Ja hei taas^^ Tässä on ollut nyt vähän pidempi väli, kun on ollut pientä säätöä~(koneeni hajosi yhdessä välissä...)
Tässä luvussa mainitaan taas yksi hahmo, jota ei ole alkuperäisessä sarjassa. Näitä hahmoja on siis yhteensä neljä tässä tarinassa. Selitän sitä mukaan, kun he astuvat kunnolla näyttämölle, ettei vain tule sekaannuksia.
Mutta nyt taas seuraava luku!
Roderick pyyhkäisi silmälasinsa puhtaaksi, nosti se silmilleen ja silmäisi kädessään pitelemäänsä, hieman rypistynyttä paperia. Sen mukaan hänen tulisi mennä koululle saavuttuaan toiseen kerrokseen, jossa opettajainhuone kuulemma sijaitsi.
Mies oli juuri noussut kerroksenvälin verran portaita, ja seisoi nyt toisen kerroksen aulassa. Hänen tulisi vain löytää vielä opettajainhuone...
Vilkaistuaan pikaisesti ympärilleen Roderick tuli siihen tulokseen ettei aulassa ainakaan ollut ainuttakaan ovea jonka takaa löytyisi muuta kuin siivousvälineitä.
Niinpä hän nosti ylväästi leukaansa, suoristi paitansa kauluksen ja astui edessä avautuvaan käytävään. Siellä hänen ei tarvinnut enää kauaa etsiä, sillä heti ensimmäisen oven yläpuolella roikkui kyltti, jossa luki "opettajien huon"(e-kirjain puuttui).
Roderick oli juuri tarttumassa ovenkahvaan, kun se painettiin alas toiselta puolelta. Huoneesta käytävään astuva henkilö piteli käsissään suurta määrää kirjoja ja sanoi jotain olkansa yli jollekulle, eikä siis luonnollisesti nähnyt Roderickia. Ja koska Roderick seisoi aivan oven edessä eikä tietenkään ehtinyt astua mihinkään suuntaan, oli yhteentömräys väistämätön.
"Anteeksi, anteeksi kovasti!" itävaltalaiseen kopiksi kävellyt henkilö älähti, ja yritti pitää uhkaavasi huojuvan kirjapinonsa tasapainossa. Siitä huolimatta päällimmäinen hänen sylissään pitelemistään opuksista tipahti tömähtäen lattialle.
Roderick asetteli vinoon pudonneet lasinsa takaisin nenälleen, ja kohtasi ensimmäisenä kirkkaanvihreät silmät. Hänen edessään seisoi nuori, ruskeahiuksinen nainen, joka katsoi itävaltalaista selvästi pahoittelevan oloisesti.
Roderick yskähti vähän nyrkkiinsä. "Ei se mitään", hän sanoi, ja kumartui nostamaan lattialle pudonneen kirjan, ojentaen sen takaisin naiselle. "Siinä, ole hyvä."
Nainen naurahti ja koukisti vähän polviaan, kuin niiaten.
"Kiitos", hän sanoi, asetteli kirjat toiseen kainaloonsa ja ojensi kätensä Roderickille.
"Elizaveta Hédérváry, opinto-ohjaaja", nainen esitteli itsensä ammattinsa kera.
Roderick tarttui Elizavetan käteen ja puristi sitä kevyesti.
"Roderick Edelstein. Aloitan täällä tänään musiikinopettajana.."hän kertoi.
Elizaveta kallisti hieman päätään, ja hänen silmänsä näyttivät välähtävän hieman.
"Niinkö?" hän kysyi kuulostaen selvästi innostuneelta, mutta rykäisi sitten, ilme vakavaksi muuttuen.
"Tuota, tervetuloa, viihdyt varmasti", Elizaveta sanoi, ja hymyili tällä kertaa hillitysti. Sitten hän vilkaisi kelloa, hyvästeli Roderickin ja lähti kävelemään käytävää pitkin poispäin miehestä, kurkkien tietä kirjapinonsa yli.
Roderick katsoi hetken hänen peräänsä, ennen kuin astui viimein sisälle opettajainhuoneeseen. Toivottavasti hän todella viihtyisi...
Roderick naputti lattiaa jalallaan, katsoen odottavasti luokassa istuvia oppilaita. Tämä ei kuitenkaan vaikuttanut nuoriin mitenkään, ja itävaltalainen alkoi pikkuhiljaa menettää sitä kuuluisaa rauhallisuuttaan, vaikkei antanutkaan sen näkyä. Ihan oikeasti, toisten heitteleminen kengillä oli kiellettyä ja lastentarhassa!
Sama meno oli jatkunut koko päivän. Olipa kyseessä sitten lukion ensimmäinen, toinen tai kolmas luokka, vain muutamat edes yrittivät olla hiljaa ja kuunnella opetusta. Muille sen ajatteleminenkin näytti olevan mahdotonta.
Lopulta Roderick huokaisi, pudisti päätään, ja asteli arvokkaasti luokan edestä hieman sivummalla seisovan pianon luo.
Hän rykäisi kuuluvasti.
"Saanen ilmaista mielipiteeni tästä tunnista", hän sanoi yllättävän lauhkeasti, vaikkakin aika kuuroille korville, ja siirsi sitten sormensa tottuneesti koskettimille.
Kun kirkkaat nuotit soljuivat oppilaiden korviin, tuli viimeinkin hiiskumaton hiljaisuus, kun kaikki kaksikymmentä tyttöä ja poikaa lukion 3 B-luokalta tuijotti uutta musiikinopettajaansa silmät lautasen kokoisina.
Samaan aikaan eräs toinen koulun opettajista oli hyvin pitkälti samassa tilanteessa kuin Roderick äsken. Gilbert Beilschmidt huokaisi syvään, erittäin syvään, huokauksessa turhautunut sävy.
Mies haroi platinanvaaleita hiuksiaan ja vilkaisi erikoisesti punertavilla silmillään edessään avautuvaa nurmikenttää. Näky sai hänet kuitenkin vain huokaisemaan uudestaan.
"Jones!" hän karjaisi. "Tämä ei ole amerikkalaista jalkapalloa! Peliväline maahan ja lopeta joukkuetovereittesi runtelu!"
Kolmasluokkalainen amerikkalaispoika, jota oli juuri äsken puhuteltu, katsoi valmentajaansa hetken kysyvästi, mutta kohautti sitten olkiaan ja ojensi kätensä auttaakseen juuri taklaamansa korealaisen pelitoverinsa ylös.
"Sori, Jousou", hän sanoi pirteästi kiskaistessaan toisen seisomaan.
"Alfred, se on Yong Soo..." aasialainen ähkäisi ja hieroi toista olkaansa, joka oli kaatuessa tärähtänyt kipeästi kentän pintaan. Afred kuitenkin vain nauroi ja läimäisi Yong Soota selkään niin että tämä horjahti.
Gilbert puristi päätään. Hän katsahti kelloaan, jonka mukaan heidän peliaikansa(onneksi)loppuisi näillä minuuteilla.
"Selvä, jatketaan seuraavalla kerralla! Kaikki muistavat tulle keskiviikkona!" hän huusi, ja nuutuneen näköinen joukkue laahusti pukuhuoneisiin.
Katseltuaan pelaajiensa menoa vähän aikaa, Gilbert heilautti pallokassin olalleen, ja lähti pujottelemaan katsomon penkkirivien välistä. Hän ei kuitenkaan ehtinyt ottaa montaakaan askelta, kun miehen taskussa oleva matkapuhelin kilahti viestin saapumisen merkiksi.
Gilbert kaivoi kännykän esille, ja hänen ilmeensä synkkeni heti monta astetta silmien käydessä tekstin läpi. Oli jopa vähällä, ettei hän heittänyt puhelinta menemään, mutta saksankielinen kiroaminen kuului takuuvarmasti toiselle puolelle kaupunkia.
"Hei Gil..oon tosi pahoillani, mutta en tänään ehdi ulos. Käykö joku toinen päivä? 3llä Liza"
Saksalaissyntyinen mies huokaisi jälleen, tällä kertaa täysin eri syystä kuin aikaisemmin. Hän oli aivan liian kireä, kun suuttui tällaisestakin. Liikaa stressiä. Aivan, ihan liikaa stressiä..
Tuskin Gilbert oli tästä mietinnästään päässyt yli, kun hän kuuli takaansa tunnelmaan sopimattoman pirteän tervehdyksen.
"Hola, Gil!" kailotti ruskettunut, mitä ilmeisimmin espanjalainen mies kiiruhtaessaan katsomon portaita alas jalkapalloja täynnä olevaa kassia kannattelevaa preussilaista.
Gilbert hymähti. "Hei, Antonio..." hän mutisi. Antonioksi kutsuttu ei ollut huomaavinaankaan hänen ärtynyttä äänensävyään, vaan taputti ystäväänsä reippaasti olalle.
"Pitkästä aikaa! Et ole muuttunut pätkän vertaa!" Antonio huudahti ja hymyili aurinkoisesti.
Platinahiuksinen mies ei voinut estää suupieliään nousemasta aavistuksen ylöspäin. Espanjalaisen iloisuus tarttui häneenkin. Toinen syy oli se, että he olivat todellisuudessa nähneet viimeksi edellisellä viikolla.
"Samoin", Gilbert naurahti. "No, miten muuttohommasi sujuvat?"
"Hyvin!" Antonio vastasi. "Muuten, siitä puheenollen, minulla on hyviä uutisia!"
Gilbert kohotti kulmiaan. "Mitä?" hän tiedusteli.
"Parhaimmat ensin", Antonio veti henkeä, "Francis muuttaa myös tänne!"
Gilbertin suu loksahti auki. "Miksei minulle ole kerrottu mitään?" hän kysyi sitten hiukan kärttyisästi.
Hänen tummatukkainen ystävänsä nauroi. "Frans päätti siitä ihan yllättäen. Hän avaa uuden liikkeensä tänne. Ja tässähän on hyvä lukiokin! Ryan tulee tänne opiskelemaan!"
Preussilaismies tuhahti. "Ja arvatenkin minä joudun vahtimaan poikaa?" Ei kiitos. Ryan oli Franciksen jonkun vanhan ystävän lapsi, ja asui tämän luona enemmän kuin kotonaan. Kuten kuka tahansa, jos oikeassa kodissa olisi sellaiset olot kuin tällä nyt oli. Gilbert piti kyllä Ryanista, mutta tämän taipumukset nyt vain olivat...hiukan vaivalloisia.
Antonio pudisti rivakasti päätään. "Et joudu", hän vastasi nauraen. "Minä tulen nimittäin tänne töihin. Olen uusi espanjanopettajanne!"
Gilbertin leuka oli lähteä uudemman kerran sijoiltaan. Tällä kertaa hän ei kuitenkaan alkanut tivaamaan mitään, vaan yksinkertaisesti huusi. Ei vihasta, vaan silkasta suoraan sydämmestä pulppuavasta voitonriemusta.
Roderick seisoi selkä suorana ja kädet selän takana rehtorin mahonkisen työpöydän edessä. Rehtori itse istui pöydän toisella puolella, katsellen häntä arvioivasti sinisillä silmillään.
"Hyvä, että pääsit tulemaan, Edelstein", rehtori aloitti.
"Ilo on kokonaan minun puolellani", itävaltalainen vastasi kohteliaasti.
Rehtori hymähti jotain, mistä Roderick ei saanut selvää. Sitten hän rykäisi.
"Syy, miksi kutsuin sinut, on tämä: koulumme ilmoittautui viime vuoden puolella lukioiden kuorokilpailuun. Koska olet musiikinopettaja, vastuu kuorosta on sinulla. Hiukan valitettavaahan tämä on, kun olet juuri muuttanut ja sinulla olisi varmasti muutakin tekemistä..."
"Otan haasteen mielelläni vastaan", itävaltalaismies keskeytti rehtorin loppua kohti hiipuneen puheen ja nosti silmälasejaan.
Rehtori hymähti jälleen, ja hymyili hiukan. "Hienoa. Meillä on nyt kuoronjohtaja, tarvitsemme enää kuoron."
Roderickin kulmat kurtistuivat hieman. "Eikö koululla ole kuoroa?" hän kysyi. Rehtori pudisti päätään.
"Ei enää. Viime vuonna oli, mutta he olivat kaikki viimeisellä vuosikurssilla. Joten sinun täytyy koota uusi kuoro. Eihän se ole ongelma?"
"Ei ole ", Roderick vastasi saman tien, vaikka ei oikeasti ollut yhtään varma sanoistaan.
Rehtori risti sormensa. "Hienoa. Ensimmäinen kilpailu on ensi kuun lopulla."
No niin, tässä olisi tällainen...tämä on jo pidempi, kun tarina kerran pääsee jo kunnolla alkuun^^
Libooboo: Tottakai Yao kuulee ääniä! Vanhuus ei tule yksin :)Siitä, mitä Yao pelkää...saatte tietää myöhemmissä luvuissa! :D Kun lähdin ficciä miettimään, ajattelin käyttää ainakin toisena päähenkilönä hahmoa josta en yleensä kirjoita. Ja kun aihe oli musiikki, niin ensimmäisenä tuli mieleen Itävalta. Ja Yong Soosta on mukava kirjoittaa! Varsinkin hänen vakavammasta puolestaan.