Jippei, sain kuin sainkin tämän tänne^^ Toinen, hyvin vähän tarinaa eteenpäin vievä luku..mutta ei kai se ketään haittaa? Kiitos kaikille kommentoijille!
Pienenä selvennyksenä, jos jotakuta vain sattui jäämään vaivaamaan...Xiang on siis Hong Kong.
Varoituksena myös, Roderickista saattaa tuntua olevan hyvin vähän asiaa. Se johtuu siitä, etten ole oikein ikinä kirjoittanut hänestä. Sekin kyllä varmasti korjaantuu myöhemmin!
Mutta nyt, seuraava luku, olkaa hyvä!
Seuraava aamu oli harmaa ja kolea. Tuuli puhalsi yhä navakasti, mutta onneksi edellisöisestä sateesta oli jäljellä vain lätäköt maassa.
Joku toinen olisi saattanut pitää tällaista aamua varsin lohduttomana, etenkin kello kuudelta aamulla. Mutta ei Roderick. Hänestä tällainen ilma, kun aurinko ei vankan pilvipeitteen lävitse päässyt kunnolla lämmittämään kirpeää syysilmaa, vaan häilyi hiemmeänä kiekkona taivaanrajassa oli vain luonnon omaa karua kauneutta.
Astuessaan parkkipaikalla odottavaan tummansiniseen autoonsa mies hyräili hiljaa itsekseen jotain ihan yllättäen hänen päähänsä tullutta sävelmää. Hän oli harvinaisen hyvällä tuulella lähtiessään ajamaan kohti uutta työpaikkaansa.
– – –
Aikaisesta ajankohdasta huolimatta, erään hiukan kaupungin ulkopuolella kulkevan tien varrella nököttävä bussikatos oli täynnä. Suurin siellä seisovista ihmisistä oli joko keskustaan töihin meneviä aikuisia tai kouluun lähteviä nuoria.
Yksi heistä, pitkä ja tummatukkainen korealaispoika nojaili katoksen seinään, olallaan hieman rähjääntynyt koululaukku ja vieressään maassa retkottava punaisensävyinen jalkapallokassi mukanaan. Hän heilui itsekseen korvanapeistaan pauhaavan musiikin tahdissa, potkaisten näin ollen huomaamattaan vasemmalla puolellaan seisovaa vanhempaa naisihmistä sääreen.
Nainen mulkaisi häntä ja siirtyi katoksen toiselle puolelle, mutisten jotain kurittomasta nykynuorisosta.
Mutta kuten arvata saattaa, Im Yong Soo ei tätä huomannut, vaan jatkoi pienesti heijaamista ja alkoi jopa hyräillä musiikin mukana.
Jos nainen olisi puolen minuutin kuluttua, kun kappale vaihtui, kääntynyt katsomaan uudestaan aasialaiseen, hän tuskin olisi uskonut näkemäänsä.
Nyt poika nimittäin ei hievahtanutkaan, vaan katseli tyynesti tien toisella puolella kohoavaan metsään, haikeansävyisten viulunuottien leijaillessa kuulokkeista.
Hetken kuluttua bussi ajoi paikalle lammikoista kuraa lennättäen. Yong Soo astui autoon, käytti korttinsa kerran lukulaitteessa sanoen samalla kuskille hyvää huomenta. Sen jälkeen hän raahasi treenikassinsa mukaansa käytävän puoleen väliin, jossa oli kaksi vapaata vierekkäistä paikkaa.
Linja-auton saapuessa kaupunkiin surullisenpuoleinen viulukappale jatkui yhä, ja joku Yong Soon hiukan huonommin tuntuva olisi ihmetellyt, miksi hän ylipäätään kuunteli sitä.
Mutta eihän kukaan sellainen ihminen voinut tietää, mitä se kappale korealaiselle merkitsi.
Bussin pysähtyessä seuraavan kerran Yong Soo nosti laukkunsa syliinsä. Kohta muiden matkustajien mukana sisälle astuikin hänen ikäisensä kiinalaispoika, joka tähyili hetken penkkien yli ennen kuin suunnisti toisen aasialaisen viereen.
"Huomenta, Xiang", Yong Soo toivotti pirteästi. Xiang ilmeisesti vastasi jotain, päätellen ainakin siitä että hänen huulensa liikkuivat. Mitään sen enempiä sanomatta hän nappasi toisen korealaisen kuulokkeista, tunkien sen omaan korvaansa.
– – –
Poninhäntäinen kiinalaismies istui puisen keittiönpöytänsä ääressä, pyöritellen lusikkaa teessään. Kilinä, joka aiheutui sen osuessa kupin reunoihin oli ainoa ääni, joka asunnossa oli kuultavissa.
Wang Yao huokaisi, nostaen teekupin huulilleen ja siemaisi lämmintä juomaa. Hän oli hetki sitten saattanut Xiangin bussille ja katsonut ikkunasta, kuinka tämä oli noussut kyytiin. Kaiken pitäisi olla siis hyvin. Mutta silti hiljaisuus tuntui painostavalta ja ahdistavalta, ja Yao tiesi mistä se johtui.
Mutta eilinen oli ollut niin rankka päivä töissä, eihän sitä aina voi jaksaa, ääni sanoi hänen päänsä sisällä, mutta sen keskeytti miltei saman tien toinen ääni, tällä kertaa terävä ja käskevä.
Entä sitten? Mitä jos jotain olisi sattunut? Se kysyi häneltä kärkkäästi.
"Olkaa hiljaa, kummatkin", Yao pyysi, ja ihme kyllä hän saikin jatkaa aamuteenjuontiaan ylhäisessä yksinäisyydessään.
Yön aikana unohdettu pelontunne oli jo kuitenkin ehtinyt jälleen asettua hänen vatsanpohjaansa tiukasti kuin ikirouta.
Noin. Seuraavassa luvussa jatkuu!
Sitten kommentteihin^^
Chibitsute: Kiitos kovasti! Kiva kuulla kommenttia kirjoitustyylistä :)
Pippuri-Chan: Hyvä että vaikuttaa hyvältä. Prologista on tosiaan vähän vaikea yleensä mennä päättelemään, mutta kiitos kun tykkäät ainakin tästä alusta.
Wex: Niin, niin pääset lukemaan minulta jotain kun sain otettua itseäni niskasta kiinni :) Kah, kuinka kummassa oikein arvasit että ne ovat Hyun ja Chang? ;D Kiitoksia sinullekkin!
Libooboo: Mielenkiintoiseltako? Kiitus! Ja vielä hienoja kuvauksia? Olen otettu siitä maininnasta :D