Heti aluksi anteeksi kun tässä on mennyt niin kauan. Minulla ei ole edes varsinaista selitystä sille... Mitä nyt se että muut ficit ovat pitäneet pään tarpeeksi täynnä Hetaliaa x) Oikeastaan en aikonut kirjoittaa tätä nytkään mutta kun huomasin miten kauan päivityksestä on ja luin kommentteja (ties kuinka monetta kertaa) niin päätin että prkl, mähän muuten kirjotan tätä juuri nyt!

Varoitus: FrUK:ta, eli Franciksella... Menee hiukan lujaa. x) Ja muutenkin erittäin sekava luku... Ja muuten , muistin lupaukseni Ivanin ilmestymisestä~

Ainiin, Seychelles pääsee mukaan nimellä Cecilia. Ja yhdessä kohtaa ranskankieliset repliikit on jätetty tarkoituksella suomentamatta ja ne jotka osaavat ranskaa leikkivät etteivät osaa, jookos? Samaistukaa vähän Arthur-parkaan~

Palaamme muutamia tunteja ajassa taaksepäin selvittämään mitä kahvilassa on tapahtunut Denin ja Norin nukkuessa...

"Otaksä niink teen?", Feliks kysyi paikalle juuri saapuneelta Arthurilta.

"Niink?", britti kysyi kohottaen tuuheita kulmiaan.

"Just niink niink. Eksä niink tinny et niinku on niink niin lääst siisön?"

"Jaahas... Otan teen."

"Eli niink yks thii pliis", Feliks tokaisi hurmaavasti hymyillen. Arthur peitti korvansa.

"Korostuksesi on kamala..."

Feliks ei välittänyt, vaan lähti hakemaan Arthurin teetä. Hän keräsi mennessään muutamia kummastuneita katseita, kuten oli kerännyt koko aamun; harva hänen ikäisensä poika pukeutui punaiseen minihameeseen, kirkaankeltaiseen puseroon jossa oli huomattavan leveä kaula-aukko. Lisäksi Feliks oli vetänyt otsahiuksensa punaisella pallopompulalla ylös ja jaloisaan hänellä oli keltaiset korkokengät. Kaikesta huolimatta Feliks ei välittänyt katseista, pikemminkin nautti huomiosta. Hän jopa iski pikaisesti silmää yhdelle itseään noin vuotta vanhemmalle pojalle.

Silti vielä enemmän huomiota herätti seuraavaksi sisään syöksähtänyt mies.

"Angleterre, mon ami!" [Englanti, rakkaani!], tuo vaaleat, lainehtivat hiukset omaava mies huudahti ja liukasteli kiiltelevän lattian poikki päätyen polvilleen Atrhurin eteen. Britti peitti kasvonsa kädellään.

"Francis. Minä en ole Englanti. Olen englantilainen. Ja ennen kaikkea, MINÄ EN OLE SINUN RAKKAASI!"

"Mais mon ami..." [Mutta ystäväni...]

"Enkä edes ystäväsi!"

"Mon cheri! Ne soyez pas crue!" [Rakkaani! Älä ole noin julma!]

"Olen juuri niin julma kuin huvittaa", Arthur vastasi ilkeään sävyyn.

"Mais je t'aime!" [Mutta minä rakastan sinua!]

"Täs ois niink tää tee", Feliks ilmoitti ja tyrkkäsi kupin Arthurin käteen. Samalla hän tietämättään pelasti Franciksen hitaalta ja tuskalliselta kuolemalta, sillä teetä siemaillessaan Arthur tyyntyi. Feliksin mentyä Francis päätti käyttää britin rauhallistuutta hyväkseen. Hän kaivoi taskustaan punaisen ruusun ja työnsi sen Arthurin käteen katsoen tätä anovasti.

"Minä rakastan sinua, Angleterre. Jokaista osaa sinussa. Noita hunajanvaaleita hiuksiasi joihin haluan upottaa sormeni, noita suloisia silmiäsi jotka loistavat kuin vihreät auringot, noita yliluonnollisia kulmakarvojasi jotka ovat kuin rönsyilevä ruusupensas, pehmeää ihoasi ja vartaloasi..."

"Kuolaatko sinä?", Arthur kysyi järkyttyneenä. Hän oli kuunnelut Franciksen kohteliaisuustulvaa hetki hetkeltä punaisempana.

"Totta kai kun ajattelen sinua!", Francis huudahti vilpittömästi ja pyyhkäisi suupieltään.

"Ei, ei, ei. Stop. Now. Minä lähden nyt!", Arthur karjahti tulipunaisena ja nousi ylös. Hän lähti ulos kahvilasta jättäen pettyneen Franciken polvilleen maahan. Kohta ranskalainen kuitenkin säntäsi ulos.

"Mon cheri! Älä jätä minua!", hän huusi Arthurin perään. Britti pysähtyi miltei vapisten raivosta.

"Mene. Pois. Jätä. Minut. Rauhaan.", hän sihahti.

"Mutta minä rakastan sinua!", Francis huudahti teatraalisesti. Hän jopa veti kätensä sydämelleen.

Arthur keksi tilanteeseen vain yhden ratkaisun. Hän läimäytti Francista voimiensa takaa niin että tämän pää heilahti sivulle.

"Auts! Miksi sinä noin teit?", Francis huudahti loukkaantuneena. Hän katsoi Arthruia murheen murtamana.

"Älä katso minua noin!", Arthur huudahti lähes refleksinomaisesti. Hän kyllä tunnisti tuon katseen. Siitä ei seuraisi mitään hyvää. Franciksen silmiin syttyi kujeileva pilke ja hän tehosti koiranpentuilmettään vielä lisää.

"Arthur, mon cheri...", hän hymisi ja tuijotti suoraan Arthruin silmiin.

"Lopeta!", britti huudahti ja perääntyi hiukan. Francis seurasi häntä joustavin askelin.

"Minä puraisin kieleeni kun sinä löit minua."

"Sattuuko siihen?"

"Aah, sinä olet huolissasi minusta~", Francis kujersi.

"Enhän!"

"Siihen sattuu", Francis kertoi katsoen Arthuria syyttävästi.

"Hyvä!", britti tiuskaisi.

"Francis!", joku huusi helähtävällä äänellä. Ääni kuului ruskeahiuksiselle tytölle joka riensi heitä kohti matkalaukku kädessään.

"Ah, Cecilia, chère sœur!", Francis huudahti tunnistettuaan tytön. Hän käännähti ja käveli tyttöä vastaan. He tervehtivät ranskalaiseen tapaan poskisuudelmilla, ja Francis myös halasi tyttöä tiukasti. Arthur karahti tummanpunaiseksi. Kuka tuo nyt oli?

"Qu'est-ce que tufais ici?", Francis kysyi iloisesti ja yritti otti tytön matkalaukun.

"Je suis venu vois voir, frère", tyttö vastasi naurahtaen. "Je peux le faire", hän lisäsi nopeasti kun Francis yritti saada laukun irti maasta. Tyttö nosti sen helposti ja nauroi Franciksen typertyneelle ilmeelle.

He lähtivät iloisesti jutellen kahvilaan ja Arthur jäi seisomaan kadulle. Hänestä tuntui kummallisen tyhjältä. Kuka tuo tyttö oli? Miksi Francis käyttäytyi niin tuttavallisesti tätä kohtaan? Miksei Arthur ollut koskaan kuullut puhuttavankaan kenestäkään Ceciliasta? Sillä nimellähän Francis oli tyttöä kutsunut... Ja miksi hän edes ajatteli tälläistä? Eikö hänen pitäisi olla iloinen kun Francis jätti hänet rauhaan? Eika hän vain ollut mustasukkainen? Ei, ei, ei. Se oli mahdotonta.

Arthur lähti myrtyneenä kohti kotiaan. Hän ei suostunut myöntämään että tunsi olonsa hylätyksi ja petetyksi.

Sisällä kahvilassa Francis istutti Cecilian yhteen pöytään ja lörpötteli tämän kanssa ranskaksi. Sen nähdessään Feliksin täytyi tietysti selvittää mistä oli kyse.

"Kuka toi niink on?", hän kysyi suoraan.

"Tässä on Mademoiselle Cecilia", Francis selitti. "Hän on sisarpuoleni."

"Ooksä oikeesti ton sisko?"

"Siskopuoli. Meillä on yhteinen isä mutta eri äidit", Cecilia selitti pirteästi.

"Jouduiksä asuun lapsena ton kanssa samassa talossa?"

"Kyllä", Cecilia vastasi epäröiden.

"OMG, mä säälin sua", Feliks sanoi myötätuntoisesti.

"Hei, mi-", Francis älähti. Cecilia nauroi.

"Francis, mitä sinä oikein olet tehnyt?", tyttö kysyi silmät kujeilevasti pilkahdellen.

"Se yritti pölliä mun pinkin ihQn essun!", Feliks julisti järkyttyneeseen sävyyn ja mulkaisi Francista. Ranskalainen naurahti.

"Oh, olinkin jo unohtanut sen.", hän hymähti. Cecilia katsoi veljeään epäilevästi.

"Mihin sinä tarvitsen pinkkiä essua?"

"Il est charmant! Si vouz aviez vu...", Francis kujersi. Ceciliakin vastasi ranskaksi. Francis seisoi hetken vieressä käännellen päätään vuorotellen kummankin puoleen kuin pingisottelussa.

"Haluuttekste niinku tilata jotain?", hän kysyi lopulta kyllästyttyään siihen ettei ymmärtänyt sanaakaan.

"Cecilia? Haluatko jotakin?"

"Vain vettä, kiitos."

"Ja minulle lasi viiniä~", Francis kujersi.

"Sinä juot liikaa", Cecilia sanoi moittivasti.

"Kenties", Francis hymähti kohauttaen olkiaan. Feliks häipyi hakemaan juomat miettien samalla missä Toris viipyi. Yleensä tämä saapui viikonloppuina aina kahvilan auetessa... Mutta nyt liettualaista ei näkynyt missään. Eikä muuten Arthuriakaan...

"Täs ois nää teiän juomat", Feliks ilmoitti ja lätkäisi tarjottimen pöydälle.

"Merci", Cecilia sanoi hymyillen iloisesti.

"Hier jyy aar", Feliks vastasi tietäen varsin hyvin että puhui täysin eri kieltä. Hän halusi vain testata havaitsiko Francis että...

"Arthur! Perhana! Missä hän on? Cecilia, näitkö mihin hän meni?", Francis parkaisi hätääntyneenä.

"Kuka on Arthur? Sekö, jonka kanssa sinä... Öh, puhuit ennen kuin tulin?", Cecilia kysyi.

"Exactement! Ah, comment pourrais-je l'oublier... [Juuri niin! Ah, kuinka saatoin unohtaa hänet...]

"Hän lähti poispäin kun me tulimme tänne", Cecilia kertoi. Hän tulkkasi nopeasti Feliksille mitä Francis oli sanonut. Puolalainen virnisti ilkeästi.

"Niink ryppyjä rakkudessa, vai?", hän virnuili. Francis ei edes huomannut, hän syöksyi jo kohti ovea. Cecilia jäi tyynesti istumaan pöydän ääreen. Häntä ei kiinnostanut säntäillä Franciksen perässä pitkin kaupunkia etsimässä henkilöä joka mitä ilmeisimmin oli Franciksen miesystävä. Sitä Cecilia oli epäillyt jo saapuessaan... Hän oli nähnyt Franciksen ja Arthurin jo kauan ennen kuin huusi.

Feliks seurasi ikkunasta kun Francis juoksi pakokauhuisena Arthurin perään, kohautti olkiaan ja marssi keittiön puolelle. Tino leipoi jotakin, Berwald istui kannettavansa ääressä yrmeä ilme naamallaan. Tai ainakin Feliksin mielestä tämä näytti vihaiselta, Tino jutteli Berwaldille täysin normaalisti eikä näyttänyt välittävän siitä ettei tämä paljoa vastaillut. Feliks kiipesi korkealle jakkaralle murjottamaan.

"Tino...", hän sanoi hetken päästä anovasti.

"Mitä?"

Feliks siirtyi Tinon viereen ja jatkoi puhettaan hiljaisella äänellä.

"Kysy Berwalidlta saisinks mä pitää iltapäivän niink vapaata."

"Mikset kysy itse?", Tino hämmästeli.

Feliks pyöräytti silmiään. Tietenkään Tino ei tajunnut kuinka pelottava Berwald oli tuolla ilmeellä.

"Se on pelottava kun se on niinku vihanen!", Feliks vingahti huomaamatta että oli sanonut "niinku". Tino katsoi häntä hetken hämmentyneenä ja purskahti sitten helisevään nauruun.

"Ei hän ole vihainen! Berwald?"

Berwald murahti osoittaakseen että oli kuullut.

"Feliks kysyy saisiko pitää iltapäivän vapaata."

"Miksi?", Berald kysyi ja käänsi katseensa Feliksin puoleen.

"Mun pitää mennä niinku ettiin Toris! Se ei oo tullu vaik se niinku aina tulee!"

Berwald huokaisi.

"Saat lähteä heti kun Den tulee. Muuten täällä on ihan liian vähän työntekijöitä."

"Millon se sit niinku tulee?", Feliks nurkui ja jatkoi murjottamista. Kyllä hän tiesi että Denin pitäisi tälläkin hetkellä olla töissä.

"Mut se vaan niinku pitää hauskaa Norin kanssa", Feliks mutisi harmissaan.

Samassa kello löi tasan viisi kertaa ja ovi lennähti auki.

Sisään syöksyi huohottava Nor ja hetken päästä myös Den. Jälkimmäisenä mainittu lysähti heti sohvalle välittämättä pomonsa ja työkavereidensa mulkaisuista.

"Missä te ootte niinku ollu?", Feliks kiljahti.

"Se ei ole sitä mitä te luulette!", Nor vingahti paniikissa. "Tuo ääliö unohti laittaa herätyskellon soimaan!" Varmistaakseen että kaikki tajusivat mitä hän Denistä ajatteli Nor iski tätä nyrkillä vatsaan.

"Tuo ei ollut kilttiä...", Den pihahti vatsaansa pidellen.

Nor tuhahti ja istahti tuoliin joka oli mahdollisimman kaukana Denistä. Tanskalainen loikoili sohvalla tasaten hengitystään.

"Aah... Tämä sohva on ihana", hän huokaisi. "Mistä tämä on? Haluan kotiin samanlaisen!"

Berwald katsoi Deniä ilmeettömänä.

"Se on Ikeasta."

"UAAH!", Den ulvahti ja pomppasi pystyyn. "Apua!", hän kiljui ja pomppasi Norin syliin. Nuorempi mies oli hipsinyt hiljalleen kohti ovea ja seisoi nyt melko lähellä tuota sohvaa.

"Nor! Pelasta minut! Koskin Ikean tuotteeseen!"

Nor seisoi paikallaan ilmeettömänä. Den istui hänen käsivarsillaan ja oli kietonut kätensä hänen kaulaansa täristen kauhusta. Nor irrotti äkkiä otteensa ja Den tipahti maahan.

"Nor! Etkö sinä ymmärrä? Ikea on ruotsalainen!", mies ulvoi täyttä kurkkua.

"Entä sitten?", Nor kysyi pahantuulisena.

"Entä sitten?", Den toisti järkyttyneenä. Hän nousi ja lysähti viereiseen nojatuoliin.

"Sekin on Ikeasta", Berwald ilmoitti ilmeettömänä mutta pirullinen välke silmissään.

"AAAAAA!", Den parkaisi. Berwald palasi seisomaan tiskin taakse välittämättä Denin panikoinnista. Tanskalainen ripustautui tiukasti Norin reppuselkään. Hän puristi käsivartensa tiukasti tämän kaulan ympärille ja roikkui siinä vapisten. Nor korahteli ja yritti repiä Denin käsiä irti.

"Näpit irti! Sinä kuristat minut!", hän yritti karjaista. Den irrotti äkkiä otteensa ja jäi seisomaan Norin taakse. Hän kietoi kätensä toisen vyötärölle ja painoi päänsä hänen olalleen.

"Anteeksi, rakas", hän hymisi.

"Irti!"

"Jos niin tahdot, kaunokainen~", Den ilmoitti ja irrotti otteensa jääden seisomaan surullinen ilme kasvoillaan.

"Edelleenkään sinä et saa sanoa minua kaunokaiseksi!", Nor ärähti ja istui sohvalle murjottamaan. Den uskaltautui hänen viereensä huolimatta siitä että sohva oli Ikeasta. Hän vilkuili Noria silmäkulmastaan mutta pysyi hiljaa.

"Pomo saanks mä nyt lähtee kun toi tuli?", Feliks vänkäsi Berwaldilta.

"Hyvä on. Saat iltapäivän vapaaksi", Berwald murahti.

"Mä oon siis niinku ikuisesti kiitollinen!", Feliks hihkaisi ja juoksi ulos. Hiukan hänen jälkeensä myös pöydässään hiljaa pysytellyt Cecilia poistui kohti varaamaansa hotellia. Francis ja Arthur olivat yhä tiessään.

Samassa ovi avautui. Kahvilan lämpötila tuntui laskevan kymmeniä asteita vaikka ulkoa olisi pitänyt puhaltaa lämmin kesätuuli.

Lämpötilan äkillisen laskun aiheutti sisään astunut pitkä, kylmäkatseinen mies. Miehellä oli hopeiset hiukset, ruskea takki ja hän oli kietonut lämpimyydestä huolimatta huivin kaulaansa. Mies hymyili, mutta hymy ei ollut lämmin. Hän harppoi kahvilan läpi ja laski kätensä tiskille.

"Iltaa, Berwald", hän tervehti hymyillen yhä.

"Ivan", Berwald sanoi tavallistakin ilmeettömämpänä.

"Ivan!", huudahti Tino joka astui juuri keittiöstä. Hänen kasvoilleen nousi leveä hymy. Berwald tunsi sydämessään selittämättömän piston... Tai ei välttämättä selittämättömän. Miksi Tinon piti näyttää noin iloiselta kun Ivan saapui?

"Hei, Tino", Ivan vastasi. Hymy leveni hiukan mutta pysyi kylmänä ja ilottomana.

"Mitä... Miksi sinä tänne tulit?", Tino hämmästeli. Joko hän ei huomannut Ivanin ja Berwaldin välillä leijuvaa kireyttä tai näytteli tietämätöntä erittäin hyvin.

"Tulin vain kertomaan Berwaldille erään asian", Ivan vastasi. Hymyyn ilmestyi voitonriemuinen sävy.

"Minkä?", Berwald kysyi kylmästi.

"Ah, sen vain että avasin tässä lähellä kahvilan", Ivan sanoi muka leppoisasti.

"Mitä? Minne?", Tino kyseli ihmeissään. Hän kurkisteli Berwaldin selän takaa; ruotsalainen ei suostunut siirtymään niin että Tino näkisi Ivanin suoraan.

Ivan kumartui ja puhui nyt vain Berwaldille matalalla äänellä.

"Voit sanoa hyvästit tämän paikan suosiolle."

"Ivan? Mitä sinä sanoit? Berwald, mitä hän sanoi?", Tino kyseli. Berwald tuijotti Ivania jähmettyneenä.

"En mitään tärkeää", Ivan vastasi Tinolle pehmeästi. "Voisinko puhua hetken sinun kanssasi?"

Et voi, Berwald karjahti mielessään.

"Tietysti", Tino kuitenkin vastasi. "Berwald? Siirtyisitkö vähän?"

Berwald ei voinut muuta kuin siirtyä konemaisesti ja päästää Tinon kahvilan puolelle. Hän jäi tuijottamaan erääseen nurkkapöytään istunutta kaksikkoa, Tinoa huolestuneena, Ivania murhanhimoisena.

"Mitä asiaa sinulla oli?", Tino kysyi. Ivan hymyili kylmästi.

"Oletko koskaan miettinyt työpaikan vaihtoa?"

"...en, miten niin?"

"Minä tarjoan sinulle töitä."

"..."

Kiitos kommentoijille~

Chiboku: Kiva kun nyt kommentoit ^^ Ala ihmeessä tyktä LietPolista, se on niin ylisuloinen paritus3 Samoin kuin DenNorkin. Tuhon loppuun tuli jo vähän sitä RussFin/SuFin-draamaa, toivottavasti tykkäsit :)

Pippuri-chanin kommentin hyppään ilkeästi yli... Koska olen vastannut siihen jo :D

SahPa: Aaah, kiitos ihanasta kommentista~ 1. Kiitos, kiitos, kiitos. Olen yrittänyt treena dialogeja, hyvä jos sen huomaa! DenNor on tosiaan ihan ylisuloinen paritus~ 2. Norja tosiaan on kaunis (näyttää itseasiassa enemmän naiselta kuin mieheltä... x)) 3. Anteeksi kun kesti D: Seuraavaan lukuun tulee sitten vielä enemmän juuri tuota kolmiota, kolkolkol~ Ja mustana tietysti x)

MelanieVimpula: Anteeksi, se oli vaan pakko laittaa vaikka itsekin inhoan spoilauksia ^^' Tässä luvussa nähtiin ensimmäinen kirjoittamani ikeavitsikohtaus, toivottvasti tykkäsit~ Ja kiitoksia, DenNor on vaan niin suloinen... Kuten viha-rakkaussuhteet yleensäkin x) Ja anteeksi hitaus.

Fanni-xD: Awwh, kiitos :D Taas anteeksi kun kesti... Yritän saada seuraavan nopeammin. LietPolia on kyllä luvassa ja paljon, mokoma nousi suosikkiparituksekseni ;D

Muistakaa edelleen kommentoida, tämänkin luvun aloitin kun piristyin kommenttien lukemisesta :) Niistä saa niin paljon inspistä~