Krhm..minulla ei taaskaan ole mitään asiaa, mutta tunnen velvollisuuksiini kuuluvan laittaa tähän jotain.. niin joo, yksi juttu! Tästä luvusta lähtien mukaan tarinaan tulee yksi oma hahmoni, joka alkuperäisen ideon mukaan edustaa Andorran ruhtinaskuntaa. Joten, toivottakaa tervetulleeksi estradille:
Ryan Fernando Casa-Andorra
Sitten ei enää mitään muuta, joten olkaa vain hyvä ja lukekaa~!
Rehtori risti sormensa pöydän päälle ja antoi katseena hyppiä vuorotellen kahdessa muussa huoneessa olijassa. Nämä istuivat häntä vastapäätä pöydän toisella puolella.
Toinen oli heidän uusi espanjanopettajansa, Antonio. Hänen kasvonsa loistivat kuin välimeren aurinko, mihin rehtori oli jo viimei päivien aikana ehtinyt omasta mielestään tottua.
Rehtori siirsi vaivihkaa silmänsä Antonion vieressä istuvaan poikaan. Tämä vastasi hänen katseeseensa varovaisella, lämpimänsävyisellä hymyllä, mikä sopi täydellisesti pojan ulkonäköön. Siihen kuuluivat esimerkiksi syvänruskeat silmät ja sitten se hiukan näkyvämpi tuntomerkki, tulenpunaiset hiukset.
"Huomenta Carriedo", rehtori nyökkäsi Antoniolle. "Ja huomenta sinullekin, Ryan. Tervetuloa kouluumme."
Poika nyökkäsi myös. "Huomenta. Ja Grácies."
Rehtori esti vaivoin tyytyväisen virneen livahtamisen kasvoilleen. Ryan vaikutti täysin erilaiselta kuin mitä hän oli tästä saamiensa tietojen perusteella kuvitellut. Niiden valossa hän oli ajatellut saaneensa kouluunsa ongelmanuoren, jolla riitti harmillisen sekopäistä energiaa muillekin jaettavaksi. Mutta onneksi, Ryan oli osoittautunut varsin hyväkäytöksiseksi ja tasapainoiseksi nuoreksi.
Rehtori nousi seisomaan, ja hänen esimerkkiään noudattaen myös Antonio ja Ryan.
"Tässä lukujärjestyksesi", hän ojensi pojalle pari paperia. "Ja koulun säännöt. Jos tulee kysyttävää, voit kääntyä OPO:n puoleen. Tai tietysti kysyä Antoniolta." Rehtori puhui niin ylikohteliaan kuuloisesti, että se tuntui suorastaan teennäiseltä.
Ryan ei ehtinyt sanoa mitään muuta kuin kiitoksen, kun hän huomasi seisovansa kanslian ulkopuolella.
"Puhutteleeko hän kaikkia oppilaita etunimellä?" hän tiedusteli vieressään seisovalta espanjalaiselta. Tämä kohautti olkiaan.
"Luultavasti. Noo, mitä sinulla on ensimmäisenä?" Antonio kysyi ja kurottautui lukemaan lukujärjestystä Ryanin olan yli. "Kotitaloutta, näköjään."
Ryan puri huuleensa niin että sattui.
"Oncle", hän kirosi mielessään.
Napakka koputus ovelta. Roderick ehti parahiksi nostaa katseensa taskupäivyristään, kun Elizaveta asteli hänen työhuoneeseensa kihartuvat hiukset heiluen puolelta toiselle.
"Hei, Roddy", nainen tervehti, mikä sai itävaltalaisen kohottamaan kulmiaan.
"Roddy?" hän toisti. Elizaveta kallisti päätään.
"Niin. Pitäähän sinulla lempinimi olla, niinkuin kaikilla täällä on", hän naurahti.
Roderick yskähti nyrkkiinsä merkitsevästi.
"Pyydän, mikä tahansa muu", hän sanoi hiukan kiusaantuneena. "Äidilläni oli tapana kutsua minua Roddyksi, joten en mielelläni kuulisi sitä enää."
Elizaveta hymyili ymmärtäväisesti. "Niin tietysti", hän sanoi ja istahti työpöydän kulmalle. "Et ole oikein äidin poika?"
Roderick tyytyi vastaamaan tähän pienellä huokauksella, samalla kun ruksasi viimeiset merkinnät päivyriinsä ja napsautti sen kiinni. Elizaveta oli suoraan sanottuna viihtynyt hänen seurassaan varsin hyvin, ja unkarilainen oli jopa tullut auttamaan häntä tavaroidensa purkamisessa. Tosin makuuhuoneeseensa sijoitettuihin vaatelaatikoihin Roderick ei ollut antanut tämän koskea, sattuneestä syystä. Ei sillä, että häntä olisi naisen seura häirinnyt, itse asiassa tuntui mukavalta kun oli joku paikallinen seurana.
"Menen tämän tunnin jälkeen tarkistamaan auditorion", Roderick ilmoitti, katkaisten vallinneen lyhyen hiljaisuuden. "Tuletko mukaan?"
Elizaveta pudisti päätään. "En ehdi..minulla on pari ensi vuoden valinnaisaineasiaa vielä järjestettävänä, mutta voin tulla huomenna seuraamaan koelauluja."
Tämän sanottuaan Elizaveta hypähti alas pöydältä ja harppoi ovelle, heilauttaen käytävälle astuessaan kättään.
Roderick hymähti itsekseen, ja alkoi kerätä papereitaan laukkuunsa. Hän ei näyttänyt sitä ulospäin, mutta itävaltalaisen vatsanpohjassa vielä eilen lähes huomaamaton jännitys oli kasvanut roimasti, ja Roderick pelkäsi käsiensä alkavan täristä, jolloin soittamisesta ei tulisi mitään. Niin kävi aina, kun jokin hermostutti häntä tavallista enemmän. Ja tämä voitiin luokitella sellaiseksi.
Mies kohensi silmälasiensa asentoa, nosti laukun olalleen, ja sammutti valot lähtiessään huoneesta.
Vasenta kättä peitti paksu sidekerros. Se esti Ryania näkemästä mitä luultavimmin punoittavaa ihoa, joka oli myös varmasti kupristunut rakkuloille. Poika huokaisi raskaasti, kävellen päämäärättömästi pitkin uuden opinahjonsa käytävää. Hän oli arvannut, että näin kävisi. Yksinkertaisesti muuta vaihtoehtoa ei edes ollut.
Ryan oli aina ollut hiukan kömpelö. Vaikka hän kuinka yritti varoa, oli suoranainen ihme, että hän oli enää edes hengissä. Se, että hän oli polttanut kätensä tulikuumaan öljyyn ensimmäisenä koulupäivänään kaukana kotoisasta Keski-Euroopasta, oli pientä verrattuna joihinkin pojan kohdalle sattuneisiin haavereihin.
Ryan oli niin ajatuksissaan, että ei huomannut ollenkaan vastaan tulevaa seinää, ennen kuin törmäsi siihen. Poika hoippui pari askelta taaksepäin pidellen nenäänsä, joka onneksi tuntui pysyneen ehjänä. Sitten hän vilkaisi ympärilleen.
Loistavaa. Hän oli tehnyt sen taas. Eikö riittänyt, että hän meni ja loukkasi itsensä heti ensimmäisellä tunnillaan ja käveli lisäksi päin seinää ihan kuin se ei olisi siinä ollut. Pitikö hänen mennä vielä eksymäänkin? Antonio oli kyllä kierrättänyt hänet kertaalleen koululla, mutta Ryan ei muistanut nähneensä tällaista paikkaa kertaakaan.
Jonkin matkan päässä oli ovi. Se näytti varaston ovelta, johtuen siitä että se oli rautainen ja siihen oli läntätty pari keltaista tarraa. Oliko hän tullut jonnekin, missä säilytettiin oppikirjoja ja hajotettuja pulpetteja? Ryanin entisessä koulussa oli ollut sellainen, joten ehkä täälläkin olisi. Mutta ei siinä kyllä ihan tuollaista ovea ollut, heillä varaston virkaa oli toimittanut tyhjillään oleva luokkahuone.
Pieni uteliaisuus heräsi jossain Ryanin rintakehällä. Hän miltei hiipi ovelle, ja varmistettuaan että oli yksin, hän kokeili painaa kahvan alas. Se liikkui vähän turhankin helposti niin raskaalta näyttäväksi, ja ovi heilahti melkein kuin itsestään auki.
Oven takana oli lyhyt käytävä, jonka toinen seinä oli kokonaan ikkunasta tehty. Sen takana näkyi olevan opettajien autoille varattuja parkkiruutuja. Hän oli siis täysin päinvastaisella suunnalla kuin missä kotitalousluokka oli.
Ihan hyvä niin.
Käytävän päässä, muutaman metrin matkan takana, oli toinen samanlainen ovi. Ryan käveli reippaasti sen luo, ja kiskaisi sen auki. Häntä todella kiinnosti tietää, mikä tämä paikka oli, jos kyseessä ei kerran ollut mikään varasto.
Oven takaa ei paljastunut uutta käytävää eikä mitään muutakaan, mitä Ryan oli kuvitellut oven aukeamiseen kuluvan parin sekunnin aikana. Sen sijaan poika huomasi seisovansa suuren huoneen, jonka toinen puoli oli täynnä penkkejä ja toisen puolen näytti vievän lava, kynnyksellä. Kaikkialla oli hiljaista.
"Haloo?" Ryan huhuili. Huoneessa kaikui hieman, mutta kukaan muu ei vastannut. Hiukan tästä rohkaistuneena poika asteli peremmälle, ja kipusi lavalle.
Lavan takana oli portaat. Itse asiassa vain viisi askelmaa alaspäin, mutta portaat silti. Ryan laskeutui ne alas milltei kieli keskellä suuta, johtuen hiukan hämärästä valaistuksesta. Hänellä kun oli tapana kompastella portaissa ihan kunnon lamppujen kanssakin.
Viimeisen rappusen jälkeen, Ryan huomasi tulleensa syvennykseen, jossa ei ollut mitään muuta kuin iso kaappi. Nyt hänelle viimeistään selvisi huoneen käyttötarkoitus, sillä kaapin yläkulmaan oli liimattu iso, oranssi kyltti, jossa luki AUDITORIO täsmäsuorilla tikkukirjaimilla. Vai että oli tässä koulussa sellainenkin, heillä "auditorioksi", kutsuttiin pientä vahtimestarin kopin vieressä olevaa huonetta, jossa sai soittaa kappaleita mikrofoniin. Ei kyllä varmastikaan ollut oikein sanoa sitä auditorioksi, Ryan mietti, mutta ajatus jäi lopusta vähän keskeneräiseksi hänen huomatessaan kaapin oven olevan hieman raollaan.
Viisi korkeaa hyllyllistä täynnä levyjä. Tämän näyn Ryan sai eteensä avatessaan oven kokonaan, aikomuksenaan kurkistaa sisälle.
Poika otti yhden levyn alimmalta hyllyltä. Beatlesia. Hän oli kuunnellut sitä elämänsä aikana paljon, vaikkei henkilökohtaisesti yhtyeen musiikista juuri välittänytkään. Äiti sen sijaan välitti, paljonkin. Ja oli huomattavasti helpompaa antaa tämän soittaa levyjään päivät ja yöt pitkät kuin alkaa väittää vastaan..
Ryan värähti, ja laittoi levyn nopeasti takaisin. Hän ei halunnut ajatella äitiään tällä hetkellä, eikä oikeastaan minään muunakaan hetkenä.
Muilla hyllyillä ei ollut enää Beatlesia, mutta kaikkien muiden bändien ja solistien levyjä kylläkin. Ryan löysi kaksi Yön levyä, liudan Bon Jovin omia ja paljon muita, joista hän ei ollut koskaan kuullutkaan, kuten Blaze Bayley. Hänen tuurillaan tämä olisi joku todella tunnettu kuuluisuus, mutta eihän hän voinut väittääkään että olisi koskaan kuunnellut juuri mitään muita yhtyeitä kuin niitä joista hänen äitinsä piti.
Ryan nousi varpailleen, ja yritti kurotella ylimmälle hyllylle. Se ei oikeastaan ollut edes kovin korkealla, mutta ei Ryankaan ollut järin pitkä, ei ainakaan lukion ensiluokkalaiseksi. Viimeksi pari kuukautta sitten terveydenhoitaja ilmoitti hänen päässeen viimeinkin sadankuudenkymmenen sentin paremmalle puolelle.
Ikävä kyllä hylly oli naulattu huonosti kiinni, ja hänen sormiensa osuessa siihen, pidikkeet pettivät ja Ryan huomasi saavansa niskaansa hyllyllisen levyjä. Ihmeellistä kyllä, tällä kertaa häneen itseensä ei juuri sattunut, mutta sen sijaan kaikki CD:t olivat hujan hajan kaapin edustalla, ja jotkut olivat lentäneet kansistaan.
"No voi.." Ryanilta pääsi niin ruma kirosana, että hänen Katolilaisen seurakuntansa pappi kääntyi luultavasti haudassaan. Poika kumartui kiireesti lattialle, ja alkoi kerätä levyjä pinoihin. Työ kuitenkin lakkasi siihen, kun hän tarttui yhteen värikkäimmistä koteloista.
Eurovision 2007
Ensimmäisenä Andorran edustajan kappale. Hymy levisi Ryanin kasvoille. Sieltä hän oli kotoisin, Andorrasta. Lisäksi hän piti Anonymousin musiikista, se oli yksi harvoista hänen omista suosikeistaan, ja jaksoi yhä ihmetellä miten hänen kotimaansa ei sijoittunut viisuissa sen kummoisemmin.
Ja entenc per qué tot el món va al revés
I no volem trobar solucions als problemes que hi han
No vulguis ser el que no ets
Ryan ei aluksi huomannut alkaneensa laulaa tätä katalaaninkielistä kappaletta, mutta eihän sitä viitsinyt enää lopettaakaan kun oli kerran alkuun päässyt. Sitä paitsi, ei täällä edes ollut ketään joka olisi voinut kuulla hänen äänensä. Huomaamattaan Ryan puristi koteloa tiukemmin sormillaan, ja sulki silmänsä hengittäen tasaisesti sanojen välissä.
Tots estem d'acord ho podem fer
Podem unir-nos, fer-ho bé
Reflexiona tu mateix, tu mateix
Left, Right, Up And Down
Its upside down
That's how we make World turn now
Cant hide the fact that is happening
We can do our World some good
We can make a change, its what we should
Time will tell us, but we must act now
Vasta vetäessään kunnolla henkeä kertosäkeistön jälkeen, aloittaakseen toisen säkeistön, Ryan huomasi jonkun seisovan portaiden yläpäässä.
Muutamaa hetkeä aiemmin~
Roderick hyräili tyytyväisenä astellessaan yllättävän rauhallisella käytävällä, kohti koulun auditoriota. Kuten hän oli Elizavetalle aiemmin sanonut, hän oli menossa tarkistamaan paikan kunnon ja varustuksen, siltä varalta ettei sieltä löytyisi jotain mitä hän tarvitsisi huomisissa koelauluissa tai kuoron kanssa yleensäkin.
Tyytyväinen itävaltalaismies oli sen vuoksi, että edellinen oppitunti oli sujunut ilman turhia hälinöitä. Se taisi mitä luultavimmin johtua siitä, että opetettavana oli sama kolmasluokka, jolle hän oli ensimmäisenä työpäivänään soittotaitojaan esitellyt. Nyt nämä olivat paljon yhteistyöhaluisempia, mikä ilahdutti Roderickia. Ehkä hän saisi muihinkin koulun oppilaisiin yhtä hyvin kurin.
Silmälasipäinen mies harppoi auditorion ensimmäiselle ovelle. Sali oli sijoitettu koulun syrjäisimpään siipeen ja vielä äänieristetyn käytävän päähän, jotteivät sieltä kuuluvat äänet haittaisi muiden opettajien ja opiskelijoiden työskentelyä.
Itse auditorioon päästyään Roderick oletti kohtaavansa hiiskuvan hiljaisuuden. Sen sijaan, hänen korviinsa kantautui hyvän akustiikan omaavassa huoneessa kaikkialle kantautuva laulu.
Ensimmäisenä hän laittoi merkille, että laulajalla oli voimakas, räiskyvä latinoääni.
Heti sen perään tuli merkillelaitto siitä, että tämähän vaikutti lupaavalta.
Nyt piti vain selvittää, mistä tuo laulu oikein kuului. Kauaa siinä ei mennyt, sillä auditoriossa ei Roderickin tietojen mukaan ollut mitään muuta paikkaa, mikä ei ovelle näkynyt, kuin lavan takaosa.
Itävaltalainen harppoi ensimmäisen penkkirivin ohi vastalakatulle esiintymislavalle. Kyllä, ääni kuului sieltä. Roderick siirsi tummansinistä esiripunpuolikasta hiukan syrjään, ja kurkisti sen taakse.
Hänen nenänsä edessä olivat rappuset. Mies ehti ottaa vain yhden askeleen niitä kohti, kun huomasi, että ilmeisin laulun lähde, punatukkainen poika, istui polvillaan muutaman portaan alapäässä olevassa syvennyksessä hujan hajan lattialla olevien musiikkilevyjen keskellä.
Roderick ei ehtinyt sanoakaan mitään tai tehdä muutakaan, sillä poika, päästyään kappaleen englanninkielisen osion loppuun, näytti huomaavan hänet. Tämä hypähti seisomaan kuin vieteriukko, puistellen vaatteitaan ja miltei liukastuen pariin jalkojensa alle jääneisiin levykoteloihin.
"Öh, tuota.." Poika takelteli hätäisesti ja suoristi paitansa helmaa, katsoen Roderickia varovasti hiukan kulmiensa alta. Häntä selvästi nolotti.
Roderick hymähti. Ei pojalla mitään syytä ollut olla nolo, mutta kaipa tuo oli ihan luonnollinen reaktio tilanteessa, jossa joku yllätti istumasta lattialta ja hoilaamasta itsekseen.
"Ei hätää", itävaltalainen tyynnytteli. "Tulehan tänne."
Poika kallisti päätään, ja lähti sitten hiukan epävarmana nousemaan rappusia. Roderick väistyi hänen tieltään, jotta tämä pääsi kipuamaan lavalle.
"Mikä sinun nimesi on?" mies kysyi, ja tutkaili poikaa päästä varpaisiin. Hän oli aika lyhyt, laiha ja omasi leiskuvan punaiset hiukset. Aika erikoinen värivalinta, jos Roderickilta kysyttiin.
"R-Ryan", poika änkytti, ja väänteli sormiaan. "Anteeksi.. eikö tänne olisi saanut tulla?" hän tiedusteli, ja katsoi Roderickia yhä hiukan säikähtäneen näköisenä ruskeilla silmillään.
Itävaltalaismies naurahti. Ryaniksi itsensä esitellyt poika toi etäisesti hänen mieleensä oman itsensä lapsena. Ensimmäisenä kysymyksenä se, oliko rikkonut sääntöjä.
"Ei, ei tässä nyt siitä ole kysymys", Roderick sanoi, saaden Ryanin ilmeen muuttumaan hieman hämmentyneeksi.
"Vaan…?" poika kallisti päätään.
"Mistä sitten?"
"Niin, en olekaan vielä esitellyt itseäni", Roderick sanoi vähintään yhtä ylikohteliaasti kuin koulun rehtori aamulla, mutta hänen kohteliaisuutensa oli kuitenkin sataprosenttisesti aitoa.
"Olen Roderick Edelstein, musiikinopettaja ja kuoronjohtaja. Ja sitten suoraan asiaan, minä pidin laulustasi. Mitä sanot, kiinnostaisiko sinua kuorolaulaminen?"
Ryan näytti vähän hätkähtävän toisen yllättävää suorasukaisuutta, mutta tuntui sitten alkavan miettiä tämän sanoja.
"No.. kyllä kai", hän mutisi. Roderick nyökkäsi hyväksyvästi.
"Selvä. Huomenna olisi koelaulut, mutta uskon että tämä riittää näytteeksi sinulta. Tervetuloa mukaan", hän sanoi, nosti huulilleen hymyn ja ojensi kätensä Ryanille.
Poika katsoi häntä hetken epävarmana, mutta naurahti sitten ja tarttui itävaltalaisen käteen.
"Moltés gracies!" hän sanoi.
Kappas vain, se oli siinä^^ Sitten taas yksi lukijakysymys: mitä mieltä olette Ryanista, näin ensimmäisen esiintymisen jälkeen?
Sitten taas ihaniin kommentteihin!
Tekopupu: Joo, olen aika ylpeä itsestäni, kun olen saanut päivitettyä tätä näinkin usein! Tuosta Turkin nimestä: itse tykkään mieluummin kirjoittaa hänen nimensä muotoon Sadik, mutta Hetalia archiven mukaan se voitaan kirjoittaa myös Sadiq. Ja aivan varmasti se menee hyvin, hurrausta täältä~
Yoosteippi: Oho, kiva, kun tämä on mielestäsi lukemisen arvoinen! :D Kiitos kirjoitustyylini arvioimisesta, se oli oikein ilahduttavaa ja rakentavaa luettavaa. Minusta on kiva ottaa mukaan hiukan harvinaisempia hahmoja, sillä heillä ei ole niin vakiintunut persoonallisuus kuin näillä "yleisimmillä" henkilöillä. Parituksia tulee luultavasti tähän pari, mutta koska olen todella huono kirjoittamaan yleensäkin mistään vähän syvemmistä ihmissuhteista, se jää aika vähälle. Olen myös tietoinen tuosta viisumijutusta, mutta yritän aina vähän soveltaa noita laulun sanoja itse tarinaan, jos se vain on mahdollista:)
Ja tässä tulee tapahtumaan vielä paljon~~
Suurkiitos kaikille lukeneillekin!