Edwardin sydän hakkasi ja hän katsoi lievää pahoinvointia tuntien kuinka Roy hengitti hiljalleen sisään ja sitten ulos. Nuorukainen oli löytänyt Everstin tuon asuintalon läheiseltä kujalta verissään ja kantanut vanhemman miehen kotiinsa puhdistaen sitten haavat ja kutsuen lääkärin niitä tikkaamaan. Lääkäri oli saanut selville että Mustang tuo kaikkien aikojen paskiainen oli tullut pahoin pidellyksi ja… Loppua ei Edward voinut millään tajuta. Hiljaisena poika vaihtoi toisen kylmän rätin kuumeisille kasvoille ja silitti sitten yhtä hiljaisena miehen kättä jonka hän oli nostanut tuon vatsalle.
Aikaisemmin Roy ja Edward olivat tapelleet ankarasti ja Roy oli lähtenyt heidän kodistaan, kuin myrskyn merkki, Ovet paukkuen ja vihaisena Edwardille. Viimeiset sanat jotka Edward oli sanonut miehelle oli ollut äkäinen: "toivottavasti kuolet paskiainen!" ja nyt poikaa kadutti kovin paljon. Hän tunsi tuskaa kun ajatteli että toinen oli ollut ihan lähellä ehkäpä hädissään jopa kun hänen kimppuunsa oli käyty. Roy ei ollut kantanut asetta mukanaan, koska oli lähtenyt niin nopeasti ja sade oli kastellut nyt veriseksi tahriutuneet hansikkaat.
"Anteeksi että suutuin sinulle siitä, ettet antanut minulle tietoa Reolesta… Sinulla kai oli omat syysi. En tarkoittanut sitä mitä sanoin ennen lähtöäsi…" Edward puhui hiljaa ja huomasi toisen miehen alkavan virota koska tuon hengitys vaikutti alkavan nopeutua hivenen.
"Roy, haluaisitko puhua minulle?" Edward kysyi hellästi ja nosti rakastettunsa otsalla olleen pyyhkeen pois vaihtaen sen sitten uuteen asettaen sen kulmakarvojen yläpuolelle nähdäkseen toisen miehen kasvot.
"Edward… Missä olen?" Roy kysyi hiljaa avaamatta silmiään ja nosti kätensä kuin etsien nuoremman kättä, tuon nopeasti siepatessa sen omaan, pienempäänsä.
"Roy, olet kotona. Minä… Tiedän mitä he tekivät sinulle siellä kujalla…" Edward sanoi tuntien yhtäkkiä toisen otteen tiukentuvan kätensä ympärillä. Sillä hetkellä Edward tajusi ettei toinen tahallaan halunnut pimittää asioita, mutta yritti vain suojella nuorempaansa isommilta kolhuilta.
"Roy, puhu vain. Se ehkä helpottaa oloasi…" Edward sanoi ja siirsi toisen kätensä Royn poskelle silittäen sitä varoen mustelmaa joka kirjavoitti miehen toisen posken.
"He… He nauroivat minulle." Roy sanoi ja mutristi huuliaan kuin yrittäen pelottaa mieleensä tulleet kuvat pois.
"Minä rakastan sinua Roy. Niin minun olisi pitänyt sanoa ennen kuin läksit, niin mitään tällaista ei olisi tapahtunut ja sinua ei oltaisi…" Edward sanoi ja painoi yhtäkkiä päänsä vasten Royn peitolla peitettyä rintakehää sulkien silmänsä ja vetäen sisäänsä toisen miehen tuoksua ahnaasti. Nuorukainen ei ollut varma olisiko hänen pitänyt itkeä vai nauraa kun Royn käsi laskeutui hänen päälleen lohduttavana.
"… Tapahtunutta ei voi muuttaa Ed. Tapahtunutta ei voi muuttaa." Roy sanoi huokaisten syvään silittäen Edwardin vaaleita kullan värisiä hiuksia. Eversti oli kärsinyt jonkin verran vahinkoa, eikä ollut varma pääsisikö niistä yli hetkeen ja jaksaisiko nuorempi odottaa.
"Minä rakastan sinua silloinkin kun muut eivät. Koska me molemmat olemme menettäneet jotain ja haavoittuneet omilla tahoillamme. Minä satutin sinua, joten satuta sinä minua…" Edward sanoi anoen ja hieroi päätään varovasti sekä miehen käteen että peittoon.
"En halua satuttaa sinua Edward, en halua. En tosin halua että minuunkaan sattuu… Pitele minua niin kaikki on taas kohta hyvin. Niin se on aina ollut." Roy sanoi hiljaa hiukan tökkäsi Edwardia.
Nuorempi nousi ja nosti varovasti vanhemman miehen istumaan ennen kuin istui tuon selän taakse ja työnsi varovasti jalkansa toisen lantion molemmille puolille.
Roy nojasi taaksepäin kun Eward veti hiukan ja pian miehet istuivat täydessä hiljaisuudessa tukien toisiaan. Yhtäkkiä Edward tunsi kuinka vanhemman hartiat alkoivat nytkähdellä ja kuuli pienet nyyhkäykset joita tuolta välillä karkasi vaikka toinen yrittikin olla hiljaa.
"Kaikki on nyt hyvin. En anna kenenkään satuttaa sinua enää koskaan Roy. Rakastan sinua!" Edward sanoi ja veti toisen pään olkapäätään vasten niin että näki kyyneleiset posket. Hetken mieli johteesta nuorukainen painoi huulensa ensin toiselle ja sitten toiselle ennen kuin nuoli hellästi edelleen valuvian kyyneliä alkaen itsekin itkeä saaden Royn hätkähtämään kun yksi iso kyynel putosi suoraan hänen nenälleen.
"Ed? Itketkö sinä?" Roy kysyi muutaman nyyhkäyksen välissä ja katsoi silmiin joista oli alkanut tasaisena virtana valua kyyneleitä hänen kasvoilleen.
"Sinä… Olet kaunis vaikka muuta väitätkin. Pahat ihmiset rakastavat tuhota kaiken kauniin jonka näkevät. Siksi he nauroivat sinulle. He eivät vieläkään tajua." Edward sanoi hiljaa suukottaen vanhemman molemmat silmät umpeen ja silittäen sitten kyyneleet pois.
"Älä jätä minua Ed… Pidä kiinni tuolla rautaisella kädelläsi." Roy sanoi ja puristi nuoremman kädet ympärilleen tiukemmin, kuin peläten että toinen päästäisi irti.
"En jätä. En laske sinua enää koskaan sateella yksin ulos, lupaan vahtia selustaasi ja huolehtia sinusta." Edward sanoi ja silitti hiljaa vähitellen rentoutuvan miehen hiuksia, kasvoja, rintakehää ja reittä. Pian nuorempi alkoi hiljaa hyräillä lapsuudestaan tuttua kehtolaulua jota hänen äitinsä oli joskus laulanut hänelle ja Alphonselle nukkumaan meno aikaan.
Roy alkoi rentoutua kosketukseen ja pian tuon hengitys oli syvennyt uniseen tuhinaan. Eripariset kädet jatkoivat rauhoittavaa kuljeksintaansa miehen keholla, tuudittaen nukkuvaa kuin rakastava äiti lastaan. He olivat kumpikin kulkeneet läpi helvetin omalla tahollaan ja Edward tiesi että tästäkin vielä joskus päästäisiin eteenpäin.
Enää koskaan Edward ei laskisi toista silmistään. Nuorempi mies hiljalleen alkoi itkeä toisen puolesta ja siksi että oli kyennyt sanomaan niin julmasti toiselle. Edward mietti miltä hänestä olisi tuntunut sellaisten sanojen jälkeen joutua raiskatuksi ja pahoinpidellyksi märällä likaisella kujalla.
"Sinä olet kaunis vaikka mitä tapahtuisi." Edward sanoi nukkuvalle miehelle joka hymyili unissaan kun Edward silitti tuon otsaa ja poskia käsillään.