Suutelen hellästi suupieltäsi, ennen kuin nousen sängystä. Tiedän etten vielä rakasta sinua samoin kuin sinä rakastat minua ja tunnen syyllisyyttä. Minun ei olisi pitänyt yrittää korvata häntä sinulla, mutta… Sinä olit vapaa ja halusit minut, joten en kieltäytynyt. Näin ainakin toinen meistä on onnellinen ja ehkä kun annan tälle tarpeeksi aikaa, voin oppia rakastamaan sinua enemmän kuin Hughesia. Aikaa, jota meillä on rajoitetusti.
Kävelen tänään töihin ilman sinua, koska halusin antaa sinulle ylimääräistä vapaata töistä. Tänään taidan kerrankin olla tarpeeksi levollisella mielellä tekemään jotain niille papereille joiden olen antanut kerääntyä pöydälleni, purkaen kasaa vain pakon edessä. Ihme ettei pöytäni jo tulvi papereita, mutta sekin on kai sinun ansiotasi, kun hoidat kaikki mikä ei vaadi huomiotani.
Saapuessani toimistolle hämmästyn, kun kaikki ovat hiljaisia ja tunnelma liioittelematta kiusaantunut. Syykin selviää kun astun omaan yksityiseen toimistooni. Siellä istuu Hakuro kaikista ärsyttävimmistä kenraaleista. Tervehdin häntä kuin kunnon sotilaan kuuluukin ja hän näyttää varsin tympeältä.
"Kuinka voin auttaa teitä Kenraali Hakuro?" Minä kysyn ja mietin mitä kiusaa tuo nilviäinen on osalleni ehtinyt kehittelemään. Kaikkihan tietävät, ettei Hakuro ole iloinen ylennysteni määrästä, varsinkaan kun olen varmaan puolet häntä nuorempikin vielä. Tekisi mieli hieroa suolaa hänen haavoihinsa…
"Mustang, tarvitsen luotettavan Upseerin ajamaan aselastin varastolta tänne päämajalle, ja päätin että sinä saat hoitaa sen. Lastina on kivääreitä ja panoksia… Siellä on myös jotain muuta joka ei saa joutua epäluotettavien sotilaiden käsiin, ymmärrätkö?" Hakuro kysyy ja nyökkään ennen kuin sanon mitään.
"Ymmärrän Kenraali." Ihan tosi, et sitten parempaa juttua keksinyt minulle tehtäväksi? Ajattelen kun mies katoaa ovesta toimistoon ja sen jälkeen askeleet kaikuvat hiljaa käytävillä. Auton avaimet ovat pöydällä ja tyypistä päätellen se on iso pakettiauto…
"Olen tunnin verran poissa, kun hoidan Hakuron antaman tehtävän." Sanon Havocille, jotta toimistossa olijoiden ei tarvitsisi ihmetellä mihin minä oikein menin.
"Jos Riza tulee tänne, sano hänelle että… ´kiitos, ja nähdään myöhemmin.`" Lisään jotta Riza ei huolestuisi. Voisihan olla että karu ja kaunis ampujattareni haluaisi tavata minut sillä välin kun olisin leikkimässä auto kuskia Hakuron tavaroille ja aseille.
Ajomatka varastolle oli tylsä ja taivaalta tulee edelleen kaatamalla vettä. Mutaa riittää yli nilkan ja kiitän onneani että uudet saappaani kestävät vielä vettä hyvin. Vanhoissa olikin jo pieniä ratkeamia joista tulvi vettä ja mutaa sukille jos astui kadulla olevaan rapakkoon… Vaikkei se tosin päälle näkynytkään. Hymähdän ja ravistelen vedet hiuksistani kun astun varaston sisälle, jossa muutama mies odottaa isojen laatikoiden kanssa. Viittaa heidät kohti autoa ja odotan että he hoitavat lastaamisen mukisematta. Yksi laatikko ei tosin ole edes ase laatikko, vaan siinä on kalterit ja jokin olento… Joka näyttää vahvasti ihmiseltä!
"Älkää tuijottako sitä kauan Eversti, se hermostuu ja alkaa rähinöidä. Parasta laittaa se autoon lähelle etuosaa, koska muuten se ei pysy rauhallisena." Yksi miehistä tulee huomauttamaan minulle ja tajuan että katson Chimeiran kasvoja. Se on joskus ollut ihminen kuten minäkin, nyt se istuu häkissä katsellen maailmaa vääristyneen ja muutellun kehonsa sisältä.
Seuraan hiljaisena kuinka Chimeira lastataan aseiden sekaan ja mietin miten Hakuro on saanut sellaisen käsiinsä. Tucker oli ainoa jonka tiesin pystyneen kunnolliseen chimeira synteesiin, mutta siihenkin käyttämällä ihmistä ja eläintä… Niinpä tämäkin oli tehty varmasti samalla metodilla.
Auton takaovet suljetaan tiukasti ja minä kahlaan taas hytin ovelle ajaakseni kuorman päämajalle. Olisi tämän voinut luottaa jollekin Hakuron alaisellekin. Että minua ärsyttää.
Tie on jo aivan kuralla ja liukas, ajan hitaammin kuin äsken. Mietin mitä sanoisin Rizalle, kun näkisin hänet seuraavan kerran. En ole unohtanut Maesta, mutta haluan yrittää olla se mies jonka halusit. Se varmaan olisi paras.
Samassa auto osuu pieneen töyssyyn ja tölväisy repäisee minut nopeasti omista maailmoistani, auto ohjautuu huonosti liukkaalla tiellä ja tunnen kuinka tien reuna alkaa vetää autoa kohti ojan pohjaa.
Samassa näen puun ja toivon henkeni edestä etten osuisi siihen, maasto näyttää melkoisen jyrkältä ja tunnen helpotusta kun en osu suoraan siihen puuhun.
Samassa kuitenkin ehdin nähdä toisen puun, joka osuu suoraan auton keulaan pysäyttäen vauhdin kuin seinään. Nytkähdän eteenpäin turvavöitä vasten, ilkeä tunne, mutta kun huomaan että auto alkaa samassa kallistua uhkaavasti apukuskin puoleiselle kyljelle, kuulen oman huudahdukseni samalla kun yritän vaistomaisesti korjata kallistusta roikkumalla ovea vasten ja puristaen samalla rattia.
Paljonpa minun painoni auttaa kun vastassa on yli tuhannen kilon auto, painavine lasteineen. Auto mässähtää kyljelleen paiskaten minut kohti maata ja olen iloinen että roikun myös ratissa, enkä pelkästään turvavöissä, kun tunnen lievää kipua ja kauhua tapahtuneen johdosta.
Onnistun vääntämään virrat pois auton moottorista ja vaikuttaa että auto on vakiintunut niille sijoilleen. Haistan heikon poltto aineen hajun sisälle asti ja tuoreen veren. Samassa jo avaankin turvavyöni roikkuen ratin varassa. Liukastun märkään aineeseen "lattialla" ja tajuan samassa että Chimeran häkki on jäänyt painavimman laatikon alle, joka on ilmeisesti murskannut sekä kalterit että olennon sen sisällä. Ainakin veren määrästä päätellen.
Papereita ja muuta roinaa on joka paikassa, ikkunat ovat kunnossa, enkä halua rikkoa niitä. Katson ylös ja kiipeän penkin päälle, työntäen auton oven raolleen samalla kun taivuttelen itseni ylemmäs. Ovi ei pysy millään auki ja joudun laskemaan sen selkäni päälle samalla kun taiteilen myös jalkani auton kyljen päälle. Tunnen kuinka auto liikahtaa hiukan, muttei lähde liikkeelle. Menen ihan reunalle ja hyppään ojan penkereelle, joka on nyt korkeammalla kuin auto.
Pelkkä ajatuskin tapahtuneesta saa minut voimaan pahoin. Haluan vain pois ja istun maahan odottamaan että yökötykseni menee ohi. En ole koskaan ennen ollut auto onnettomuudessa, varsinkaan kuskina. Arvioin itseni onnekkaaksi koska mitään ruumiillista vahinkoa ei tapahtunut. Chimeira tosin… Ja osa aseista saattaisi olla toiminta kunnottomia jos laatikot hajosivat.
Saatanan Hakuro, antoi tämän tehtävän minulle varmaan vain siksi etten ole ajanut isoja autoja hetkeen, laski onnistumisprosenttini alhaiseksi. Minun tekisi mieli kotiin peiton alle, pois tästä maailmasta.
Tulisikohan joku pian etsimään minua? Kaivan tasku kelloni esiin ja tihrustan viisareita, huokaisten helpotuksesta. Aikaa oli jo muutenkin mennyt tunnin yli sovitusta, joten Havoc tai Riza oli jo tulossa. Ajatus lämmittää minua mukavasti, vaikka olen nyt virallisesti mutainen ja märkä. Minua alkaa pian kylmää, enkä tiedä alanko vaipua hypotermiaankin. Hanskoistani ei ole apua, ne kun ovat yhtä märät kuin kaikki muukin täällä.
Ilahdun suunnattomasti nähdessäni Rizan auton. Nousen ylös ja huiskutan että he huomaisivat minut. Totta kai Riza huomaa minut ja auto pysähtyy niljaiselle tielle hiukan luisuen. Juoksen autolle melkein nauraen ja itkien yhtä aikaa. Ennen kuin ehdin avata oven, päästäkseni sisälle Riza tosin nousee ja jää tuijottamaan minua järkyttyneenä.
"Roy! Mitä sinulle tapahtui?! Missä auto on?... Voi hyvä luoja!!! Havoc etsi ensiapu pakkaus!" Hämmästyn kun Riza juoksee vierelleni ja työntää minut juoksujalkaa auton takapenkille.
"Riza, minä.." Aloitan rauhoittaakseni naisen, joka suurin piirtein repii paitaa päältäni. Ei minuun koske yhtään, mutta annan Riza jatkaa kun hän ei kiinnitä huomiota sanoihini. Hetken kuluttua Riza kyllästyy painelemiseen ja vaatteiden kiskomiseen, koska vaatteita ei enää ole kuin bokserit ja mitään isompaa vahinkoa ei ollut sattunut.
Ilahdun kun saan kuivan huovan päälleni ja Riza hinkkaa sillä vähän lisää lämpöä kehooni.
"Auto on romuna, siitä ei ole enää mihinkään… ja siellä on sisällä chimeiran raato…" Sanon ja katson sitten Rizaan, joka on nojautunut lähemmäs. Yhtäkkiä huomaan että Havoc on jo onnistunut lähtemään liikkeelle ja kääntymään kohti Centralia.
"Älä niistä murehdi. Pää asia että sinä olet kunnossa ja että saamme sinut kotiin lepäämään ja lämpiämään. Varmaan vilustut, kun olit kastunut niin läpi märäksi." Riza sanoi ja kietoi kätensä lohduttavasti ympärilleni.
"Minä rakastan sinuakin, vaikka rakastan ´tiedät-kyllä-ketä` myös…" Sanon ja pitkään kukaan ei sano yhtään mitään. Se kiusaa minua ja olen iloinen, ettei Hawkeye lyönyt minua tuosta hyvästä.
"Roy, minä ymmärsin sen jo silloin kun suostuit eilen illalla…" Hawkeye sanoo ja punastuu hivenen, huomaan että Havocin silmät vilkaisevat meitä peilistä. No vaikka hän tietäisi minusta ja Hawkeyestä hän kyllä pitäisi päänsä kiinni.
"Minä pelkäsin etten saisi sanottua sitä sinulle enää …" Sanon hiljaa ja tunnen kuinka sinä tölväiset minua kylkeen rajun puoleisesti.
"Hupsu mies." Sinä naurahdat ja jokin kolahtaa paikoilleen. Ehkäpä se oli sydämeni ääni kun se tajusi, että enemmän pelkäsin sitä, etten näkisi sinua. Enemmän kuin sitä etten koskaan näkisi Hughesia. Enemmän kuin sitä etten koskaan ehtisi muuttaa armeijan univormu koodia niin että naisille tulisi minihame pakko. Enemmän kuin mitään muuta.
"Minä rakastan sinua, Riza." Sanon hiljaa ja painan naamani kiinni olkapäähäsi.
"Niin minäkin sinua, Roy. Nuku nyt niin herätän sinut kotona." Sanot ja sydämeni napsahtaa hiljaa sanoille.
´Kotiin, turvaan ja lämpöön.´