Ei minulla ole mitään asiaa tähän alkuun...mutta tekee mieli ihan muodollisuuden vuoksi kirjoittaa jotain.
Ensi luvussa sitten taas Roderickia häntä kaipaaville oikein urakalla! Ja kuoro saa viimeinkin toimintansa alkamaan!
Olkaa hyvät: kuudes luku!
Nyt Xiang oli huolestunut. Ero siihen ja eiliseen huolestukseen oli niin valtaisa, että viimekertainen keskustelu Yong Soon kanssa alkoi tuntua lähinnä naurettavalta.
Hänen avatessaan asunnon oven isoveli oli jo kotona. Hän tuli Xiangia vastaan eteiseen, hymyili ja kyseli miten päivä oli mennyt ja mitä hän haluaisi ruuaksi. Kaikki oli aluksi vaikuttanut normaalilta, mutta juuri, kun Xiang oli saanut ulkovaatteeet yltään, keittiöntasolla ollut kännykkä pärähti soimaan. Isoveli hätkähti, ja tuijotti matkapuhelinta kauan säikähtäneenä, ennen kuin meni edes katsomaan kuka soitti. Ja kun iltaposti saapui, Xiang näki veljensä syynäävän jokaisen kirjeen niin huolellisesti, että laskujen läpikäymiseen meni kaksi kertaa kauemmin kuin normaalisti. Jotain oli siis tapahtunut, mutta vaikka Xiang yritti kysellä tästä, Yao vain käänsi katseensa muualle ja vaihtoi aihetta. Niinpä nuori kiinalainen kävi vaivaantuneena ja mietteliäänä nukkumaan. Isoveli tuntui olevan hiukan hädissään jopa yöllä, sillä hän pyöri todella kauan valveilla vuoteessaan, ja kieriskeli kahta kauheammin kun lopulta nukahti.
Aamulla isoveli oli jo rauhoittunut. Ihan kuin hän olisi huomannut, ettei mitään pahaa tapahtunutkaan. Ainoa mikä kieli eilisestä olivat tummat pussit silmien alla ja se, että hänen otsansa näytti Xiangin mielestä aavistuksen ryppyisemmältä kuin aiemmin.
Se, että isoveli saattoi hänet bussipysäkille ja kyttäsi ikkunasta niin kauan kunnes auto tuli ei ollut häipynyt mihinkään. Tänä aamuna Xiang joutui kuitenkin jo harkitsemaan veljensä hätistämistä sisälle, sillä tämä ei hievahtanut paikoiltaan ennen kuin linja-auto kurvasi heidän eteensä.
Yong Soo ei ollut bussissa. Hän oli mennyt kouluun jo tunti sitten, mikä laski kiinalaisen mielialaa entisestään. Hän olisi juuri tänä aamuna kaivannut sitä, että sai istua ystävänsä viereen ja kuunnella tämän kuulokkeista kaikuvaa musiikkia. Tällä kertaa Xiangin koulumatka kului tuijotellen ikkunasta navakassa tuulessa heiluvia, paljaita koivunoksia.
Nyt aasialainen seisoi koulun aulan suuren ilmoitustaulun edessä, katsoen silmiensä korkeudella riippuvaa lomaketta kuoron koelauluista otsatukan alle jäävät kulmat koholla. Hän ei ollut tiennytkään, että koululla oli kuoro.
Xiang tunsi pienten kylmien väreiden kulkevan käsivarsiaan pitkin. Siitä oli niin pitkä aika, kun hän oli viimeksi laulanut..
Sen enempää ajattelematta, Xiang kaivoi repustaan kynän ja kirjoitti nimensä lomakkeen alimmalle viivalle.
Kellon soidessa luokka 1.A siirtyi äidinkielentunnille. Xiang norkoili pitkään ovella, muiden mennessä sisälle. Lopulta käytävää pitkin paikalle rynnisti hengästynyt tietotekniikan valinnaisryhmä.
Yong Soo pysähtyi Xiangin kohdalle ja nojasi puuskuttaen seinään. Ilmiselvästä kyljen pistosta huolimatta hänen kasvoillaan loisti leveä virnistys.
"Miten kokeenpalautus?" Xiang kysyi. Yong Soo suoristautui, ja katsoi ystäväänsä silmät sädehtien.
"Upeasti!" hän huudahti, ja tyrkkäsi lyhyemmän aasialaisen silmien eteen paperin, jota hän oli puristanut kädessään. "Täysi kymppi!"
"Ja plussa päälle, näköjään.." Xiang hymähti. Miten joku voikin olla samaa aikaan noin hyvä sekä urheilussa että nörtteilyssä?
"Muuten, tiesitkö sinä että koululla on kuoro?" kiinalainen kysäisi yllättäen. Yong Soo rypisti kulmiaan.
"En. Onko sitten?"
"Ainakin ilmoitustaululla tiedotettiin koelauluista", Xiang vastasi. "Ajattelin osallistua."
Yong Soo taputti häntä olalle. "Niin sitä pitää!" hän naurahti.
Xiang hymyili. "Sinunkin pitäisi tulla", hän sanoi. "Laulat liian hyvin, jotta voisit vain antaa olla."
Yong Soon virneen sävy muuttui empiväksi. Hän kohautti olkiaan.
"Ehkäpä.." korealainen mutisi epävarmasti. "Mutta minulla on jalkapallo ja kaikki.."
Xiang ei ehtinyt vastata tähän mitään, kun hän kuuli rykäisyn takaansa.
"Yong, Xiang", kutsui heidän äidinkielenopettajansa, herra Väinämöinen, hymyillen lempeästi.
"Kaikki muut ovat tulleet jo ajat sitten luokkaan."
Vaaleatukkainen suomalainen väisti kahden aasialaisen edestä, jotta nämä pääsisivät livahtamaan hänen ohitseen luokkaan.
"Kuulin, että saitte tietotekniikankokeet takaisin", hän sanoi asteltuaan luokan eteen. "Miten sujui?"
Suurin osa kyseisen aineen ryhmäläisistä hihkaisi hyvän numeronsa, mutta muutama oppilas näytti hapanta naamaa.
"Huonosti", murahti yksi poika luokan perältä.
Herra Väinämöinen hymähti. "Noh, sehän on vain yksi koe. Seuraava menee sitten paremmin!" hän käännähti taululle. "Pulinat pois niin aloitetaan. Meillä olisi aiheena tänään suomalais-ugrilaiset kielet.."
Huonosta koetuloksestaan valittanut poika ei kuitenkaan aikonut noudattaa opettajan kehotusta.
"En ymmärtänyt mitään, mitä meille selitettiin!" hän marisi. "Se opettaja on ihan outo. Mistä hän olikaan kotoisin?"
"Virosta", huikkasi joku luokan toiselta puolelta.
Pojan vierustoverin ilme kirkastui.
"Minä kävin viime kesänä Tallinnassa!" hän ilmoitti kova-äänisesti. "Se oli ihan karmee mesta! Kaikki vaan varasteli ja ryyppäsi ja joka kadunkulmassa oli lauma kerjäläisiä!"
Herra Väinämöinen käännähti katsomaan nuoria, ja huokaisi.
"Älkäähän nyt", hän yritti rauhoitella. "Eduard on minun hyvä ystäväni, ja olen käynyt hänen kanssaan Virossa monesti. Olisin menossa taas piakkoin, mutta jouduin uusimaan viisumini eikä sitä ole vielä kuulunut.."
Hän jatkoi kirjoittamistaan, ja eturivissä istuva Xiang saattoi kuulla hänen hyräilevän hiljokseen jotain kappaletta. Alkaessaan etsimään kirjojaan laukustaan, heidän äidinkielenopettajansa ääni kohosi vaimeaksi lauluksi.
Mulla viipyi viisumi Tallinnan,
Minä hukkasin hattuni hallinnan
Taoin sormia pöytään kuin nuorempi Charlie Watts..
Laulu jatkui kun herra Väinämöinen kääntyi takaisin taululle ja nappasi liidun uudemman kerran käteensä.
Viimein saapui paperi tärkeä,
Pompin ilmaan kuin vailla järkeä,
Pian laivaan töytään, sen nimi on Georg Ots...
Hän huomasi laulavansa vasta siinä vaiheessa, kun yksi jos toinenkin oppilaista oli liittynyt mukaan. Opettaja ei kuitenkaan lopettanut, vaan hänen kasvonsa levisivät nauravaan ilmeeseen.
Se on osa Neuvostoliitosta,
Siellä digataan Eeva-Riitta Siitosta,
Siellä aamuun asti juon Viru Valgeaa!
Xiang ja Yong Soo liittyivät myös laulajien joukkoon siinä vaiheessa, kun hoilaamassa oli jo puoli luokkaa. Tai no, oikeastaan sitä ei voinut enää lauluksi sanoa, sillä suurin osa pelkästään huusi sanoja.
EESTI, EESTI, EESTI! KAIPAAN SINNE PERKELEESTI!
"Onko Viro kirosana, tana?" joku karjaisi takarivistä.
EESTI, EESTI, EESTI! SINNE TAHDON VAIN!
EESTI, EESTI, EESTI! KAIPAAN SINNE PERKELEESTI!
EESTI, EESTI, EESTI! ON MY MIND!
Samassa ovelta kuului koputus. Nuori, kiharapäinen tyttö kurkkasi hiukan hermostuneen näköisenä sisään.
"Anteeksi, voisitteko olla vähän hiljempaa?" hän kysyi. "Meillä on kuuntelut menossa."
Herra Väinämöinen naurahti.
"Tottakai, anteeksi häiriö", hän sanoi. Tyttö nyökkäsi ja sulki oven pikaisesti, kadoten näkyvistä sen taakse.
Luokkaan laskeutui painava hiljaisuus, jonka rikkoi vasta se, kun joku tyrskähti. Eikä aikaakaan, kun kaikki hekottivat kippurassa tuoleillaan, opettaja pöytäänsä nojaten.
Yong Soo vilkaisi vieressään istuvan Xiangin hymyileviä kasvoja, ja samassa tunnin alussa eteen tullut epävarmuus nousi taas pintaan. Toinen oli oikeassa, hän rakasti laulamista ja musiikkia ylipäätään. Mutta...
Boris hörppäsi kahvia kertakäyttömukista, yrittäen sukia hiuksiaan edes jotenkin järjestykseen. Samassa tiessä tuli vastaan kuoppa ja hän veti töyssähdyksessä juomaa henkeensä, onnistuen kuitenkin välttämään kahvin kaatumisen vaatteille.
"Sori", Sadik tokaisi ja taputti köhivää poikaa selkään, samalla kun lähti ohittamaan edessä körötellyttä vanhaa corollaa.
Kun Sadik ja Boris olivat eilen saapuneet turkkilaisen kotiin, kello oli ollut niin paljon, että he olivat kaatuneen miltei saman tien sänkyyn(tai no, Boris sohvalle). Epähuomiossa kumpikaan ei ollut muistanut laittaa kelloa herättämään, minkä takia päivä oli jo miltei puolillaan ja he vasta matkalla koululle.
Lopulta Sadik kurvasi maasturillaan harmaan kivirakennuksen pihaan niin että sora lensi.
"Hei sitten, moimoi ja niin!" Boris huudahti ja hyppäsi pois kyydistä ennen kuin auto oli edes ehtinyt pysähtyä kunnolla, pinkoen sitten suoraan päätä ovista sisälle.
Sadik käänsi autonsa ympäri ja oli jo lähtemässä kotiin, kun hän yllättäen muutti mielensä ja parkkeerasi ajokkinsa yhteen vieraspaikoista. Pitihän hänen tarkistaa, millaista opinahjoa hänen kummipoikansa oikein kävi. Niinpä turkkailainen tallusti itsekken pariovista etuaulaan.
Kaikki näytti todella siistiltä ja fiiniltä. Ihan kuin rikkaiden koulut Turkissa, Sadik pohdiskeli. Hyvinvointivaltio, tosiaan.
Yllättäen miehen huomio kiinnittyi erääseen värikkääseen lappuun ilmoitustaululla. Tarkasteltuaan sitä lähempää, se osoittautui kuoron koelaulujen ilmoittautumislomakkeeksi. Laulut torstaina kahdesta neljään, Sadik luki, ja samassa hänen päähänsä syttyi ajatus. Borishan piti laulamisesta, ja jos hän pääsisi kuoroon, poika voisi saada ystäviä eikä hänen tarvitsisi enää roikkua yömyöhään kaupungilla..
Itsetyytyväisen hymyn levitessä miehen kasvoille hän nappasi lattialla lojuneen kynän käteensä ja rustasi bulgarilaisen nimen yhdelle vapaista viivoista. Hän mainitsisi Borikselle asiasta, kun tämä pääsisi koulusta.
Kuhmu alkoi muuttaa väriään siniseksi. Yong Soo huokaisi turhautuneena pukuhuoneen peilin edessä ja jatkoi ohimonsa painamista jääpussilla. Kello lähenteli jo kahta, ja kaikki muut olisivat varmasti jo lähteneet kotiin. Korealaista ei kuitenkaan huvittanut tehdä niin, vaan hän oli jättäytynyt muista joukkuelaisista jälkeen voidakseen olla hetken rauhassa ja ajatella. Itse asiassa hän oli ajatellut jo harjoituksissa, mistä johtuen oli varomattomuuttaan saanut pallon päähänsä.
Hän halusi kuoroon, se oli varmaa. Mutta se ei ollut varmaa riittäisikö hänen aikansa siihen. Yong Soo oli yrittänyt vanhempiensa eron jälkeen näyttää olevansa kunnon poika ja panostaa koulunkäyntiin. Hän ei ollut kuin parissa aineessa hyvä, ja joutui tosissaan tekemään töitä numeroidensa eteen. Mutta urheilussa hän loisti. Parin pelin jälkeen valmentaja oli nimittänyt hänet keskushyökkääjäksi, mitä lämmitti aasialaisen mieltä kovasti. Musiikki alkoi jäädä väjäämättä taka-alalle, mikä ei oikeastaan Yong Soota haitannut. Paitsi nyt.
Suihkuhuoneen ovi kävi. Yong Soo hätkähti rajusti, ja pudotti jääpussin lattialle. Hän oli koko ajan luullut olevansa paikalle yksin.
Korealaisen helpotukseksi Alfred asteli paikalle pyyhe olallaan.
"Kas, Jousou!" amerikkalainen hihkaisi, ja istahti penkille vetämään kenkiä jalkaansa. "Why are you vielä täällä tähän aikaan?"
Yong Soo ei jaksanut alkaa vänkäämään nimestään, ja istui Alfredin viereen.
"Minä mietin", hän huokaisi. Alfred käänsi katseensa häneen.
"Mietit mitä?" hän tiedusteli.
"Koululle tulee kuoro", korealainen aloitti. "Haluaisin osallistua, mutta olen panostanut jalkapalloon paljon ja se vaatii yhtä lailla.."
Alfred oli hetken hiljaa. "Voithan sinä kokeilla", hän ehdotti. "Ei kai se lopullista ole? Ja voihan elämältään haluta enemmänkin kuin yhtä asiaa! Kyllä minäkin haluan!"
Yong Soo kohotti kulmiaan. Hänen vieressään istuva amerikkalainen oli aina hehkuttanut kaikille sitä, kuinka hän halusi ryhtyä liigapelaajaksi, muu koulunkäynti olisi samantekevää.
"Mitä sinä sitten haluat?" hän kysyi, silkkaa uteliaisuuttaan.
Alfred hymyili pirtsakasti. "Minä haluan olla sankari!" hän ilmoitti.
Yong Soon leuka loksahti hämmennyksestä auki. "A-anteeksi?" hän änkytti. Oliko hän kuullut oikein? Sankari?
Alfred nyökytteli. "Niin. Haluan olla sankari, joka pelastaa ihmisiä. Eikä sillä ole väliä, mitä muut ajattelevat. Tämä on minun elämäni, ja minä teen sillä mitä haluan. Ja jos haaveet eivät ole mahdollisia toteuttaa, aina voi jatkaa unelmointia. Kannattaa siis tarttua tilaisuuteen, jos sellainen sattuu eteen."
Tämän sanottuaan Alfred nousi ylös, heilautti kassinsa olalleen ja harppoi pukkarin ovesta ulos.
Yong Soo jäi vielä hetkeksi aloilleen, mutta nousi sitten itsekkin ja alkoi pakata tavaroitaan treenilaukkuunsa ällistyttävällä nopeudulla. Hän tekisi niin kuin toinen oli neuvonut.
Carpe Diem, Yong Soo mietti ja virnisti.
Näin. Tämä oli varmaan pisin luku, jonka olen tähän mennessä kirjoittanut. Ja kylläpä mulla oli hauskaa! Johtuu varmaan tosta biisistä ja Suomesta^^
Tekopupu: Toivottavasti esitys menee sitten hyvin! :) Ja hyvä kuulla, että nämä on mielestäsi sopivan mittaisia.
SorelleItaliane: Kiitos! :D Minusta tuota laulukohtaa oli mukava kirjoittaa, kun pidän Pelle Miljoonasta ja Bad Friends Triosta:) En tosin ole ihan yhtä kova fani, kuin kaverini jolle tuon kappaleen kirjoitin.. Olen muuten huomannut alkavani itsekkin pitää Roddystä..(Hui!XD)