Tämä ei nyt oikeastaan liity tähän lukuun, mutta haluaisin tehdä tiettäväksi että olen nähnyt kaikki Merlin –jaksot ilman tekstityksiä. Eli en tiedä, miten jotkut asiat on suomennettu sarjan suomentajien mukaan. Jos jokin ei siis täsmää, se johtuu siitä, että olen keksinyt omia suomennoksiani.
Jostain kuului etäistä oksien ja lehtien rapinaa.
"Mikä ihm… Oho! Gaius, tule äkkiä!"
"Odota nyt, en minä jaksa juosta tuota vauhtia…"
"Oh, anteeksi. Mutta katso!"
"Mitä? Oih…"
"Onkohan hän kunnossa?"
Arthur luuli ensin äänten tulevan jostakin hänen omasta unimaailmastaan, jossa hän oli juuri ollut. Mutta sitten hän tunsi hyvin oikean tuntuisen hengityksen kasvoillaan ja käden poskellaan.
Hän avasi silmänsä ja huudahti ääneen.
Vanha, hopeahiuksinen mies säikähti myös ja säpsähti kauemmas. Sitten hän kohautti olkiaan.
"Jaa, hän taisi vaan nukkua."
Arthur räpytti monta kertaa ennen kuin hän sai unen rippeet pois hänen silmistään. Sitten hänen aivonsa auttoivat häntä muistamaan sen, missä hän oli ja miksi. Hän sulki silmänsä hetkeksi ja kirosi mielessään. Hän oli nukkunut sittenkin aivan liian pitkään! Aurinko porotti jo hänen silmiinsä ja hän tiesi, että oli jo keskipäivä.
Hän nousi seisomaan ja tajusi vasta sitten, että hänen edessään seisoi kaksi hänelle täysin vierasta ihmistä. Hän veti miekan tupestaan yhdellä nopealla liikkeellä ja osoitti sillä muukalaisia. Samalla hän katsoi heitä ensimmäisen kerran kunnolla.
Toinen heistä oli vanha mies, joka oli herättänyt Arthurin. Hänellä oli yllään jonkinlainen kulunut kaapu ja vyössään hänellä oli muutamia nuutuneita kasveja. Mies nousi ylös Arthurin vierestä ja pudisti pölyn pois kaavustaan. Sitten hän katsoi Arthurin miekkaa, joka oli parinkymmenen sentin päässä hänen kasvoistaan.
"Tuolle ei ole tarvetta, poika," hän murahti ja nosti toista kulmakarvaansa tuomitsevasti.
Hänen takaansa kuului naurahdus. Arthur katsoi toista miestä, joka oli huomattavasti nuorempi kuin toinen. Hänellä oli musta, sekainen tukka, joka melkein peitti hänen silmänsä, mutta ei onnistunut peittämään suuria hörökorvia. Nuorempi mies oli laiha, yllään sininen tunika, kuluneet housut ja vielä kuluneemmat saappaat. Hän piti käsiään lanteillaan ja hymyili huvittuneesti.
"Varsinainen miekkasankari," hän hymähti ja Arthurin veri kiehahti.
"Keitä te olette?" hän vaati saada tietää.
"Emme ainakaan sinun vihollisiasi. Luulimme sinua loukkaantuneeksi ja ajattelimme auttaa," vanha mies sanoi ja silmäili yhä Arthurin miekkaa, joka oli yhä vakaana hänen silmiensä korkeudella.
Nuori mies astui vanhemman eteen. Hän hymyili yhä, mutta hän katsoi tiukasti Arthuria. Hänellä oli sinisimmät silmät mitä Arthur oli ikinä nähnyt.
"Tiedän, että rikkaat aatelispojat ovat hieman vainoharhaisia omasta turvallisuudestaan, mutta me emme haasta sinua mihinkään. Olemme menossa kotiin," hän sanoi. "Laittaisitko miekan pois."
Arthur puristi huulensa yhteen. Myönnettäköön, kaksikko ei näyttänyt yhtään vaaralliselta. Heillä ei ollut aseita mukanaan eikä laihasta pojasta ja vanhuksesta olisi muutenkaan vastusta. Ja jos heillä olisi taikaa, he olisivat jo käyttäneet sitä Arthuria vastaan. Niinpä hän laski miekkansa alas ja mulkoili nuorta miestä, jonka hymy leveni jälleen.
"Kiitos. Ei ole kauhean kiva puhua, jos miekan kärki on melkein kiinni silmämunassa," hän sanoi iloisesti. Sitten hän ojensi kättään.
"Minä olen Merlin."
Arthur katsoi ojennettua kättä yllättyneenä. Eivätkö nuo kaksi oikeasti tunnistaneet häntä? Arthur ei ollut ikinä kätellyt muita kuin toisia kuninkaallisia tai korkea-arvoisia aatelisia tai vastuksiaan turnajaisissa. Hän ei todellakaan kätellyt köyhiä, nukkavieruja talonpoikia.
Silti, hän ojensi jostain kumman syystä oman kätensä ja puristi Merlinin kättä. Merlin. Outo nimi.
"Ja tässä on Gaius. Hän on minun, öh, holhoojani," Merlin sanoi ja kurtisti kulmiaan jostain syystä omille sanoilleen.
Gaius nyökkäsi mykkänä, ojentamatta kättään. Ehkä hän tajusi vähän paremmin, että Arthur oli ylempiarvoisempi. Hänen Tuomion Kulmakarvansa oli kuitenkin vielä melkein kiinni hiusrajassa. Vanhan miehen katseen alla ei ollut kovin mukavaa.
Meni hetki, ennen kuin Arthur tajusi kaksikon odottavan hänen sanovan jotakin.
"Öm. Tuota, minä… minä tarvitsisin vähän apua," hän sanoi.
"Sinä olet eksynyt," Merlin sanoi heti.
Arthur säpsähti pikkuisen. "Mistä sinä sen tiesit?"
"No, olet yksin, ilman mitään kantamuksia ja nukuit ehkä koko metsän epämukavammalla paikalla. Ei ole kovin vaikeaa päätellä," Merlin sanoi, kohauttaen olkiaan ja hymyillen typerää, leveää hymyään, joka sai hänet näyttämään aika naurettavalta.
"No, se on totta," Arthur myönsi, suoristaen itseään, yrittäen muistuttaa itselleen, että hän oli Camelotin kuningas. "Jouduin erilleen seurueestani enkä ole varma, missä olen."
"Ja missä sinun seurueesi on?" Merlin kysyi.
"En minä tiedä!" Arthur tiuskaisi ja hieroi ohimoitaan. "Jäimme vain johonkin reitin varrella olevalle aukiolle. Lähdin kävelemään, mutta eksyin vieraalla alueella."
Merlin ja Gaius näyttivät yhden raivostuttavan hetken siltä, kuin he haluaisivat sanoa jotakin sarkastista ja ärsyttävää, mutta he eivät lopulta sanoneet mitään.
"Mistä olette tulleet?" Gaius kysyi.
"Camelotista, kaupungista," Arthur vastasi.
Hymy katosi kuin salamana Merlinin kasvoilta ja hän meni kalpeaksi. Gaiuksen silmät suurenivat hitusen. Hänen katseensa hypähti äkkiä Arthurin ketjupukuun ja viittaan, jossa oli kultainen lohikäärme.
"Oletteko te Camelotin ritari?" hän kysyi.
Jokin pieni, selittämätön ääni Arthurin pään sisällä kielsi häntä kertomasta, kuka hän oikeasti oli. Jotenkin hänestä vain tuntui, että hänen ei kannattaisi kertoa. Yleensä hänen vaistonsa olivat oikeassa tällaisessa tilanteessa.
"Olen." Eikä se ollut edes mikään suuri vale… hän oli ritari. Tavallaan.
Merlin oli mennyt valkoiseksi eikä hän enää edes katsonut Arthuria kohti, vaan tuijotti maata. Hänen silmänsä eivät tarkentaneet mihinkään.
Gaius sitä vastoin oli tarkkana kuin kärppä.
"Teidän ei kannattaisi olla täällä. Olette ylittäneet kuningaskunnan rajan."
Arthur pyöritti silmiään.
"Juuri siksi toivoisinkin, että voisitte auttaa minua palaamaan takaisin. En ole etsimässä itselleni hankaluuksia," hän sanoi. "Haluaisin vain palata mahdollisimman nopeasti, ennen kuin minusta aletaan huolestua."
"Meillä on kartta, jonka avulla voitte suunnistaa takaisin. Oletan, että olette hyvä suunnistamaan kartan avulla?" Gaius sanoi ja sai kohteliaan kysymyksen jotenkin kuulostamaan halveksivalta. Arthur nyrpisti.
"Kyllä osaan," Arthur sanoi, suoristaen selkäänsä.
"Hyvä. Tule perässä, niin saat samalla tarvikkeita. Camelotiin on kuitenkin ainakin päivän matka," Gaius sanoi ja lähti muitta mutkitta näyttämään tietä, yhä mykkä ja säikähtäneen näköinen Merlin kannoillaan. Merlin supatti kiihtyneesti jotakin vanhemmalle miehelle.
Arthur kuitenkin jäi paikoilleen.
"Miksi te ette hakisi karttaa ja tarvikkeitani ja toisitte ne minulle?" hän sanoi, keskeyttäen Merlinin supattelun ja Gaiuksen yksisanaisen vastailun. Kaksikko kääntyi katsomaan häntä sen näköisenä, kuin Arthur olisi sanonut jotakin mieletöntä.
"Helskutin ritari…" Merlin mutisi hiukan liian kuuluvasti.
"Olen pahoillani, mutta jos mielitte takaisin kotiinne, teidän täytyy riisua ennakkoluulonne hetkeksi ja luottaa vieraiden hyvyyteen," Gaius sanoi rauhallisesti.
Nuoren kuninkaan piti hetken punnita vaihtoehtoja, mutta hän tajusi, ettei hänellä juuri ollut vaihtoehtoja. Hän ei oikein voinut pakottaakaan heitä tottelemaan: hän ei ollut heidän kuninkaansa. Ja ilman karttaa ja ruokaa hän olisi yhtä kuin kuollut.
"Selvä. Näyttäkää tie," hän sanoi lopulta.
Gaius kääntyi taas ja tarrasi Merliniä hihasta. Nuori mies kompuroi hänen peräänsä. Arthur lähti kulkemaan heidän perässään, pitäen kuitenkin jonkin verran välimatkaa.
He kulkivat sanattomina läpi metsän. Polku oli vaikeakulkuinen ja lähes umpeenkasvanut. Arthur oletti, että Gaius ja Merlin olivat ainoat ihmiset, jotka kulkivat siitä.
Gaius, joka kulki edelleen edellä (yllättävän ketterästi ollakseen niin vanha) katsoi tiukasti eteenpäin, kun taas Merlin kääntyi aina vähän väliä vilkuilemaan taakseen ja käänsi sitten nopeasti katseensa takaisin eteenpäin kun hän huomasi, että Arthur katsoi takaisin. Arthur kurtisti kulmiaan. Tässä Merlinissä oli jotain kummallista.
Lopulta he saapuivat paikkaan, joka näytti ensisilmäyksellä vain siivottomalta, pieneltä aukiolta, jonka keskellä kasvoi valtava puu. Mutta kun he kiersivät puun, sen rungossa könötti talo. Arthurin mielestä talo näytti siltä kuin se romahtaisi hetkellä minä hyvänsä.
He kävelivät rehottavan puutarhan läpi ja Arthur huomioi aidatulla kasvimaalla kasvavat kummallisen näköiset kasvit. Hän ei todellakaan ollut asiantuntija, mutta ne näyttivät samalta kuin linnan hovilääkärin käyttämät yrtit, joita käytettiin sairauksien ja vammojen parnatamiseen.
"Tänne päin," Gaius sanoi ja viittoi Arthuria tulemaan sisälle. Hän meni vanhan miehen perässä ja huomasi, että lähempää katsottuna talo näytti vielä rupuisemmalta kuin kaukaa: se oli lähes kokonaan peittynyt jonkin seiniä pitkin kasvavan kasvin alle, vain ikkunat ja ovi olivat vapaat vihreistä lehdistä. Tönön katto näytti erityisen hauraalta ja vääntynyt savupiippu oli ruostunut. Arthur nyrpisti nenäänsä.
"Ei oikein vastaa sinun tasoasi, eihän?"
Arthur ei pelästynyt Merlinin ääntä, ei missään nimessä. Hän vain yllättyi, koska hän ei tiennyt, että mustatukkainen ruipelo seisoi ihan hänen takanaan.
Arthur ei vastannut mitään vaan tyytyi mulkaisemaan Merliniä ja kääntyi poispäin hänestä mennäkseen sisälle. Merlin seurasi.
Lattia narahti, kun hän astui pieneen, joltain tunnistamattomalta tuoksuvaan huoneeseen. Arthur kulki Gaiuksen perässä huoneen läpi, väistellen katosta roikkuvia, kuivattuja kasveja ja muutamia vaatekappaleita, jotka oli aseteltu kattoparrujen päälle ilmeisesti kuivumaan. Kivisessä uunissa paloi valkea ja kattilassa kupli jotakin, josta outo tuoksu oli lähtöisin.
Juuri kun Arthur aikoi kurottautua katsomaan pataan, Gaius kutsui häntä.
"Jos istutte hetkeksi, minä pakkaan teille muonaa ja Merlin etsii teille kartan," hän sanoi, jo käärimässä lihanpalasta liinaan. "Merlin, kartta on kaiketi sinun huoneessasi?"
Merlin puri alahuultaan. "Kyllä varmaan… saattaa mennä kyllä hetki ennen kuin löydän sen…" hän mutisi ja vilkaisi nopeasti Arthuriin.
Gaius huokaisi kärsivästi.
"Voisit yrittää pitää edes oman huoneesi siistinä niin kuin useimmat täysikasvuiset miehet yleensä ovat kykeneviä tekemään," hän sanoi, mutta ei liian pahantahtoisesti. Arthur arveli, että tämä ei ollut ensimmäinen kerta, kun he kävivät tämän keskustelun.
Merlin kohautti olkiaan. "Huoneeni saattaa näyttää sekaiselta, mutta oikeasti kaikki on harkitussa järjestyksessä… jonka vain naamioin epäjärjestykseksi…"
Arthur melkein naurahti ääneen nuoren miehen puolustavalle, naurettavalle pälpätykselle. Merlin huomasi hänen ilmeensä ja hymyili Arthurille ensimmäistä kertaa aidosti, ystävällisesti.
"Merlin, se kartta," Gaius sanoi.
"Aivan, juu…" Merlin katsoi nopeasti pois ja kääntyi äkkiä ja poistui huoneesta vikkelästi.
Arthur seisoi hetken kiusaantuneena ja odotti, että Gaius ehkä sanoisi jotakin, mutta vanha mies keskittyi pakkaamiseen ja oli hiljaa. Arthur katseli huonetta, sen epämukavan näköisiä huonekaluja, kirjahyllyjä, jotka suorastaan pursuivat kirjoja ja ikkunaverhot, joiden päät olivat rispaantuneet.
"Um, kauanko olette asuneet täällä?" Arthur kysyi, ihan vain rikkoakseen hiljaisuuden. Ehkä hän oli myös hitusen utelias.
"Minä olen asunut täällä kaksikymmentä vuotta, Merlin muutaman vuoden," tuli lyhyt vastaus.
Kaksikymmentä vuotta? Tällaisessa murjussa? Arthurin oli pakko ihailla vanhusta: vaikka talo olikin ehkä jostain päin katsottuna ihan kodikas, Arthur ei voisi kuvitellakaan asuvansa siinä, ei edes viikkoa. Se, että Gaiuksen kaltainen vanha mies olisi voinut asua periaatteessa metsässä ja pysyä hengissä ja terveenä, meni yli Arthurin ymmärryksen. Hänen oli kuitenkin pakko ihailla Gaiuksen sitkeyttä.
"Eivätkö talvet ole aika kylmiä?" hän kysyi.
"Eivät, jos on tarpeeksi polttopuita. Tässä," Gaius heitti pienen pussukallisen muonaa hänen käsiinsä. "Pitäisi riittää ainakin vuorokaudeksi."
Arthur nyökkäsi. Gaius ei siis ilmeisesti ollut kovin monisanainen mies. Tai ehkä hän ei halunnut jutella Arthurin kanssa, mikä oli aika ymmärrettävää, sillä Arthur oli kuitenkin osoitellut häntä juuri vähän aikaa sitten miekallaan.
"Ja tässä on-" Merlin ilmestyi huoneeseen ja kompastui matonreunaan. Hän kaatui kontalleen, mutta nousi ylös kuin mitään ei olisi tapahtunut. "-kartta," hän päätti lauseensa ja ojensi Arthurille hieman kärsineen näköistä paperikääröä.
"Se on hiukan vanha," Merlin sanoi anteeksipyytävästi. "Mutta kyllä siitä selvää pitäisi saada."
Arthur nyökkäsi. Hänellä oli toisessa kädessään muona ja toisessa kartta: hän oli valmis lähtemään nukkavierusta talosta.
"Kiitos kaikesta," Arthur sanoi kohteliaasti. Gaius nyökkäsi yrmeästi ja kääntyi poispäin hänestä.
Merlin sen sijaan hymyili, vieläkin, eikä ollut niin pelästyneen näköinen kuin aiemmin.
"Minä voin saattaa sinut lammelle, kartan alue alkaa vasta siitä ja tämä metsä on hieman vaikeakulkuista," hän sanoi iloisesti. Hän avasi muitta mutkitta oven ja astui ulos, ennen Arthuria, mikä sai kuninkaan veren kiehahtamaan vähäsen. Hän ei ollut tottunut siihen, että kömpelöt, omituiset ja likaiset metsänasukit noin vain astuivat hänen edelleen ja kohtelivat häntä miten huvitti! Merlin ei tiennyt, että Arthur on kuningas, mutta hän tiesi hyvin, että Arthur on aatelinen ja korkeampiarvoisempi kuin hän!
He kävelivät pois talolta ja sen pihamaalta, kohti tiheää metsää. Merlin kompasteli vähän väliä puunjuuriin ja välillä jopa omiin jalkoihinsa. Miten kömpelö ihminen voi olla?
"Hei, muuten," hän sanoi yhtäkkiä ja hidasti niin, että hän käveli Arthurin rinnalla. "Et kertonut nimeäsi ollenkaan? Vai onko se joku salaisuus?"
Arthur mulkaisi häntä. "Ensinnäkin, sinun kuuluisi teititellä minua. Olen ylempiarvoinen eikä sillä ole väliä, mikä minun nimeni on," hän vastasi.
"Mutta miten minä voin puhua sinulle kunnioittavasti, jos en edes tiedä, kuka olet? Yhtä hyvin voisit olla joku maalaispoika, joka vain esittää aatelista. Täytyyhän minun todisteet saada! Muuten tunnen itseni aika tyhmäksi, jos puhun sinulle kunnioittavasti, vaikka minun ei kuuluisi," Merlin puhui ja Arthur katsoi häntä hämmentyneenä.
"Sinun kuuluisikin tuntea itsesi aika tyhmäksi, kun jatkat minulle puhumista noin. Jos olisimme Camelotissa, sinä olisit jo matkalla kohti jalkapuuta!" hän ärähti. Hörökorva ei osannut sitten millään sulkea suutaan!
"Mutta me emme ole Camelotissa, vaan metsässä, jossa kukaan ei ole kenenkään alainen," Merlin vastasi värähtämättä.
"Sinun holhoojasi sentään tajusi olla kunnioittava," Arthur murahti, vaikka se oli aika surkea vastus. Merlin pyöritti silmiään.
"Gaius saattaa vaikuttaa siltä, että hän kunnioittaa sinua, mutta usko minua kun sanon, ettei hän oikeasti kunnioita ketään, joka ei ole hänen kunnioitustaan ansainnut."
"Ja mistä sinä tai Gaius tiedätte kuinka ansiokkaita tekoja olen tehnyt?" Arthur sanoi. Hän ei ymmärtänyt, miksi hän edes jatkoi tätä typerää väittelyä. Ehkä hän halusi vain voittaa nenäkkään rääpäleen.
"No emme tiedäkään sinun ansioitasi, koska et suostu kertomaan nimeäsi!" Merlin melkein huusi ja näytti yhtä turhaantuneelta kuin Arthurista tuntui. He olivat pysähtyneet ja Merlin seisoi hänen edessään ja he mulkoilivat toisiaan.
"Sinä haluat siis tietää, kuka minä olen?" Arthur sanoi matalalla uhkaavalla äänellä. No minäpä kerron, saat vähän ajateltavaa ja miettiä uudestaan, kuinka minulle puhut, hän ajatteli.
"Hyvin mielelläni," Merlin vastasi, katsomatta poispäin. Kukaan ei ollut ikinä (hänen isäänsä lukuun ottamatta) katsonut häntä niin rohkeasti ja pitkään suoraan silmiin. "Uskoakseni olen kysynyt sitä sinulta jo ainakin kahdesti."
"Hyvä on," Arthur sanoi. Hän avasi suunsa sanoakseen nimensä, arvonimineen ja syntymäjuurineen kaikkineen, mutta hänen ei tarvinnut.
Joku muu huusi sen hänen puolestaan.