Tämä luku on omistettu (ihan ilman mitään lupakyselyitä, sano jos et tykkää) SahPalle, ihan vain siksi että ficcisi ovat pelastaneet päiväni jo ihan liian usein!
A/N: Venäjänkieliset lauseet on kaivettu internetin ihmeellisestä maailmasta, jos joku venäjänkielentataitoinen havaitsee virheitä, huomauta ihmeessä.
"No, mitä sanot?"
"Minä... En tiedä..."
"Saisit parempaa palkkaa... Voisit pitää lomaa milloin haluat..."
"Ivan , en minä voi! Minulla on hyvä työpaikka täällä, enkä halua jättää sitä."
"Jättää työpaikkaa... Vai työnantajaa?"
"Mitä sinä tarkoitat?
"Tiedät sen varsin hyvin."
"En tiedä. Enkä halua tietää."
"No, jos olet varma... Tule silti työpäiväsi jälkeen käymään minun kahvilaani."
"En ehdi tänään."
"Huomenna heti aamusta?"
"... Hyvä on."
"Nähdään siis silloin. до свидания!"
Tino kertasi keskustelua mielessään ties kuinka monetta kertaa. Hän työnsi kädet syvälle taskuihinsa ja puraisi huultaan.
"Tino? Onko kaikki hyvin?" Berwald kysyi huolestuneeseen sävyyn. He olivat juuri astuneet ulos kahvilan ovesta, väsyneinä pitkästä työpäivästä. Nor ja Den olivat hipsineet tiehensä jo aikaisemmin.
"Mitä?" Tino havahtui äkisti ja räpäytti silmiään. "Anteeksi, en kuullut mitä sanoit", hän tunnusti nolona.
"Onko kaikki hyvin?" Berwald toisti kärsivällisesti. Tino käveli hetken hiljaa ennen kuin vastasi.
"On... Olen vain väsynyt."
"Ei ihme eilisen jälkeen. Huomenna saat nukkua pitkään, sinullahan on vapaapäivä."
"Siitä minä halusinkin puhua", Tino aloitti epäröiden. "Lupasin mennä käymään Ivanin kahvilalla." Tämä lause sai Berwaldin kasvot synkistymään vaarallisesti.
"Onko sinulla jotain sitä vastaan?" Tino töksäytti kipakammin kuin oli aikonut.
"Ei, jos todella haluat mennä sinne", Berwald murahti.
"Haluan minä!"
Kireä hiljaisuus jäi leijumaan kahden vaaleaverikön välille. He kävelivät hämärässä illassa tasaista tahtia, molemmat sulkeutuneen näköisinä.
"Pyysikö Ivan sinua käymään?" Berwald kysyi yllättäen.
"Pyysi. Oikeastaan jo täksi illaksi, mutten ehtinyt kun työvuoroni oli niin pitkä", Tino vastasi jäätävästi.
"Olen pahoillani", Berwald sanoi vielä hyytävämmin. "Lyhennän vuorojasi heti ensi viikosta."
"Äh, anteeksi, Berwald! Ei tarvitse. Anteeksi kun olen niin ilkeä!" Tino parahti äkkiä.
"Ei se mitään. Olet vain väsynyt, se on ihan ymmärrettävää", Berwald vastasi hiukan pehmeämmin.
"Anteeksi silti..."
Matka jatkui nyt hiukan vähemmän kireän hiljaisuuden vallitessa. Lopulta he saapuivat kerrostalon ovelle ja Tino alkoi kopeloida taskujaan.
"Äs, unohdin avaimeni!" hän huudahti kohta. Berwald veti tyynesti omansa esiin ja avasi lukon. Hän jäi kohteliaasti pitelemään ovea Tinolle auki.
"Kiitos, Berwald. Mihin joutuisinkaan ilman sinua?" suomalainen huokasi ennen kuin pujahti sisään. Berwald punastui hienoisesti ja päästi oven painumaan kiinni takanaan. Tino painoi aulassa hissin nappulaa ja jäi odottamaan sen saapumista.
"Minua väsyttääää... Onneksi täällä on hissi, en jaksaisi kiivetä portaita", hän valitti. Berwald päästi itselleen tyypillisen murahduksen ja hymähdyksen välisen äänen eikä vihjaissut mitenkään ajatuksiaan. Tai sitä yhtä ajatusta... Että hän voisi mieluusti vaikka kantaa Tinon yläkertaan, jos hissiä ei olisi.
Samassa hissin ovet avautuivat ja keskeyttivät Berwaldin kuvitelmat. Kaksikko astui sisään ja Berwald painoi kolmannen kerroksen nappulaa. Oven avautuessa päätepysäkillä Tino astahti ensimmäisenä rappukäytävään.
"Berwald, voisitko taas..." hän aloitti nolostuneena. Berwald hymähti hiljaa ja avasi oven.
"Ai niin", Tino sanoi äkisti. "Ovikelloni on rikki, minun piti pyytää..."
"Voin korjata sen ensi viikon aikana."
"Kiitos."
Tino pujahti sisään ja huikkasi vielä hyvät yöt ennen kuin antoi oven pamahtaa kiinni. Berwald jäi seisomaan porrastasanteelle kasvot synkkinä. Hän toivoi että olisi voinut mennä tuosta ovesta Tinon perässä... Mutta ainoa nimi nimikyltissä oli Väinämöinen, Berwaldin oma sukunimi löytyi viereisestä ovesta. Hän avasi sen huokaisten ja astui sisään pimeään asuntoonsa. Pimeään, synkkään ja yksinäiseen. Berwald ei jaksanut edes sytyttää valoja, hän vain lukitsi oven ja poimi postit lattialta. Taas pelkkiä laskuja ja mainoksia. Berwald laski postipinkan keittiön pöydälle ja sytytti viimein valon. Hän teki itselleen pikaisesti voileivän ja silmäili sitä syödessään päivän lehteä. Koko lehdestä ei löytynyt mitään kiinnostavaa, joten se lennähti pian keräysastiaan. Berwald napsautti valot pois ja vaelsi synkkänä makuuhuoneeseensa. Hän vaihtoi ylleen sinivalkoraitaisen pyjaman – lahja Tinolta –, asetti silmälasinsa yöpöydälle ja kömpi peiton ei kuitenkaan ottanut tullakseen. Berwaldin ajatukset pyörivät, yllätys yllätys, Tinossa. Mistä tämä oli puhunut Ivanin kanssa? Ja mistä he puhuisivat huomenna?
Tino istahti huokaisten nojatuoliin ja sulki silmänsä. Hän hieroi ohimoitaan ja mietti kävelymatkaa Berwaldin kanssa. Tunnelma oli ollut häiritsevän kireä, ja Tino tiesi kyllä mistä se johtui. Ivanista. Berwald ei pitänyt tästä tippaakaan, tuskin sieti koko venäläismiestä. Tino sen sijaan piti Ivanista kovastikin... Mutta niin hän piti Berwaldistakin. Tosin aivan eri tavalla. Elämä oli kamalan monimutkaista. Tino olisi halunnut vain olla ystäviensä kanssa ja nauttia elämästä. Ei se ollut mikään suuri pyyntö, mutta ilmeisesti sitä ei voinut toteuttaa. Loppujen lopuksi hän joutuisi valitsemaan halusiko olla Berwaldin vai Ivanin ystävä. Ja kaiken muun lisäksi eräs itsepäinen ajatus kiusasi hänen mieltään...
He molemmat haluavat enemmän kuin pelkkää ystävyyttä...
Se oli niin typerää! Mikseivät he kolme voisi olla pelkästään hyviä ystäviä? Onnistuihan se Francikselta, Gilbertiltä ja Antonioltakin.
He eivät rakastakaan toisiaan... Heillä kaikilla on joku muu, kaikilla omansa.
"Ole jo hiljaa!" Tino ärähti. Sitten hän pakotti itsensä hymyilemään. Hän taisi olla tulossa hulluksi... Kuuli ääniä päänsä sisällä ja vielä puhui niille. Typerää.
"Taidan mennä nukkumaan", hän mutisi ja nousi. Äh! Taas hän puhui itsekseen! No, ehkä uni auttaisi hiukan.
Tino laahusti makuuhuoneeseensa ja lysähti sängylleen jaksamatta edes vaihtaa vaatteita. Hän oli rättiväsynyt...
Piip! Piip! Piip! PiippiippiipPIIP!
Tino läimäisi ärtyneenä herätyskellon pois päältä ja hieroi unisia silmiään. Saatuaan ne auki hän rahjusti kylpyhuoneeseen ja työnsi päänsä vesihanan alle. Olo oli kamala. Ihan kuin hän olisi juonut illalla kenties hiukan liikaa... Mutta eihän hän ollut ottanut mitään. Tai ei ainakaan muistanut ottaneensa... Ei, ihan totta se oli. Hän oli päässyt töistä niin myöhään... Tino kurtisti kulmiaan. Jostain syystä hän tunsi olevansa vihainen Berwaldille. Jos Berwald olisi päästänyt hänet aikaisemmin, hän olisi voinut käydä jo eilen Ivanin luona ja saisi nukkua tälläkin hetkellä... Tino nielaisi hermostuneesti ajatellessaan edessä olevaa vierailua. Siitä oli jo pitkä aika kun hän oli viimeksi nähnyt Ivanin. Ja siitä kerrasta hän ei muistanut mitään paitsi karmean krapulan herättyään aamulla ho...
Nyt lopetat, Tino komensi itseään tiukasti. Hän kiskoi eilisen päivän vaatteet yltään ja avasi suihkun. Viileä vesi virkisti ajatukset ja ruumiin, väsymys ja huono olo haihtuivat. Tino kuivasi vaaleat hiuksensa huolellisesti ja veti alusvaatteet ylleen. Sitten hän pysähtyi äkkiä. Mitä hän laittaisi päälleen? Kauhistus. Miksei hän ollut päättänyt jo eilen? Miksi hän ylipäätänsä stressasi tälläisiä asioita? Hän oli aikunen mies eikä mikään teinityttö!
...ja siitä huolimatta Tino seisoi puoli tuntia vaatekaappinsa edessä pähkäillen mitkä olisivat sopivat vaatteen. Lopultahänn päätyi tavallisiin sinisiin farkkuihin ja valkoiseen t-paitaan. Tässä ei ollut mitään erityistä... Tämä oli vain ihan tavallinen vierailu vanhan ystävän luona. Joskin... Siinä "vanhassa ystävässä" ei tainnut olla mitään tavallista. Tino tunsi kummaa kuumotusta poskillaan ajatellessaan Ivania. Hän pakottautui hengittämään syvään ja unohtamaan koko venäläisen hetkeksi aikaa... Kellokin oli jo vaikka mitä. Hänen pitäisi ehtiä vielä syödäkin.
Tino työnsi äkkiä muutaman leivän paahtimeen ja hörppäsi mehua suoraan purkin suusta. Kun leivät ponnahtivat ylös, hän oli jo ehtinyt kaivaa voin ja kinkun esiin. Hän voiteli leivät nopeasti ja tunki ne suuhunsa kinkunviipaleilla höstettyinä. Syödessään Tino vilkaisi pikaisesti mikron kelloa. Apua, jo puoli yhdeksän... Hän nielaisi puolikkaan leivän kerralla ja aikoi vain huuhtaista suunsa nopeasti, mutta pysähtyi ajattelemaan tarkemmin. Lopulta Tino päätti pestä hampaansa ihan kunnolla. Kello oli jo lähes yhdeksän kun hän viimein pääsi lähtemään.
Ivanin kahvilan ovella Tino pysähtyi. Uskaltaisiko hän vain marssia sisään?
Typerys, se on kahvila. Tietysti sinä menet sisään!, hän komensi itseään ja työnsi oven auki astuen hämärään, suurehkoon huoneeseen. Huoneessa ei ollut vielä ketään, kaikki pöydät olivat tyhjiä.
"Хорошее утро", pehmeä ääni sanoi jostakin. Pian Ivanin hahmo ilmestyi varjoista. Tino hymyili epävarmasti ja vastasi hyvän huomenen toivotukseen puhuen itsekin venäjää.
"Садитесь, пожалуйста"[Istu, ole hyvä], Ivan kehotti. Tino istahti yhden pöydän ääreen, Ivan häntä vastapäätä. Hetken he vain tarkkailivat toisiaan sanomatta sanaakaan.
"Как спалось?" [Nukuitko hyvin?] pidempi mies kysyi kohta.
"Да, ка...Ка..." [Kyllä, mi... mi...]Tino takelteli. Hän ei ollut puhunut venäjää aikoihin. "Hemmetti..." hän mutisi itsekseen. Ivan vain hymyili ja kallisti päätään.
"Так?" [Niin?] venäläinen kysyi lempeästi, samaan sävyyn kuin puhuisi pienelle lapselle. Tino punastui.
"Miten niin?" hän täräytti suomeksi. Ivan ei tietenkään ymmärtänyt.
"Äh... Как... Как же так?" [Miten... Miten niin?] Tino yritti vielä. Ivanin hymy levisi hiukan.
"Нужно ли причина?" [Tarvitsenko syyn?]
Tino kohautti olkiaan ja hiljeni. Häntä samaan aikaan nolotti ja harmitti takeltelunsa venäjänkielisissä lauseissa.
Hiljaisuus piteni pitenemistään molempien pitäessä suunsa kiinni. Tino tuijotti pöydän pintaa, Ivan Tinon kasvoja.
"No... Mitä olet tehnyt lähiaikoina?" Ivan kysyi vaihtaen englantiin. Tino hymyili helpottuneena.
"Käynyt töissä, en paljon muuta", hän naurahti.
"Eikö sinulle jää lainkaan vapaa-aikaa?"
"Jäisi", Tino sanoi napakasti, "mutten tiedä mitä tekisin sillä joten teen vapaaehtoisia ylitöitä.
"Maksetaanko sinulle niistä?"
"Berwald maksaa minulle juuri sopivaa palkkaa", Tino sanoi tiukasti. Hänen ilmeensä kertoi että keskustelu tästä aiheesta oli paras lopettaa.
"No... Mistä sinä pidät työssäsi?" Ivan sanoi siirtyen hiukan vähemmän vaarallisille vesille. Hän ei kuitenkaan aikonut luopua työ-aiheesta kovinkaan helposti.
"Pidän... Siitä että saan työskennellä ihmisten kanssa, sitten pidän ruuanlaitosta, joustavista työajoista ja työpaikkani ilmapiiristä", Tino sanoi hitaasti.
"Pidätkö työtovereistasi?"
"Pidän."
"Työnantajastasi?"
"Pidän."
"Kuinka paljon?"
"Ivan! Berwald on hyvä ystäväni!"
"Kuinka hyvä?"
"Lopettaisit jo! Me olemme vain ystäviä, emme yhtään enempää."
"Ettekö?"
"Ei tippaakaan enempää", Tino toisti ja katsoi Ivania vakavana. Jostakin syystä hän halusi vakuuttaa venäläisen juuri tästä aiheesta. Ivan kallisti päätään ja silmäili Tinoa tutkivasti.
"Minä uskon sinua", hän myönsi lopulta. Tinon huulilta karkasi pieni, helpottunut huokaus.
"No... Mitä sinulle kuuluu? Tai siis, mitä olet tehnyt lähiaikoina?" Tino kysyi hetken päästä. Ivan kohautti harteitaan.
"Miettinyt kahvilan perustamista, hankkinut luvat siihen ja rakennuttanut tämän paikan."
"Milloin aiot avata?"
"Luultavasti viikon päästä... Tarvitsen vain muutaman työntekijän lisää."
"Onko sinulla jo joitakin?"
"On", Ivan sanoi ja hmyili hampaat välähtäen. Jälleen kerran miehet hiljenivät hetkeksi.
"Enpä olisi uskonut että sinusta tulee joskus kahvilan omistaja", Tino virkkoi hetken päästä. "Sinähän halusit aina pienenä psykologiksi tai poliisiksi..."
"Ja sinä halusit eläinlääkiriksi tai opettajaksi", Ivan vastasi hymyillen. Tino naurahti kevyesti.
"Niinpä halusinkin, en edes muistanut."
"No, lapsena sitä haluaa kaikenlaista..."
"Älä muuta sano..."
"Muistatko kun lupasit ala-asteella, ettet koskaan aio juoda?"
Tinon oli pakko tirskahtaa vaikka hän myös nolostui huomautuksesta.
"Muistan minä..."
"Se ei tainnut olla kovinkaan fiksu lupaus", Ivan sanoi hymyillen lämpimästi. Kun Tino näki toisen hymyn, hänenkin suupielensä kohosivat. Ivan hymyili niin harvoin aidosti.
"No ei tosiaankaan. Sinä varmaan muistat kun rikoin sen ensimmäisen kerran?"
"Ai muistanko?" Ivan kysyi päätään pudistellen. "Kuka sinut silloin raahasi kotiin eikä kertonut vanhemmillesi mitään?"
"Itsekin sinä joit silloin."
"Venäläisillä on tunnetusti parempi viinapää."
"Ja pah!" Tino huudahti. "Suomalaisten viinapää on paras koko maailmassa!"
"Ja samoin alaikäisten kännäysprosentti."
"Myönsit!"
"Ehkäpä... Mutta vodkaa minä siedän paremmin kuin sinä.
"Etkä!"
"Testataanko?"
"Perjantaina", Tino vastasi pirullisesti hymyillen.
"En malta odottaa. Sinusta tulee humalassa vieläkin mielenkiintoisempi ihminen kuin yleensä..."
"Mitä sinä tarkoitat?"
"Etkö sinä muista mitään?"
"Ööh... Enpä taida", Tino myönsi hymyillen nolostuneesti.
"No, esimerkiksi lukion viimeisellä luokalla, vappuna..."
"Niin mitä?"
Ivan hymyili ovelasti. "Olimme, yllätys yllätys, seikkailemassa kaupungissa muutaman pullon kanssa. Sinä joit varmaan kaksi kertaa enemmän kuin minä... Aika monet ihmettelivät miten noin pieni pystyy juomaan niin paljon."
"En minä ole pieni!"
"Olit ainakin silloin. No, joka tapauksessa, en edes muista kuinka paljon olit vetänyt kun aloit laulaa..."
"Voi ei..." Tino mutisi ja painoi päänsä käsiinsä. Nyt hänkin alkoi muistaa jotakin.
"Kiipesit auton katolle ja lauloit rakkauslaulun vuorotellen kaikille paikalla oleville."
"Äh, et olisi muistuttanut!"
"Nytkö sinäkin sitten muistat?"
"No joo..."
"Mitä jos muisteltaisiin vähän mukavampia asioita?"
"Käy minulle", Tino myönsi helpottuneena. Häntä ei oikein kiinnostanut kuulla enempää selityksiä humalassa tekemistään outouksista.
Muisteloiden lomassa aika vierähti nopeasti. Tino ei edes huomannut kuinka kauan he vain puhuivat ja nauroivat, ja havahtui muistelmistaan vasta kännykkänsä ilmoittaessa uudesta viestistä.
"Kuka sinua nyt jo kaipaa?" Ivan kysyi hymyillen. Joskin siinä hymyssä ei ollut tippaakaan iloa; hän luuli arvaavansa vastauksen.
"Se on Berwaldilta..." Tino myönsi ja avasi viestin.
HUOM: Nuo Ivanin ja Tinon muistelot eivät sitten yritä käännyttää ketään järjettömään alkoholismiin. Itse suosittelen tekemään saman lupauksen kuin Tino ja myös pitämään sen :)
Jälleen kerran kiitokset ihanista kommenteista~
Tekopupu: LietPol on IHANA! Hyvä jos teksti oli sujuvaa ja anteeksi kirjoitusvirheet :)
Pippuri-chan taisikin saada jo vastauksen...
SahPa: Kiitosta vaan~ Juuri tuollaisen vaikutelma halusinkin antaa, hyvä jos onnistuin! :D
Another subhuman: Jes, uusi lukija! Hienoa jos pidät ficin "hengestä" :) + LietPol on tosiaan järkyttävän suloinen pari.
LiMeAnGGa: *hurraa* Olen erittäin ylpeä itsestäni aina kun joku kertoo tykästyneensä paritukseen jonkun ficcini kautta... Erityisesti jos kyseessä on LietPol, muah. Ja RusFiniä tulikin tässä jo pikkuisen ;) Katsotaan miten tilanne kehittyy...
Ja näin loppuun pieni äänestys/kysely: Mitä haluaisitte sauraavaan lukuun? Jatkoa tämän kolmion kanssa? Vielä vähän lisää LietPolia? Toinen DenNorille pyhitetty luku? Vai kirjustanko sen miettimäni FrUK-kohtauksen? Vai jotain paritusta mitä tässä ficissä ei ole vielä hirveästi nähty – Spamanoa, GerItaa, PrusHunia ym.? Tai jotain IHAN muuta – vaikka kokonaan uusia hahmoja? (Aasian maita ym...) Kaikki ehdotukset ovat sallittuja ja yritän toteuttaa mahdollisimman monta :3 Vastaajille kiitos jo etukäteen!