Ja hei taas! :D Pitkästä aikaa! Minähän olenkin ollut ahkera tänä viikonloppuna, kun on jo toinen kerta parin päivän aikana kun päivitän tätä...ilmeisesti minulla on ollut liian vähän oikeaa elämää, kun olen ehtinyt istua koneella ja kirjoittaa.
Tässä luvussa taas uusi tuttavuus, joka ei tosin ole minun luomani, mutta luonteeltaan hän kylläkin on minun.
Boris Ivanov-Bulgaria
Gilbert potkaisi tielleen osunutta huono-onnista kiveä, joka lensi kauniissa kaaressa monen metrin päähän. Kuin hyvin potkaistu jalkapallo, saksalaissyntyinen mies ajatteli, ja yllättäen häntä puistatti.
Päivän päätteeksi heillä oli ollut opettajainkokous. Antonion lisäksi heillä oli toinenkin uusi opettaja, joku Roderick Edelstein. Gilbert ei ollut aivan varma tämän nimestä, eikä se häntä liiemmin kiinnostanutkaan. Tämä kun tuntui olevan jokaisesta asiasta automaattisesti eri mieltä kuin hän, ja mikä pahinta, Liza tuntui tuijottavan sitä rillipäätä kuin lumottu. Ruskeahiuksinen nainen oli vain kokouksen alkajaisiksi vilkaissut Gilbertiä nopeasti ja hymyillen tälle pienesti, mutta siihen se jäikin. Ei minkäänlaista selitystä siitä, miksi hän oli perunut treffit.
Gilbert kirosi itsekseen pahaa päiväänsä, ja sai osakseen kummastuneita katseita ohitse purjehtivilta ihmisiltä. Suurin osa oli kuitenkin niin kiireisiä pääsemään kotiin, etteivät vilkaisseet enää toista kertaa, sillä aurinko laski jo uhkaavasti kaupungin laidalla olevien tehtaiden taakse.
Gilbert ei ollut menossa kotiin. Sen sijaan vielä jonkin matkaa käveltyään, hän pysähtyi erään keskustan vilkkaimmalla kadulla olevan liikkeen eteen. Näyteikkunasta näki, että sisätilat olivat vielä täynnä suuria, muovisia lootia ja niitäkin isompia pahvilaatikkoja. Lisäksi ikkunaan itseensä nojasi tikapuut, joita oli ilmeisesti käytetty apuna lasiin tekstatun tekstin maalaamisessa.
BON APPETIT- Pitopalvelu kaikkiin tilaisuuksiin. Buffet, tarjoilu, koristelut.
Tiedustelut numerosta 0500 987 345
Gilbert hymähti. Francis oli näemmä halunnut mainostaa liikettään mahdollisimman aikaisessa vaiheessa, jotta hänellä olisi avaamisen aikana asiakkaita.
Mies asteli ovelle, ja nykäisi sen auki. Hän ehti tuskin astua kynnyksen yli, kun takahuoneen ovenrakoon ilmestyi toinen, suoraan sanottuna hurmaavaan sävyyn hymyilevä mies, jonka vaaleat hiukset laskeutuivat hiukan kihartuen hänen olkapäilleen.
"Gilbert, mon ami!" hän lähemmäs hihkaisi, ja lipui huoneen poikki leveästi virnistävän Gilbertin luo.
"Frans! Mitä kamu?" punertavasilmäinen saksalaismies huudahti, ja naurahti Franciksen suukottaessa tapansa mukaan häntä suurieleisesti kummallekkin poskelle.
Ranskalaismies hymähti. "Kiirettä, mon ami, kiirettä. Muuttohommat kesken täällä ja kotona, ja Ryanin kouluasiatkin pitäisi vielä järjestellä'."
"Minä voin hoitaa ne", Gilbert tarjoutui, ennen kuin Francis ehti saada lausettaan kunnolla loppuun.
Sitten hänen mieleensä muistui eräs kysymys, jonka hän oli aikonut kysyä jo Antoniolta, mutta oli sitten unohtanut sen kaikessa kiireessään.
"Aiotko tosiaan ottaa Ryanin asumaan luoksesi? Siis lopullisesti?" hän kysyi, ja kohotti toista kulmaansa.
Francis nyökkäsi, suu yhä hymyillen, silmät vakavina. "Se on ainoa vaihtoehto. Chanel ei enää kykene huolehtimaan hänestä, ja André ei ole pojasta pätkän vertaa kiinnostunut. Ja onhan se kaikkien edun mukaista, että hän pääsee jonkun tutun luo."
Gilbert kohautti olkiaan. Franciksen perustelut olivat todellakin paikkaansapitäviä.
"Oletko varma, että pärjäät teini-ikäisen kanssa?" hän kuitenkin vielä varmisti.
Francis iski silmää. "Ole huoleti", hän kehotti. "Olenhan minä ennenkin pienemmistäni huolehtinut." Tämäkin oli totta, Francis oli lähisukunsa muita lapsia huomattavasti vanhempi, ja näiden perään katsominen annettiin usein hänen kontolleen. Tosin Gilbert ei voinut olla pohtimatta, mitä lasten vanhemmat oikein miettivät näin tehdessään.
"Sitä paitsi, Antonio on luvannut ryhtyä osahuoltajaksi."
Gilbert tuijotti ranskalaisystäväänsä ohikiitävän hetken silmät suurina. Sitten hän ei kestänyt enää, vaan remahti nauruun.
"Mitä halvattua ne viranomaiset oikein ajattelevat? Vielä ymmärtäisin sinut, mutta sinä ja Antonio!" hän hekotti.
Francis hykerteli huvittuneena ystävänsä reaktiolle.
"Tiedä häntä. Jos he saisivat käsiinsä vanhat koulutodistuksemme, he pyörtäisivät päätöksensä luultavasti hyvin nopeasti."
Taas yksi totuus Franciksen suusta. Gilbert, Antonio ja hän olivat olleet ystäviä pienistä pitäen. Tarkemmin pienistä riiviöistä pitäen. Vuosien varrella heistä oli kasvanut sitten vähän isompia riiviöitä, niinkutsuttu Bad Friends Trio. Kolmikko, joka aiheutti niin opettajille kuin kotiväellekkin suunnatonta päänvaivaa.
Ovi Gilbertin selän takana kävi. Antonio asteli sisälle tuttuun tapaan aurinkoisesti hymyillen, kantaen hiukan vanhanaikaista radiota käsivarrellaan.
"Hei Gil, sinäkin olet täällä!" hän sanoi iloisesti ja laski radion lähimmän laatikon päälle.
"Toin tämän, jotta työmiehet voivat kuunnella musiikkia."
Francis hymyili ja meni suukottamaan Antoniotakin poskille.
"Aina niin huomaavainen, mon ami", hän sanoi. Antonio naurahti, ja napsautti radion päälle.
Kaikkien kolmen miehen kasvoille nousi miltei hämmentynyt ilme, kun he kuulivat mikä kappale alkoi juuri soida.
Franciksen hymy vaihtui virnistykseksi, ja hän tuuppasi Gilbertia kevyesti selkään.
"Anna palaa Gil", hän sanoi. Saksalaismiestä ei tarvinnut kahdesti käskeä, vaan hänen äänensä peitti alleen alkuperäisen laulun kun sanat alkoivat.
Hei! Ei oo totta, että olen tyhmä,
Koska, en pärjää koulussa.
Mä en jaksa kuunnella,
Enkä viitsi lukea,
Ajatukset on muualla,
Silti on oo tyhmä,
Tajuutsä maailma!
Eikä oo totta, että olen tuhma
Koska, lakia joskus uhmaan
Mä olen eri mieltä,
Enkä voi aina sietää,
Mitä kaikki multa kieltää,
Silti en oo tuhma,
Tajuutsä maailma!
Kertosäkeen alkaessa Francis ja Antonio liittyivät mukaan. Laulu raikui aaltoilevana kadulle asti, missä jotkut ohikulkijat pysähtyivät katsomaan hieman epäuskoisen näköisenä, kun kolme nuorta aikuista seisoi muuttolaatikoiden keskellä ja lauloivat vanhan hittikappaleen mukana.
Olen kaunis,
Olen rohkea,
Olen vapaa,
Syntynyt voittamaan!
Miksei kukaan voi ymmärtää,
Että joskus nuoruus tekee kipeää
Miksei kukaan voi hyväksyä,
Että mäkin saatan jotain ymmärtää!
Me olemme kauniita,
Olemme rohkeita,
Olemme vapaita
Syntyneet voittamaan!
Olet kaunis!
Kappaleen loppuessa Gilbert hymyili onnellisen vapautuneesti. Samoin tekivät Antonio ja Francis. Päivän aikana kertynyt paha mieli oli haihtunut kuin tuhka tuuleen, ja Gilbert tunsi olonsa paremmaksi ja kotoisammaksi kuin pitkiin aikoihin.
Ystävät tosiaan olivat perhe, joka valittiin itse.
Illan lopulta tummuessa yöksi, kadut rauhoittuivat. Työssä käyvät tarvitsivat kunnon unet ennen kuin joutuisivat taas seuraavana aamuna moneksi tunniksi työpaikalleen, ja vanhemmat laittoivat väen vängällä lapset nukkumaan, vaikka nämä kuinka olisivat halunneet valvoa vielä tunnin myöhempään. Niinpä ulkona ei ollut enää ketään lukuunottamatta muutamaa yökyöpeliä, jotka liikkuivat vielä pimeän aikaan kotinsa ulkopuolella, syystä tai toisesta.
Tällaiseksi luettiin myös Boris. Hän käveli aivan talojen viertä, niin ettei tummanvihreä takki erottunut silmään, jos joku olisi sattunut katsomaan. Oiva maastoutumiskeino, ellei halunnut tulla nähdyksi.
Vaikka Boris oli pitkä ja varsin aikuismaisen näköinen, hän ei ollut vielä täysi-ikäinen. Itse asiassa, hän täyttäisi vasta ensi maaliskuussa seitsemäntoista. Valtion kirjoissa hän oli vielä lapsi, mutta Boriksen mielestä seitsemäntoista, tai oikeastaan vielä kuusitoistavuotias oli jo tarpeeksi vanha huolehtimaan itsestään. Ainakin hänen tapauksessaan.
Boris sipaisi ruskeat hiuksensa pois silmiltään, ja puhalsi lämmintä ilmaa käsiinsä. Sormenpäitä kipristeli lämpötilan laskiessa pakkasen puolelle, ja poika harmitteli hansikkaiden jättämistä koululle. Voisihan hän toki mennä kotiinkin. Ongelma vain oli siinä, ettei häntä huvittanut pätkän vertaa tehdä niin. Äiti ja isä olivat jo nukkumassa, samoin pikkusisko, omassa vaaleanpunaisessa pinnasängyssään vanhempien vuoteen vieressä. Kukaan ei siis huomannut, vaikka Boris ei olisi paikalla.
Tämä ajatus sai Boriksen mielen synkkenemään monta astetta. Sydänalassa pisti katkerasti, hänen ajatellessaan kuinka onnellisia kaikki olivatkaan olleet, kun sisko oli syntynyt. Myös Boris itse. Hän oli nauranut iloisena, maalannut vanhan kehtonsa uudelleen ja auttanut nimen keksimisessä.
Mutta ei enää. Nykyään maailmassa ei ollut kenellekkään enää mitään muuta kuin Sofia. Sofia, Sofia, Sofia. Joskus Boriksesta tuntui, etteivät vanhemmat ja muutkaan sukulaiset muistaneet häntä ollenkaan. Useimmiten hänestä kuitenkin tuntui suoranaisesti siltä, ettei kukaan edes välittänyt.
Pojan ajatukset keskeytti kaksi valokeilaa ja auton moottorin huriseva ääni. Vaistomaisesti Boris yritti painautua mahdollisimman lähelle seinää, jottei autoilija vain huomaisi häntä.
Tämä ei kuitenkaan tuottanut tulosta, sillä vihreä maasturi pysähtyi nuorukaisen eteen, ja toinen etuovi avautui kuskin astuessa ulos ajokistaan.
"Boris?"
Boris hätkähti. Hän huomasi tuijottavansa hieman häkeltyneenä oliivinvärisen ihon omaavaa, ulkomaalaisesti murtavaa miestä, joka katsoi häntä silmät peittävän valkoisen naamarin alta.
"Mitä ihmettä sinä teet ulkona tähän aikaan?" mies kysyi ankarasti, ennen kuin nuorempi ehti sanoa yhtään mitään. "Nyt kyytiin siitä, hopi hopi."
Boris ei voinut estää pientä hymynkaretta nousemasta huulilleen, kun hän kiersi auton toiselle puolelle ja istahti vänkärinpaikalle. Mies, nimeltään Sadik Adnan, astui itsekkin takaisin kyytiin, pamautti oven kiinni ja painoi kaasua.
Jonkin aikaa matka jatkui täydellisen hiljaisuuden vallitessa kaksikon välillä. Boris vilkaisi Sadikia aina välillä silmäkulmastaan, mutta turkkilaismies piti katseensa tiukasti tiessä, näyttäen äkäiseltä.
Kohta tämän suunnalta oli kuitenkin kuultavissa syvä huokaus.
"Ei viitsitä herättää ketään kotonasi", Sadik sanoi. "Tule täksi yöksi minun luokseni, soitetaan sitten aamulla isällesi.."
Boris nyökkäsi, mumisten hiljaa myöntävän vastauksensa. Jossakin hänen sisällään oli syttynyt pieni toivo.
Ehkä joku sittenkin välitti.
Miten minusta tuntuu, että vaikka kuinka yritän, lukuni jäävät aina lyhyiksi? D: Mitä mieltä olette, pitäisikö niiden olla pidempiä?
Sitten taas kommentteihin!
Libooboo : Kiitos! :D Tuli oikein kunigasolo, kun tarinaa kehuttiin mahtavaksi. Ja tuo Yong Soo..minä pidän hänestä henkilökohtaisesti paljon enemmän vähän vakavampana, kiva että sinäkin pidät! Kirjeen lähettäjä selviää kyllä, pidän teitä jännityksessä vielä jonkin aikaa :)
Tekopupu : Aikavirheen salaisuus menee hautaan asti :) Hong Kong on myös yksi minunkin lempihahmoistani, ja hän oli luonnollinen valinta toiseksi päähenkilöksi. Ja kyllä, tähän tulee paljon lauluja. Niin paljon kuin vain kohtauksia niille keksin. Laulaminen tosiaan on kivaa! Minulla vain on se ongelma, että laulan yksin ollessani miljoona kertaa paremmin kuin silloin, kun on yleisöä...