Okei joo, tässä oli taas hieman väliä...kesällä on ollut sen verran kiirus etten ole oikein ehtinyt uhraamaan tälle ajatuksia :D Mutta nyt, kahdeksas luku!
Let's rock!
Torstai-iltapäivä. Se tarkoitti koelauluja.
Roderick oli niellyt pakolla kaikki hermostumisen ja jännittämisen tunteet pinnalta jonnekin, missä ne vain kaikuivat ontosti ja olivat helposti peitettävissä soittoon keskittymisen alle.
Vaikkakin itävaltalainen tunsi päänahkaansa alkavan kummasti kiristää heti ensimmäisen koe-esiintymisen aikana. Silloin se ei kuitenkaan johtunut hermostumisesta tai jännittämisestä, vaan silkasta ärtymyksestä. Lavalle oli astellut kolmasluokkalainen nuorukainen, jonka housut roikkuivat puolikintuissa ja tämän yllä oleva huppari muistutti enemmän telttaa kuin paitaa. Mikrofonin luokse ehdittyään poika karjaisi siihen niin kovaa kuin kurkusta lähti, ja ennen kuin Roderick tai lavan edessä olevalla korokkeella istuva Elizaveta ehtivät ottaa kädet pois korviltaan, hän oli jo juossut nauraa räkättäen ulos auditoriosta.
Seuraavatkaan esiintymiset eivät olleet sujuneet hyvin. Roderick oli ollut todella tyytyväinen listan noudettuaan siihen, kuinka paljon ilmoittautuneita oikein oli. Ikävä kyllä, suurimmalla osalla ei tuntunut olevan harmainta aavistustakaan siitä, mihin he oikein olivat ilmoittautuneet. Roderick oli jo ehtinyt tuntea, kuinka harmistuneisuus hyppäsi henkitorveen, ja hän oli jo joutunut useampaankin otteeseen muistuttamaan itseään Ryanin olemassaolosta. Ja sillä pojalla tosiaan oli ääntä! Mutta yhdestä laulajasta ei kuorokisoissa olisi kovin pitkälle iloa.
Mutta sitten tahti oli ihan yllättäen muuttunut. Tai, kuten Roderick asian mielessään ilmaisi, sävel vaihtunut mollista duuriin.
Yhdeksän esiintyjän jälkeen lavalle oli noussut hiukan hermostunein askelin ruskeahiuksinen poika, joka aluksi hieman takellellen kertoi nimekseen Toris Laurinaitis. Sitten hän karaisi kurkkuaan, ilmeen muuttuessa kertaheitolla päättäväisemmäksi.
"A little boy , searching for his home,
Even after i've sinned
For a heart-graving dream
Is that a sin...?"
Roderick tunsi kappaleen, se kun oli ollut jokunen vuosi takaperin euroviisuissa, hänen muistaakseen Liettuan edustajilla. Sormet painelivat pianon koskettimia tottuneesti, antaakseen melodian laulun pohjalle. Vaikka poika olisikin pärjännyt balladimaisen äänensä kanssa loistavasti ilmankin.
Hyvät laulajat eivät Torikseen loppuneet. Heti tämän jälkeen heille saapui esittelemään taitojaan ensiluokkalainen Christina.(Roderickin mielestä tyttö näytti tosin nuoremmalta kuin kuusitoistavuotias, mikä varmaan johtui siitä, että hän oli pukeutunut puhvihihaiseen mekkoon ja kammannut ruskeat hiuksensa kahdelle saparolle) Hänen kanssaan Roderick sai soittaa tosissaan, pysyäkseen tahdissa Christinan tulkitessa Evanescenceä. Tytöstä kun lähti enemmän ääntä kuin ulkonäkö alkoi olettaa.
Roderick hymähti hiukan huvittuneena silmäillessään listaa mukaan valitsemistaan nuorista, katseen osuessa seuraavaan nimeen. Se kuului puoli kolmelta korot kopisten, vakaasti punaisessa vekkihameessa lavalle astellut toisluokkalainen, jonka vaaleissa hiuksissa kimalteli suurella tähdellä varustettu solki. Laulettuaan täydellisellä popittaren äänellä Katy Perryn Hot and coldin hän oli pudottaa Roderickin leuan lattialle, ilmoittaessaan nimekseen Feliks Lucaziewic. Miehen onnistui kuitenkin kuin ihmeen kaupalla pitää suunsa kiinni, mutta Feliksin poistuttua Elizaveta repesi äänekkääseen nauruun, osoittaen itävaltalaisen vähintään tyrmistynyttä naamataulua.
Hämmennyksestä (tai jostain sellaisesta, Roderick ei ollut ihan varma mitä se oli) piti kuitenkin toipua nopeasti. Roderickin silmät nauliutuivat seuraavaan nimeen, Raivis Galanteen. Hän oli Christinan tavoin niin ensiluokkalainen kuin paljon ikäistään nuoremman näköinenkin.
Raivis oli kävellyt ovesta sisälle auditorioon ja noussut lavalle vapisevin, pelokkain askelin. Kun Roderick kysyi hänen nimeään ja laulua, poika näytti menevän täydellisen hämilleen ja Elizavetan oli mentävä lavalle rauhoittelemaan häntä ennen kuin tämä oli kyennyt edes avaamaan suunsa.
"Mä en haluu kuolla tänä yönä.."
Roderick ei voinut estää pientä kulmiensa kohoamista Raiviksen kimeän, falsettia hipovan äänen kiiriessä kuuluvasti viimeiselle penkkiriville asti. Hän ei aikonut ainakaan ääneen myöntää sitä, mutta hänet valtasi tunne siitä, että laulun sanat tuntuivat jotenkin sopivan yksiin pojan ajatusmaailman kanssa.
Itävaltalainen laski vihkosensa pianon päälle. Hänen silmänsä kohtasivat hetkeksi Elizavetan vihreiden silmien kanssa. Unkarilainen ei sanonut mitään, katsoi vain tietäväisesti takaisin. He eivät olleet esitysten välillä vaihtaneet sanaakaan, kommunikoineet ja kommentoineet vain lähinnä eleillä ja ilmeillä. Mutta vaikka he olisivat olleet puheliaampia, Roderick tiesi, että äskeinen esitys olisi joka tapauksessa hiljentänyt heidät täydellisesti.
Sormet sivelivät kevyesti koskettimien välillä valkeaa, välillä mustaa pintaa, itävaltalaismiehen ajatusten siirtyessä muutaman minuutin taaksepäin, siihen kuinka hänen edessään lavalla seisonut vaaleahiuksinen tyttö avasi suunsa.
"Hei", tyttö aloitti, ja väläytti heille perään nopean hymyn.
"Minä olen Emma de Vriest, ja laulan teille Miley Cyrusin "Butterfly fly awayn"."
Roderickia nolotti hieman, sillä vaikka artisti olikin hänelle tuttu (Sitä oli ehkä hieman vaikea uskoa, mutta hän yritti olla parhaansa mukaan selvillä kaikista trendilaulajistakin), hänellä ei ollut aavistustakaan siitä, miten kyseinen kappale oikein meni. Tämä ei tuntunut kuitenkaan Emmaa haittaavan. Hän ei edes odottanut, että pianon ääressä istuva Roderick alkaisi soittaa, vaan aloitti laulamisen saman tien.
"You tucked me in, turned out the light,
Kept me safe and sound of night
Little girls depend on things like that"
Emma oli sukenut silmänsä heti ensimmäisten sanojen jälkeen. Hän vain antoi niiden soljua ulos suustaan kauniilla, heleällä äänellä. Hän näytti hyvin rauhalliselta, kuin olisi aikonut nukahtaa, mutta Roderick erotti tytön olemuksesta pienen surumielisen vivahteen. Ehkä hän ajatteli parhaillaan jotain tiettyä asiaa tai jotakuta tiettyä henkilöä? Roderick teki niin usein soittaessaan. Se auttoi eläytymään paremmin.
"And when i couldn't sleep at night,
Scared things wouldn't turn out right,
You would hold my hand
And sing to me"
Tempo hidastui aavistuksen, eikä Emma näyttänyt enää ollenkaan muistavan, että hänellä oli kahden hengen yleisökin. Tytön silmät olivat edelleen kiinni, ja hänen huulillaan kareili kevyt hymy, surumielisyyden heijastuessa kuitenkin siihenkin.
"Catepillar in the tree,
How you wonder, who you'll be,
Cant go fas but you can always dream"
Emman käsi hapuili vaivihkaa ilmaa hänen vieressään, kuin yrittäen tarttua johonkin. Sitten hän näytti käsittävän, että siinä ei ollut ketään tai mitään, ja antoi käden pudota takaisin kyljelleen. Hymy hiipui hiljaa pois, ja huulien välistä purkautui värisevä ilmavirta suhisten mikrofoniin.
"Wish you may and wish you might,
Dont you worry, hold on tight,
I promise you there will come a day,
Butterfly fly away."
Tyttö jätti sanat kaikumaan äänentoistolaitteista, avaten sitten viimein silmänsä. Roderick tuijotti häntä hieman poissaolevan oloisesti, ja havahtui vasta, kun Emma käänsi katseensa häneen ja kallisti aavistuksen kysyvänä päätään.
"K-kiitos", itävaltalainen takelteli, mutta rykäisi sitten ja suoristi lasejaan, vaikka oikeasti ne olivat aivan täydellisessä asennossa.
"Se meni upeasti. Voit mennä."
Emma nyökkäsi ja hymyili pirteästi, mutta kun hän astui auditorion kynnyksen yli, Roderick näki hänen pyyhkäisevän silmäkulmaansa.
Hänet herätti ajatuksistaan ovelta kuuluva, napakka koputus.
"Sisään", Roderick huudahti kiireesti. Koelaulut olivat kuitenkin vielä kesken, joten hänen pitäisi ensin suoriutua niistä ja miettiä vasta sitten esityksiä sekunti sekunnilta.
Kohta hän huomasi katsovansa lavalle tullutta, oletettavasti aasialaista poikaa tahattomasti hiukan arvioiden. Tämä näytti jotenkin tutulta..Roderick kaivoi pikaisesti muististaan pitämiään tunteja. Aivan, toinen oli ollut hänen ensimmäisellä musiikintunnillaan ikinä. Hetkinen. nyt, kun hän sen muisti, hän muisti myös nähneensä toisen toisluokkalaistenkin joukossa. Mutta ainoa kerta, kun tämä oli sanonut mitään nimenhuudossa, oli ollut ensiluokkalaisten tunnilla. Roderick räpäytti hiukan hämmentyneenä silmiään. Ei, hän oli varmaan muistanut väärin. Ei poika nyt sentään joka tunnilla voinut olla.
Roderick puisteli nopeasti päätään. Keskity nyt vain tähän, hän toitotti itselleen.
"Mikä sinun nimesi on?" hän kysyi pojalta.
"Wang Xiang", tämä vastasi epäröimättä tasaisella, värittömällä äänellä. Meni hetki, ennen kuin Roderick löysi nimen aivan listan alimmaiselta viivalta.
"Ja mitä ajattelit laulaa?" itävaltalainen jatkoi kyselyään, jonka oli toistanut lähes jokaisen kokelaan kohdalla.
Xiang katsoi häneen vakavasti, mutta samalla jotenkin pistävän oloisesti.
"Plain white t's: än Fireworksin.
Roderick nyökkäsi. Hän tiesi kyllä kappaleen.
"Anna mennä sitten."
Because we all love music~
Gilbert tuhahti ärtyneenä, ja kohensi äkäisesti pallokassin asentoa olallaan niin, että verkkokangas päästi risahtavan äänen. Kaiken järjen mukaan hänen olisi kuulunut olla tyytyväinen; harjoitukset olivat menneet upeasti, kenenkään pelaamisessa ei ollut ollut mitään valittamista ja kaikki olivat puhkuneet valtavaa määrää energiaa, olihan kyseessä yhdet viimeisimmistä treeneistä ennen piirimestaruuspelejä.
Mutta hän ei ollut. Ja sille oli oikein hyväkin syy. Itse asiassa kaksikin.
Ensimmäinen oli Elizaveta. Nainen roikkui sen itävaltalaisen pianonkiduttajan vanavedessä kuin hai laivan perässä, mikä sai saksalaismiehen veren kuohahtamaan. Liza oli hänen tyttöystävänsä! Tai no, ei nyt virallisesti, mutta epävirallisesti jo pikkukersoista asti! Oikeastaan unkarilainen ei liittynyt pelinkulkuun mitenkään, mutta se toinen syy taas liiankin kanssa. Se nimittäin oli..
"Hei Gilbert!" hänen vierestään kuuluva tervehdys keskeytti miehen kiukkuiset ajatukset. Tämä nosti katseensa jaloistaan, ja huomasi sen jälkeen katsovansa koulun matematiikanopettajan, Kasemin, huolettoman iloisesti hymyileviä ja ruskettuneita kasvoja. "Hei", Gilbert tervehti hieman happamasti takaisin. Hymy valui pois thaimaalaismiehen kasvoilta, ja hän kallisti päätään kysyvästi.
"No? Mikä nyt on?" hän kysyi. Hienoa, ajatteli Gilbert. Nyt hän pääsisi purkamaan toiselle mahtavan surkeita tuntemuksiaan.
"Se, kun piirimestaruudet lähestyvät ja keskushyökkääjämme on rallattelemassa jossain kuoron koelauluissa!" hän puuskahti, ja olisi ristinyt kätensä jos ei olisi kanniskellut pallokassia mukanaan.
Kasem hymähti, ja yritti vetää kasvoilleen ilmeen, jota käytettiin silloin kun yritettiin lohduttaa.
"Mutta ethän sinä edes pidä jalkapallosta", hän muistutti. Gilbert murahti jotain saksaksi. Se oli totta. Oikeastaan valmentajan paikka ei kiinnostanut häntä pätkän vertaa, mutta se oli ainoa paikka johon hän oli päässyt liikunnanopettajan tutkinnollaan. Siitä vain oli ajan kanssa tullut hänelle jonkinlainen kunniavirka, vaikka jalkapallo itse pelinä oli miehen mielestä suorastaan yksi maailman turhimmista asioista.
"Ei se ole pointti!" Gilbert ärähti, muttei sitten enää kyennyt jatkamaan. Kasem oli tässä suhteessa hieman samanlainen kuin Antonio: ei päässyt asian ytimeen, vaikka kuinka yritti. Paitsi lukujen suhteen, thaimaalaisen tapauksessa.
Kasem kohautti olkiaan, ja siirsi katseensa alaspäin kentälle. Gilbert vilkaisi olkansa yli, mikä toista mahtoi siellä niin paljon kiinnostaan, ja hänen kulmansa kohosivat aika paljonkin, hänen tajutessaan nurmella venyttelevien hahmojen olevan koulun tyttöjen jalkapallojoukkue. Miksihän sellainenkin oli olemassa, eikö poikien kokoonpano riittänyt?
"Minä en tiennytkään, että sinulla on tämäntyyppisiä harrastuksia", saksalainen totesi. Kasem hätkähti, ja vilkaisi toista hiukan nolon näköisenä.
"Ei, en minä nyt sellaista.." hän naurahti vaivaantuneena, ja pyyhkäisi ohimennen silmälasejaan. Gilbert kohotti kulmiaan entisestäänkin, mikä oli suoranainen ihme, että hän kykeni niin tekemään.
"No mitäs sitten?" hän tiedusteli kiusoittelevalla äänensävyllä. Kasem käänsi katseensa takaisin nurmikentälle, ja tällä kertaa Gilbert seurasi tarkasti, mihin toisen silmät oikein kohdistuivat. Ei ainakaan pelaajiin, meni liikaa ohi...
"Kasem?" Gilbert katsahti toiseen mieheen, joka punehtui hieman.
"Katselitko sinä Quyenia?" Nopea vilkaisu kentän keskellä seisovaan nuoreen naiseen, jonka tummat, pitkät hiukset heiluivat kevyesti areenan läpi puhaltavassa tuulessa. Tämä huusi parhaillaan kannustushuutoja palloa toisilleen huimaa vauhtia syötteleville tytöille, jotka näyttivät joka sanan myötä parantavan tekniikkaansa hieman.
Kasem hymyili hieman, yllättävää kyllä.
"Me olimme lapsi yhdessä", hän kertoi. "Ihan niinkuin sinä ja Liza, vai mitä?"
Gilbertin mieliala laski roimasti. Hitto, pitikö toisen mennä sitten muistuttamaan unkarilaisesta?
"He näyttävät olevan huippuvedossa", Kasem jatkoi yksinpuheluaan. "Saa nähdä, pärjäättekö vuoden päättäjäisottelussa heitä vastaan..
Hän huomasi puhuvansa ilmalle vasta siinä vaiheessa, kun Gilbert oli jo marssinut pukuhuoneiden ovista sisälle.
Im gonna start the fight!
Kuten ehkä jo saatoitte tulla siihen tulokseen, jätin pari kuorolaista noista koelauluista pois. Ihan siksi, etten saanut heitä sopimaan tuohon ja siksi, etten keksinyt mitä he voisivat laulaa (:
Sitten kommentit~
Tekopupu: Tack Så mycket!^^ Gaara? No, ainakaan en ole yhtään ollut tietoinen tästä itse, minä nimittäin inhoan Narutoa XD