Tämä ficci on pyörinyt täällä TÄNÄÄN vuoden.
Herranjestas olen kamalan hidas kirjoittaja kun lukuja on vasta tämän verran... Yhyy.
Joo. Kymmenes luku siis kehiin. Tuntuu, että joudun koko ajan vain pahempaan pulaan tämän kanssa, tässäkin luvussa tulee vittauksiaan varmaan kolmeen uuteen pariin, mutta ei voi mitään, pakko ne oli saada :DD
Pyydän anteeksi kauheaa OOC-aaltoa tässä luvussa.
"Den?" Berwald sanoi kurkistaessaan toimistonsa ovesta.
"Hmmh?" tanskalainen säpsähti hereille päiväunestaan.
"Minä lähden kotiin. Sulje tunnin päästä. Nähdään huomenna."
"Mit-" Enempää Den ei ehtinyt sanoa kun Berwald oli jo tiessään. Hän kohautti harteitaan. Kummallista. Berwald ei ikinä lähtenyt ennen sulkemisaikaa, eikä varsinkaan jättänyt kahvilaansa Denin hoitoon. Tämähän tarjosi hienoja mahdollisuuksia- Ei, ei hän viitsisi. Berwald oli kuitenkin Denin lapsuudenystävä ja jollai tasolla läheinen huolimatta heidän ainaisista tappeluistaan. Ja nyt jokin oli vialla. Den huokaisi syvään. Ei hän ollut mikään psykologi. Tällainen pohtiminen rasitti aivoja. Hän tarvitsi apua. Jonkun fiksun, järkevän, loogisen, ihanan, kauniin, suloisen, vaalean... Hetkonen, tässä tilanteessa vain fiksun.
Selvä juttu. Den näppäili kännykkäänsä Norin numeron.
"Mitä nyt taas?"
"Hei, kulta!"
"En ole sinun kultasi."
"Tarvitsen apua!"
"Missä?"
"En ymmärrä enää yhtään mitään!" Den parkaisi.
"Oletko sitten joskus ymmärtänyt?"
"Olen ainakin enemmän kuin nyt! Berwald lähti kotiin ja jätti tämän paikan minun vastuulleni!"
"...hän taitaa olla sairas. Pahasti sairas. Hyvin pahasti."
"Juuri niin! Ja siihen minä tarvitsen sinun apuasi! Olet aina niin viisas!"
"Soittaisit Tinolle."
"Hmm... Hyvä idea! Minähän sanoin että sinä olet viisas! Kuulemisiin, kære!"
"En edelleenkään ole sinun rakkaasi. Adjø!"
Puhelu loppui ja Den jäi hetkeksi miettimään kuinka kaunis ääni Norilla oli. Sitten hän ryhdistäytyi ja soitti Tinolle.
"Tino puhelimessa..."
"Hei, Tino, Den täällä!"
"Käskikö Berwald sinun soittaa?"
"Ei-"
"Ihme."
"Miten niin?"
"...ei mitenkään. Miksi sinä sitten soitat?"
"Berwald lähti kotiin ja jätti minut, siis minut vastuuseen kahvilasta."
"Ja miten se liittyy minuun?"
"No, sinä tunnet hänet varmaan parhaiten, niin että ajattelin että sinä ehkä tietäisit."
"Miksi kaikki olettavat että minä tietäisin mitä hänen päässään liikkuu?" Tino ärähti. "En minä tiedä! Eikä kiinnosta!"
"Ei kiinnosta?"
"Ei, perkele vieköön!"
"Mutta..."
"Mutta mitä?"
Den nielaisi lauseen "sinähän rakastat häntä", koska jopa hän tajusi että siitä seuraisi jotakin hyvin ikävää. Tino oli ihmeen vahva niin pieneksi.
"Oletteko te riidelleet?"
"Herran jestas, Den, luuletko olevasi joku parisuhdeterapeutti? Eikä meillä muuten edes ole mitään hemmetin suhdetta!"
"Oletteko?"
"Emme! Nähdään joskus!" Tino tiuskaisi ja sulki puhelun. Den jäi tuijottamaan kännykän näyttöä hyvin pitkään. Eikä hän edes ajatellut sitä, miten suloiselta Nor näytti taustakuvassa. Hänen aivona raksuttivat harvinaisen kovaa.
Mikä ihme oli vialla?
"Hienoa, että pääsitte kaikki paikalle", Ivan sanoi hymyillen sitä itselleen tyypillistä hymyä, joka ei yltänyt silmiin. Tällä hetkellä silmät tosin kiiluivat ilkeästi, ja pilkettä olisi nopeasti vilkaistessa voinut luulla iloksi.
Hänen edessään seisova joukko katseli häntä epäilevästi. Etualalla seisoi muita hiukan vanhempi, ruskeahiuksinen mies, jolla tosin oli melko naiselliset kasvonpiirteet. Hänen takanaan seisoi kaksi suunnilleen toistensa ikäistä ruskeahiuksista poikaa, kaksi pitkähiuksista tyttöä ja sivummalla mustahiuksinen nuorukainen. Kaikkia yhdistivät aasialaiset piirteet.
"Jospa kertaisitte vielä nimenne? Kuulinhan minä ne puhelimessa, mutta en osaa yhdistää kasvoihin..." Ivan pyysi yrittäen tavoittaa etummaisena seisovan miehen katseen.
"Minä olen Wang Yao", mies vastasi. "Nuo ovat Yong Soo ja Kaoru", hän jatkoi osoittaen poikia. Toinen hymyili vinosti ja toinen virnisti leveästi. "Nuo ovat Mei ja Linh. Ja tuo on Kiku", Yao selosti viitaten henkilöön aina nimen mainitessaan.
"Ja te olette siis sisaruksia?"
"Kiku on serkkumme. Muuten kyllä, aru."
"Ah, hienoa. Ja te siis näitte ilmoitukseni lehdessä..?"
"Niin, aru."
"Onko teillä aiempaa kokemusta?"
Yao kaivoi laukustaan paperipinkan ja ojensi sen Ivanille. Tämä selaili sitä hetken havaiten, että papereista löytyi tarkasti tehdyt työhakemukset ja ansioluottelot.
"Hienoa. Saatte paikat. Voitte aloittaa ylihuomenna. Tulkaa yhdeksältä."
"Selvä, aru. Näkemisiin sitten."
Joukko poistui ja Ivan jäi tuijottelemaan heidän peräänsä hieman hajamielinen katse silmissään.
"Hei, isoveli!"
"Ääärgh! Näpit irti minusta, Young Soo!"
Korealainen virnisti pirullisesti kädet tiukasti Yaon rintakehän ympärillä. Yao pysähtyi yrittäen irrottaa pikkuveljensä kädet ja sai näin koko poppoon seisahtumaan keskelle kävelytietä.
"Nyt. Irti. Aru!" Yao ärjäisi ja onnistui kuin onnistuikin irrottautumaan. Hän jäi mulkoilemaan veljeään kiukkuisena.
"Oliko sinullajotain asiaakin?"
"Oikeastaan oli! Hyvä kun muistutit!"
Yao huokaisi syvään.
"Ootko sä ihan varma tästä hommasta?"
"Olisit iloinen kun alat tienatakin jotain."
"Toi pomo oli kyllä tosi creepy!"
"Creepy?"
"Pelottava, etkö sä nyt tajua, senkin vanhus!"
"Minä en ole vanhus!"
"Oletpas!"
"En!"
"Yao oon vaanhuus, Yao on toooooosi vaaaanhaaaa~" Young Soo lällätteli ja lähti tanssahtelemaan eteenpäin. Yao ärisi jotakin ja lähti juoksemaan pikkuveljensä perään. Mei, Linh ja Kiku seurasivat rauhallisempaan tahtiin.
"Linh, minä olen kyllä vähän samaa mieltä Young Soon kanssa..." Mei mutisi vilkaisten isosiskoaan.
"Missä asiassa?"
"Se pomo oli pelottava..."
"Älä huoli, Mei", Kiku sanoi äkkiä ja hymyili varovasti. "Minä en anna sinulle tapahtua mitään..." japanilainen hiljensi ääntään lauseen loppua kohden tajutessaan mitä oli sanomassa. Mein ilme kuitenkin kirkastui.
"Ai! Sitten minua ei pelota!" tyttö hihkaisi. Linh hymyili vinosti ja jättäytyi hieman jälkeen. Hän oli ollut jo pitkään sitä mieltä, että noista kahdesta tulisi pari.
Huokaus. Kohta hän olisi varmaan ainoa yksinäinen tässä perheessä... Kaorukin hymyili siihen malliin, että jotain oli varmasti tapahtunut.
Ovikello soi ja Nor lampsi avaamaan. Sisään tunki odotetusti hänen pikkuveljensä.
"Hei, Ice", Nor mutisi ja hiippaili takaisin keittiöön täyttämään kahvimukinsa kolmannen kerran puolen tunnin sisällä. Ice ynähti jotain ja ripusti takkinsa naulakkoon siirtyen hänkin sitten keittiöön.
"No, annas tulla", Nor kehotti heidän istuttuaan vastakkain pöydän ääreen. "Onko jotain tapahtunut?"
"Ei ole! Ei yhtikäs mitään!"
"Varmasti on."
"Ei ole!"
"Ainakin jotain pientä."
"Nokun ei ole!"
"Sinä olet ihastunut?"
"E-e-en! Tai siis... Mistä sinä sellaista sait päähäsi?"
Nor hymyili.
"Kyllä isoveli tietää..."
"Ja pah, tietää vai? Et tiedä edes oletko itse ihastunut!"
"..."
"Voitin."
"..."
"Nor?"
"..."
"Hei, mikä nyt?"
"MINÄ TIEDÄN IHAN HYVIN ETTÄ EN OLE IHASTUNUT KENEENKÄÄN!"
Ice kohotti kulmaansa.
"Sehän on selvä. Hienoa. Minä taidan mainita asiasta Denille."
"Heei! Et!"
"Miksei hänelle saisi kertoa, ettet ole ihastunut keneenkään?"
"No-kun... Ääh..."
"Eli oletko?"
"Meidän piti puhua sinusta."
"Ai, huomasit vihdoin."
"Vastaisit nyt, kiltti pikku veliseni..."
"Oksettaa", Ice inahti. "Älä puhu tuolla tavalla!"
"Oletko?"
"En tiedä!"
"Eli saatat olla?"
"No... Minä näin puistossa yhden..."
"Puhuitko hänen kanssaan?"
"Törmäsin häneen", Ice tunnusti, "joten pakkohan siinä oli pari sanaa vaihtaa."
"Nimi?"
"Kaoru."
"Mistä hän on kotoisin?"
"En minä tiedä! Ulkonäön perusteella aasiasta. Äläkä näytä tuolta!"
"Miltä?"
"...jotenkin tuli Elizaveta mieleen..."
"Hupsista."
"Hei Nor, kuinka paljon sinä olet oikein kitannut tuota kahvia?"
"Äää! Älä vie sitä minulta!"
"...selvä. Ei enempää kahvia sinulle."
"Senkin julmuri! Anna kahvini takaisin!"
"En."
"Tänne se!"
Ice tyhjensi Norin kupin viemäriin tunteeton ilme kasvoillaan.
"Miten sinä voit olla noin julma?" Nor parkaisi.
"Nyt sinä kuulostat Deniltä."
"Hyi!"
"Sitä se kahvi teettää."
"Kahvia..."
"Hei, äiti?"
"Mmh?" Tina mumisi ja kohotti katseensa lehdestä. "Onko jokin vialla, kulta?"
"Tuota... Mitä sinä ajattelet seksuaalivähemmistöistä?" Toris tokaisi suoraan ja nopeasti. Hänen äitinsä kohotti kulmiaan.
"Kuinka niin? Minä kannatan tasa-arvoa. Ei mitään väliä", hän vastasi silmäillen taas lehteä. Toris huokaisi helpottuneena.
"Koska tuot sen pojan näytille?" Tina kysyi tyynenä hörpäten teetä mukistaan. Toris lehahti punaiseksi.
"Mi-mistä sinä,,,? Mit-"
"Sinua on helppo lukea, pikkuinen."
"No... No... Sinä olet nähnyt hänet jo."
"Onko se Feliks?"
Toris punastui vielä hitusen voimakkaammin.
"O-on..."
Tina heläytti naurun. "Älä näytä noin järkyttyneeltä, kultapieni. Minä olen arvellut sitä jo jonkin aikaa."
"Eikö.. Eihän sinua haittaa...?"
"Ei. Feliks on mukava poika ja varmasti hyvä sinulle. Ei muulla ole väliä. Ja muuten, kyllä minäkin nuorempana seurustelin yhden tytön kanssa..."
"Äiti!"
"Tietysti ennen kuin tapasin isäsi..." Tinan katse muuttui haaveilevan surumieliseksi. Toris nojasi kyynärpäitään pöytään.
"Kerro hänestä." Toriksen isä oli kuollut hänen ollessaan vain parivuotias, joten hän muisti tuskin mitään.
"Olen kertonut jo kaiken minkä muistan."
"Kerro uudestaan."
Tina hymyili surullisesti ja alkoi kertoa katsellen ikkunasta hämärään iltaan.
Toris kuunteli miltei hartaana miettien samalla, miten Feliksillä meni.
Myöhään illalla Ivan sai uuden idean. Hän etsi puhelimensa ja soitti ensin Tinolle.
"Mitä nyt?" Tino vastasi melko ärtyneen kuuloisana.
"Herätinkö?"
"Et."
"Menetkö huomenna töihin?"
"Menen."
"Monelta?"
"Kymmeneksi."
"Haittaako, jos tulen käymään?"
"Min... Ei tietenkään. Nähdään sitten."
"Nähdään!"
Seuraavana vuorossa oli hänen siskonsa Katyusha.
"Katyusha puhelimessa."
"Hei, Ivan täällä."
"Veli! Mukava kun soitit, sinusta ei ole kuulunut mitään sen jälkeen kun ilmoitit avaavasi sen kahvilan..."
"On ollut kiireitä. Kiinnostaisiko sinua ja Nataliaa vierailu erään kilpailijani kuppilassa?"
"Minkä takia?"
"Kunhan katselisin..."
"No, käyhän se. Ilmoitatko Natalialle?"
"...mitä jos sinä tekisit sen?"
"Ai, tietysti. Minä soitan hänelle."
"Kiitos. Nähdään sitten huomenna. Tulkaa ensin minun kotiini."
"Selvä. Nähdään!"
Kiitokset kommenteista! (: Vastailen taas ensi luvussa, nyt haluan vain saada tämän luvun ulos...