kuulin äänen vierestäni. Käännyin katsomaan puolen metrin päähän pulpettiin, jonka ääressä istui Bella. Hän oli mukava, minun kanssani saman ikäinen, mutta heingaili eri porukoissa kuin minä. Itse asiassa Mathias kutsui hänen porukkaansa tomaattijengiksi - siihen kuuluivat Antonio, Lovino, Bella ja se joku vaaleahiuksinen huivikaula joka oli ilmeisesti hänen isoveljensä.

"Tarvitsetko apua?" Bella kysyi ja osoitti kättäni. Hymyilin vaisusti.

"Öh, no ei kirjoittaminen oikein onnistukaan..."

Ennen kuin olin saanut lauseeni loppuun Bella oli jo napannut vihkoni ja alkoi kirjoittaa nopeasti vaaleanpunaisella kynällään tekstiä viivoille. Räpäytin pari kertaa.

"Hei ei sinun tarvitse niitä kirjoittaa, saat vielä krampin."

"Ei se haittaa", hän hymyili, nostamatta kuitenkaan katsettaan paperista joka täyttyi parhaillaan tekstistä. "Minun pitää opetella pikakirjoittamista kuitenkin."

Olin kiitollinen. Siispä nojasin tuolissani taaksepäin ja hengitin syvään viileää ilmaa. Olin nukkunut huonosti ja tunsin pienen päänsäryn alun ohimollani, joten koetin saada sen pois. Ilmastointilaite hurisi, ulkona puhalsi tuuli ja joku naputti kynäänsä pulpetinkanteen. Bella kirjoitti, Lukas tuijotti tyhjyyteen parin pulpetin päässä, Felix nukkui pulpetin päällä, ja opettajamme puhui tylsistyeellä äänellä feodalismista. Oli rauhallista, normaalia...

Sitten kuulin sen. Ääni oli melko pieni, se tuli kaukaa ja kokematon olisi voinut sekoittaa sen miltei mihin tahansa pamahdukseen. Mutta minä tunnistin sen - liian hyvin.

"Tino, onko kaikki hyvin?" Bella kysyi, pysäyttämättä kuitenkaan kynäänsä paperilla. Vilkaisin häneen ja tajusin ilmeeni muuttuneen rauhallisesta yllättyneen ja kauhistuneen sekoitukseksi. Rentoutin kasvolihakseni ja yritin käyttäytyä normaalisti.

"Joo", kuiskasin hänelle takaisin. Opettaja vaihtoi dian ja Bella nopeutti tahtiaan. Lukas oli ilmeisesti kuullut kuiskailumme sillä hän kääntyi katsomaan minua. Hänen ilmeensä oli kysyvä, mutta huitaisin kättäni. Ei se välttämättä ollut yhtään mitään.

Mutta sitten se kuului uudestaan, lähempänä. Ovemme oli avoinna käytävälle, jotta ilma kiertäisi, ja sitä pitkin kuului ääniä. Lisää pamahduksia, lopulta ihmisten huutoa ja juoksuaskelia.

"Mitä se oli?" Joku kysyi ääneen luokassamme. Opettaja kurtisti kulmiaan, vakuutti ettei meillä ollut syytä huoleen, ja poistui luokasta.

Pam, pam

"Mitä tuo on?"

"Laukauksia, ei saatana!"

"Mitä? Ei ole totta!"

Vasta kun laukaus kuului meidän käytävältämme, ihmiset menivät paniikkiin. He huusivat ja painuivat maahan pulpettien alle. Minäkin tein niin.

"Soittakaa poliisille!"

"Lopettakaa! Lopettakaa kaikki!" Viimeinen ääni kuului käytävältä. Se oli vääristynyt huuto, raivokas, turhautunut, järkyttynyt. Mutta minä tiesin kenelle se kuului.

"Älkää... älkää yrittäkö estää minua! Minä vihaan teitä!"

pam, pam

Sitten Ivan katsoi oveltamme. Näin hänen kädessään aseen, silmissään eläimen katseen joka katsoi ympäri luokkaa. Hän näytti hullulta, arvaamattomalta. Kukaan ei kohottanut päätään. Näin Bellan hänen pulpettinsa alla - hän itki paniikissa ja oli peittänyt korvansa käsillään. Hän puristi silmiään kiinni ja hänen paniikkinsa herätti minussa myös pienen pelon.

Se oli vain Ivan... mutta se oli Ivan.

Yritin nopeasti sisäistää tilanteen. Ivan oli tullut takaisin, ja hänellä oli mukanaan ase... Hänellä oli napsahtanut viimeisen kerran.

"Mitä, pelottaako?" Hänen ilmeensä muuttui vääristyneeksi hymyksi. Hän astui luokkaan, osoitti meitä käsiaseella ja katseli ympärilleen. Oletin että hän olisi etsinyt jotakin - vaikka minua - mutta sen sijaan hän vain katseli meitä kuin teuraita. Minkä hän valitsisi seuraavaksi.

Hän kääntyi nopeasti kohti ovensuuta ja laukaisi. Ei kuulunut pamahdusta, vaan luoti upposi johonkin - ei, vaan johonkuhun. Vaaleahiuksinen poika valui maahan oven reunaa pitkin, ja maa alkoi punertua hänen allaan. En ollut huomannut hänen tulleen siihen. Mutta siinä hän nyt oli.

"M-Matthew?" Ivan kuulosti järkyttyneeltä. Ihan kuin hän vasta nyt olisi tajunnut mitä hän oli tehnyt. Hän katsoi alas aseeseensa, ja sitten uudelleen siihen blondiin joka oli kaatunut ovensuuhun.

Nousin seisomaan. Pelko oli turruttanut aistini ja sai minut käyttäytymään holtittomasti. Mutta minä tunsin Ivanin - hänen liikkeitään ei voinut ennustaa, hän oli pitelemätön ja vaarallinen. En halunnut ajatella mitä hän oli tehnyt, enkä pystynyt ymmärtämään mitä edessäni oli. Mutta jos joku pystyisi pysäyttämään Ivanin, se olisin minä.

"Ivan ole kiltti", yritin pitää ääneni tärisemästä. Nostin käteni hieman ylemmäs eteeni, suunnilleen hänen käsiensä korkeudelle. Pystyin näkemään hänen käsiensä tärinän.

"Sinun ei tarvitse tehdä tätä."

Ivanin katse oli tyhjä. Hän kohotti katseensa minuun hitaasti, kuin tajutakseen vasta että minä olin siinä. En pystynyt katsomaan mihinkään muualle kuin Ivaniin, mutta näin sivusilmällä kuinka Bella tärisi pulpettinsa alla. Matthew vuosi parhaillaan kuiviin käytävällä. Ja Ivan.. en tiennyt mitä hän tulisi tekemään. Minusta tuntui kuin pääni olisi ollut täynnä pelkoa mutta se ei vain tuntunut minussa. Työnsin sen syrjään, minun oli pakko tehdä jotakin.

"Älä tee mitään ajattelematonta", astuin askelen lähemmäs. Hitaasti, hitaasti. Ivanin kädet tärisivät hurjasti, ja minä yritin kurkottaa kohti hänen asettaan. Kaikki näytti sujuvan hyvin.

Mutta sitten, kuin salama olisi yhtäkkiä osunut Ivaniin. Tämän katse kovettui ja hän nosti päänsä nähdäkseen minut.

"Ei!" Hän huusi ja nosti aseensa.

.

Pam

.

pam

.

Lämpö levisi rinnastani ympäri kehoani ja täytti mieleni. Maailma kääntyi ympäriltäni ja maa katosi jalkojeni alta. Kaaduin johonkin kirkkaaseen ja pehmeään, kodikkaaseen. Ja näin asioita.

Ensimmäinen kurkotus kohti auringonvaloa, ensimmäinen kosketus, ensimmäinen hymy. Vaaleahiuksinen poika koulun käytävällä, lumihiutaleita, nainen hyräilemässä minut uneen. Satujen linnoja ja lohikäärmeitä. Nurmikko, nauravat ystäväni, halaukset ja hyvästit. Ensimmäinen suudelma koulun pihalla, sade joka tanssi kasvoilla ja yöt jotka eivät päättyneet koskaan. Auringonnousut.

En muistanut nimiä tai paikkoja enää. Tunsin vain sen lämmön ja painottomuuden. Mikään ei vetänyt minua enää mihinkään. Olin vapaa.

...

Lol saa kelvata

Okei, tuo ei ollut kauhean ammattimaista. Kokeillaan uudestaan: Noin, se oli siinä. Tino kohtasi loppunsa. Voin luvata etten voi luvata mitään jatkosta PAITSI sen, että tämä tarina jatkuu vielä muutaman kappaleen verran, ja minä tulen kirjoittamaan sen loppuun (toivon mukaan) vielä tämän vuoden puolella...

Olisin hurjan onnellinen jos kommentoisit jotain :))

Ensi kertaan toverit.