No niin, tällä kertaa päivitystä tulee vähän nopeammin taas :) Mutta sehän on vaan kiva, vai mitä?
Tässä luvussa keskitytään taas enemmän Xiangiin ja Yong Soohon, heitä kun ei ollut edellisessä juuri lainkaan. Ja koska minä tykkään heistä.
Huom! Kaikki kappaleet, jotka tästä eteenpäin tulevat tässä tarinassa esiintymään, eivät kuulu minulle, vaan tekijöilleen/esittäjilleen!
Oli vaikea väittää, etteikö uusi musiikinopettaja olisi vakuuttava. Vakaa ja rauhallinen. Ja osasi soittaa.
Xiang hymähti itsekseen. Kukaan ei ollut huomannut, vaikka hän oli livahtanut kolmasluokkalaisten musiikintunnille. Hyppytunnit, loistokeksintö. Muistellessaan kyseistä tuntia, kiinalaisnuorukainen huomasi toivovansa, että itävaltalaisen hermot todella kestäisivät ensimmäistä päivää pidemmälle.
Xiang naputti ajatuksissaan tumman puupöydän pintaa. Väliseinän takana olevasta keittiöstä kuului aina välillä vaimeaa kolinaa, mikä kertoi Yong Soon ilmeisesti ottaneen jotain kaapista..tai laittaneen jotain kaappiin, kuka tietää. Xiang oli koulun jälkeen mennyt tämän luokse, sillä toisin kuin joku olisi saattanut kuvitella, kiinalaisesta oli ikävää olla yksin hiljaisessa asunnossa. Isovelikin olisi töissä iltamyöhään.
Hetken kuluttua hänen korealainen ystävänsä ilmaantui paikalle kahden mukin kanssa. Hän istahti Xiangia vastapäätä, ja liu'utti toisen mukeista pöydän pintaa pitkin toiselle puolelle niin että juoma miltei läikkyi yli laitojen.
"Varo vähän", Xiang tuhahti, samalla kun pysäytti mukin matkan.
Yong Soo vain naurahti, ja hörppäsi teetään, jossa oli varmaan puolet sokeria. Hänen kasvoillaan paistatellut hymy oli kuitenkin kaikonnut kuin ilta yöhön hattivatein koristellun kupin kolahtaessa pöytään.
"Xiang", hän aloitti. "Onko jokin vialla?"
Xiang oli hetken vaiti, nakutellen nyt pöydän sijasta mukissaan irvistävää Mörköä.
Sitten, viitsimättä edes peitellä asiaa korealaiselta, hän nyökkäsi.
Yong Soo huokaisi. "Noh, mikä minun pikku haesbichiäni vaivaa?" hän kysyi, loihtien itselleen säteilevän terapeutti-virneen.
Kiinalainen puoliksi murahti, puoliksi hymähti huvittuneena toisen nimittäessä häntä auringonpaisteeksi. Hän kuitenkin vakavoitui nopeasti.
"Isoveli", hän sanoi. "Olen huolissani hänestä."
Korealainen pöydän toisella puolella nyökytteli ja ryysti hieman teetään, joka oli oikeastaan jo aika kylmää. "Kuten aina", hän sanoi. "Mutta...eikö teidän pitäisi olla turvassa täällä?" Yong Soo kohotti hieman kulmiaan.
Xiang kohautti olkiaan. "Kyllä pitäisi...mutta isoveli ei ole siitä niin varma."
Yong Soo ei sanonut vähään aikaan mitään. Hän nuolaisi ohimennen huuliaan, joilla maistui teessä olleen sokerin makeus. Yllättäen hän nousi seisomaan niin nopeasti, että tuoli, jolla hän oli istunut, kaatui ryminällä.
"Minä tiedän, mikä tähän auttaa!" hän huudahti. Eteläkorealainen nuorukainen rykäisi avatakseen kurkkuaan, ja veti syvään henkeä, Xiangin katsoessa kummastuneena vierestä.
"When i am down, and oh, my soul, so weary.
When troubles comes, and my heart, burdened be.
Then, i am still and wait here in the silence,
Until you come, and sit awhile with me."
Yong Soo veti välistä henkeä, luoden lähes läpitunkevan katseen Xiangiin. Tämä tuijotti takaisin, yrittäen peittää hämmennystään. Kyllähän hän oli tiennyt, että korealainen osasi laulaa, mutta ei tämä hänen muistinsa mukaan näin hyvä ollut kuin nyt. Toisaalta, viime kerrastahan oli jo monta vuotta. Kaipa hän oli kehittynyt siinä välillä.
"You raise me up, so i can stand on mountains,
You raise me up, to walk on stormy seas.
I am strong, when i am on you shoulders,
You raise me up, to more then i can be."
Xiang istui vähän aikaa paikallaan kuin tatti, ennen kuin alkoi automaattisesti taputtaa. Yong Soo virnisti, ja kumarsi syvään kuin olisi seisonut lavalla.
"Tämä meni väärinpäin", kiinalainen huomautti, saaden ystävänsä kummastumaan hieman.
"Minun olisi kuulunut laulaa tämä, eikä sinun."
Yong Soo hymyili heleästi.
"Ensi kerralla sinä laulatkin", hän sanoi, ja nosti tuolinsa ylös.
Xiang ei sanonut siihen mitään. Ei edes nyökännyt tai pudistanut päätään. Sen sijaan hän vilkaisi kelloaan.
"Minun pitää mennä", hän ilmoitti. "Viimeinen bussi kaupunkiin tulee kohta. Enkä aio kävellä."
Yong Soo jäi katselemaan hänen peräänsä eteisen ikkunasta, pojan tarpoessa pihatietä pitkin pois näkyvistä.
Vastoin Xiangin oletuksia, Yao oli jo kotona. Hän oli eilisiltaisen takia ottanut töitään kotiin, ja lähtenyt aikaisemmin pois. Rutiininomaisesti kiinalainen potkaisi kengät jalastaan ja ripusti takkinsa naulaan, aikomuksenaan lähteä normiensa mukaisesti keittiöön ruuanlaittoon. Xiang tulisi varmasti pian kotiin, ja tällä olisi läksyjä tehtävänään. Eikä opiskelu sujunut tyhjin vatsoin, se oli yksi Yaon periaatteista.
Hänen matkansa kuitenkin keskeytyi heti ovimatolle, katse luotuna tiukasti alaspäin.
Hänen jalkojensa juuressa lojui kirje. Ei lasku, muistutus kirjastosta tai tilinpäivitys pankista tai mikään muukaan tavanomainen vaihtoehto. Tämä kirje oli käsin kirjoitettu, suljettu hieman tahriintuneeseen kuoreen ja lähetetty varta vasten saajalleen.
Yaon silmät olivat nauliintuneet nimeen, joka luki kuoren päällä hiukan suttuisella käsialalla. Hänen pikkuveljensä nimi.
Aasialaismies olisi tunnistanut tuon käsialan mistä vain. Se oli toinen niistä, joiden omistajaa hän ei enää ikinä halunnut edes ajatellakaan. Saati nähdä.
Hetken aikaa Yao tuijotti kirjettä kuin oikkua, luonnottomuutta, jota piti vältellä kaikin keinoin. Sitten hän kuuli oven käyvän ala-aulassa. Kiireesti kiinalainen noukki kirjeen käteensä ja rypisti sen taskuunsa, pois Xiangin silmistä ja mielestä.
Tällaista tälle kertaa. Toivottavasti nuo välimerkit tulivat tällä kertaa mukaan, ja jos eivät tulleet, antakaa anteeksi. En osaa käyttää sivustoa vielä niin hyvin että saisin ne viimeisen päälle korjattua vaan hermostun säätöön, jonka saan aikaan.
Pippuri-Chan: Ei se mitään, olen itsekkin välilä hirveä dementikko^^ Kiitos! Tuo amerikan juttu tuli mieleen, kun pähkäilin mitä Yong Soo voisi pelata(kuuluu olennaisena osana tarinaan) ajattelin aluksi amerikkalaista jalista, mutta koska en ymmärrä siitä mitään eikä tässä tarinassa olla Yhdysvalloissa, päätin vaihtaa sen "tavalliseen" futikseen. Ja pitihän se Alfred saada sinne mukaan. Kiva että naurahtti! :D
Tekopupu: Joo, minulla on vähän tapana jäädä jummailemaan tarinoissani. Yritän rakentaa aika hanakasti näitä taustoja, joten itse tapahtumat voivat ajoittain jäädä hieman vähemmälle. Aikamuotovirhe, missä? (alkaa syynäämään tekstiä suurennuslasilla läpi).