"Katsokaa!"
"Kuningas Arthur!"
"Onko se hän…?"
"OTTAKAA HÄNET KIINNI, IDIOOTIT!"
Arthur ja Merlin kääntyivät katsomaan taakseen. Heidän takaansa juoksi joukko miehiä, joita Arthur luuli hetken omiksi ritareikseen, mutta näin ei valitettavasti ollut. Miehet olivat likaisia, köyhän näköisiä ja heiluttivat epäarvokkaasti ruosteisia aseitaan. He olivat ryöväreitä.
Eteläinen valtakunta oli tunnettu ryöväristään. Kuningas ei viitsinyt uhrata väkeään ja energiaansa niiden taltuttamiseen, joten ryövärit saivat kulkea vapaana metsissä ja ihmisiä joutui harva se päivä heidän uhreikseen. Arthur tiesi tämän lukemistaan raporteista ja isänsä kokemuksista.
("Kun olimme vierailulla, meidän päällemme hyökättiin viidesti. Kaikki hyökkäykset tapahtuivat kuningaskunnan rajan tuolla puolen," Uther oli kertonut vakavana. "He eivät olleet hyviä taistelijoita, mutta menetimme joka tapauksessa viisi miestä."
"Eikö kuningas yritä päästä eroon ryöväreistä?" Arthur oli kysynyt.
Uther oli tuhahtanut. "Kuningas ei juuri muusta välitä kuin kasvavasta kultakasastaan hänen aarreholvissaan. Voisin jopa väittää, että jotkut ryöväreistä saattavat jopa työskennellä suoraan kuninkaalle. Raha menee väen turvallisuuden edelle siellä päin. Onneksi Camelotissa ovat asiat toisin, ainakin niin kauan kuin minä olen kuningas."
Arthur oli kurtistanut kulmiaan. "Näin tulee tietysti olemaan myös minun hallinta-aikanani, isä," hän oli sanonut, vähän loukkaantuneena.
Uther oli kohottanut leukaansa. "Luotan siihen, että näin tulee olemaan.")
Hän ei tiennyt, miten ihmeessä nämä kyseiset ryövärit tunnistivat hänet. Ehkä se johtui hänen hienoista vaatteistaan ja Pendragonin merkistä hänen viitassaan? Mutta jos Merlin ja Gaius eivät tunnistaneet häntä kuninkaaksi, miten nämä sitten tunnistivat?
Sitä Arthurilla ei ollut hirveästi aikaa miettiä, sillä ryövärit hyökkäsivät.
Heitä oli ainakin viisitoista ja Arthur tiesi, ettei hän ikinä saisi päihitettyä heitä yksin. Merlinistä tuskin olisi apua.
"Tule!" hän huusi ja tarrasi Merlinin mukaansa ja he juoksivat.
Ryöväreiden huudot ja aseiden kolinat pysyivät kuitenkin ihan heidän kannoillaan. Arthur oli koulutettu sotilas, joten hänelle juokseminen oli yleensä kevyttä ja helppoa. Hänen panssarinsa ei ollut kuitenkaan tehty pitkien matkojen juoksemista varten: Arthurin keho tuntui raskaalta.
Silmäkulmastaan hän näki Merlinin, joka pinkoi pitkillä jaloillaan hänen vieressään yllättävän nopeaa vauhtia. Arthur kuitenkin näki, että hän alkoi väsyä nopeasti ja vaikka hän ei Merlinistä hirveästi pitänyt, hän ei voinut jättää häntä yksinkään ryöväreiden armoille. Kuningas ei jättänyt viattomia kuolemaan, jos hänellä oli varaa valita. Hän teki nopean päätöksen ja pysähtyi.
"Mitä sinä teet?" Merlin huusi, pysähtyen itsekin.
"Juokse, idiootti!" Arthur huusi puolestaan, ottaen miekkansa käsiinsä ja valmistautuen taisteluun.
Hän ei ehtinyt katsoa, totteliko Merlin häntä kun ryövärijoukko oli jo hänen kimpussaan, hyökäten joka puolelta. Arthur taisteli parhaansa mukaan, yrittäen pitää tilanteen hallinnassaan, mutta tiesi melkein heti, ettei hän tulisi onnistumaan. Vastuksia oli yksinkertaisesti liikaa.
Hän sai kaadettua kaksi ryöväriä, mutta heitä oli yhä yli kymmenen. Arthur sivalsi, väisti, pyöri ja käytti kaikki parhaat taktiikkansa. Joukko ei ollut koulutettua, joten heidän liikkeensä eivät olleet yhtä sulavia ja taitavia, mutta joukkoylivoiman takia Arthur jäi alakynteen.
Joukon suurikokoisin mies, kenties heidän johtajansa, heilautti miekkansa kovalla voimalla kohti Arthuria, mutta kuningas nosti oman miekkansa salamannopeasti vastaan. Klang oli kova ja voimallinen.
Miehen kasvojen edessä ollut liina valahti alas ja Arthur näki kunnolla (ja hyvin läheltä) miehen haaleat silmät, ruskeat hampaat ja hullun ilmeen. Mies näytti hyvin tutulta…
"Arthur Pendragon, tapaamme jälleen," mies murisi ja hymyili kammottavasti.
Arthur irvisti ja yritti päästä kauemmas. Hän muisti tämän miehen. Ilmankos hän oli tunnistanut Arthurin: hän oli kotoisin Camelotista. Hän oli ollut etsintäkuulutettu jo vuosia ja oli ilmeisesti piileskellyt kuningaskunnan rajan toisella puolen. Arthur oli itse taistellut hänen kanssaan useaan otteeseen, mutta hän oli aina päässyt karkuun.
Tällä kertaa hän ei pääsisi.
Mies –hänen nimensä oli Hadrian, jos Arthur oikein muisti- nauroi niin, että hänen sylkeään lensi Arthurin naamalle. Hänen miehensä yhtyivät hulluun nauruun.
"Missä on teitä alati suojeleva ritarijoukkonne?" Hadrian sähisi ja hymyili ivallisesti. "Eikö teidän majesteettinne pärjääkään ilman lapsenvahteja?"
Arthur sulki silmänsä ja työnsi. Hänen ihmetyksekseen Hadrian todella kaatui maahan: hän oli varmaan olettanut, että Arthur ei enää taistelisi vastaan. Kuinka väärässä hän olikaan! Pendragoneista saatettiin olla montaa mieltä, mutta itsepintaisia he olivat joka tapauksessa.
Ja niin, taistelu oli taas täydessä käynnissä. Arthur ei kyllä oikeastaan ehtinyt taistella: hän pikemminkin vain puolusti itseään iskuilta.
Hän alkoi väsyä. Hän ei saisi enää ryöväreitä sivallettua pois pelistä. Arthur tiesi, ettei hän jaksaisi enää kauaa. Hän uskalsi nopeasti vilkaista poispäin alati hyökkäävistä miehistä ja huomasi, että Merlin oli ainakin kadonnut, turvassa jossakin…
Yhtäkkiä hän tunsi kyljessään pistävää kipua, kamalinta, mitä hän oli ikinä tuntenut. Hän tiesi heti, että hän oli saanut iskun. Hän puristi kylkeään kädellään, sulki silmänsä ja polvistui maahan. Hän oli varma, että tämä oli hänen loppunsa: hän kuolisi vieraassa kuningaskunnassa, ryövärin miekasta.
Ainakin hän oli uhrannut henkensä jonkun vuoksi.
"Hei!"
…tai sitten ei.
Arthur avasi silmänsä ja näki kaiken kuin hidastettuna: hänen aivonsa olivat sumentuneet kivusta ja verenhukasta.
Hän kuitenkin näki, kuinka Merlin seisoi vähän matkan päässä, uhmakkaana ja päättäväisenä. Ryövärit olivat kääntyneet katsomaan häntä.
Merlin nosti kätensä, Arthurin silmissä hyvin hitaasti ja osoitti kämmenellään kohti ryöväreitä. Sitten hän sanoi jotakin, mitä Arthur ei ymmärtänyt. Merlinin ääni oli matalampi, kun hän puhui vierasta kieltä ja se sai hänet kuulostamaan aivan eri ihmiseltä.
Juuri ennen kuin Arthur menetti tajuntansa, hän näki, kuinka ryövärit heittäytyivät taaksepäin, kuin jonkin näkymättömän voiman iskiessä heitä. Hadrian löi päänsä kiveen ällöttävän kops -äänen saattelemana.
Velho, oli viimeinen asia, jonka Arthur ajatteli ennen kuin hän sulki silmänsä.
Kun Arthur avasi silmänsä, hän luuli ensin tulleensa sokeaksi. Hänen näkönsä oli sumea ja hänen ympärillään oli pimeää. Hän ehti panikoida vain hetken, kunnes hänen näkönsä tarkentui. Hämäryyttä valaisivat heikosti tulen oranssit loimut.
Oli lämmin, hänen alustansa oli pehmeä. Ilma haisi kummalliselta, mutta jotenkin tutulta. Kuului ääniä, jotka kuulostivat myös jotenkin tutuilta…
"Mitä me oikein teemme?" kuului hiljainen, mutta ilmeisen panikoiva ääni. Merlin, Arthurin hitaat aivot auttoivat.
"Sinä toit hänet tänne itse, etkö tuonutkin?" kuului toinen ääni, rauhallisempi, mutta ei tyyni.
"No niin toin, mutta hän olisi kuollut siihen paikkaan. Minun oli pakko… tai siis… oli hän kuka tahansa, en halua olla vastuussa kenenkään kuolemasta!"
"Merlin, minä tiedän, rauhoitu. Eikä hän tule kuolemaan: minä sain hoidettua hänen haavansa lähes täydellisesti kuntoon, vaikka se olikin vähän haasteellista. Ryövärin miekka ei ollut onneksi mennyt kovin syvälle ja vahingoittanut hänen elimiään, mutta hän menetti paljon verta ja minun piti ommella hänen haavansa kiinni. Sitä pitää hoitaa pari päivää, ennen kuin hän voi liikkua yhtikäs mihinkään."
Gaiuksen äänensävystä päätellen hän ei ollut hirveän innoissaan siitä, että Arthurin pitäisi jäädä heidän taloonsa. Arthur ymmärsi kyllä miksi, mutta se masensi häntä silti vähän.
"Oletko aivan varma, että hän on todella prinssi Arthur?" Gaius kysyi sitten.
Yhtäkkiä Arthur muisti ryöväreiden hyökkäyksen hyvin tarkasti, jokaista yksityiskohtaa myöten. Heitä oli ollut liian monta… Hadrian… oliko hän kuollut? Pistävä kipu kyljessä… Merlinin ojennettu käsi ja hänen äänensä…
Arthur liikahti hiukan, vain sen verran, että sai tuntoa turtuneeseen kehoonsa. Hänen kylkensä ei ollut kipeä juuri lainkaan. Se tuntui hiukan oudolta, mutta ei kipeältä.
"Hän on kuningas Arthur nykyään! Tai, niin ryövärit huusivat. Gaius, hän on Camelotin kuningas! Uther Pendragonin poika!" Merlin sanoi ja hänen äänensä nousi korkeaksi. Se kuulosti niin erilaiselta kuin hänen äänensä silloin kun hän… kun hän…
"Uther on kuollut?" Gaius sanoi hiljaa.
"Niin kai. Mutta onko hänen poikansa sen erilaisempi?" Arthur saattoi tuntea Merlinin katseen hänen kasvoissaan, vaikka hän piti silmiään kiinni. Häntä arvioitiin.
"Tuskinpa. Uther kasvatti pojastaan samanlaista kuin hän oli," Gaius totesi, kuin olisi itse ollut paikalla todistamassa tätä. "Hän siis näki, mitä sinä teit?"
Koska Merlin ei vastannut, Arthur arveli, että hän vain nyökkäsi.
"Mitä me teemme, kun hän herää?" Merlin kysyi sitten.
Hetken oli hiljaista, kun Gaius ilmeisesti mietti vastaustaan.
"Meidän täytyy katsoa, miten hän reagoi. Jos hän suhtautuu sinuun vihamielisesti, meidän on… tehtävä mitä on tehtävä," hän mutisi. "Mutta saattaa olla myös, että hän on vähemmän itsepäinen taikuuden suhteen kuin isänsä oli. Sinä kuitenkin pelastit hänen henkensä."
"Onko mahdollista ettei hän muista mitään?" Merlin kysyi, kuulostaen toiveikkaalta.
"Tuskin, " tuli lohduton vastaus.
Merlin huokaisi. Kun hän puhui, hänen äänensä oli vähän vaimea: kuin hän puhuisi käsiensä takaa.
"En vain halua elää kuten isäni…" hän mumisi.
"Minä lupaan, Merlin, ettei sinun koskaan tarvitse. Ehkei isäsikään tarvitse enää kauaa."
"Miten niin?"
"Ehkä uusi kuningas antaa hänen palata kyläänsä," Gaius ehdotti.
Hetken oli taas hiljaista. Sitten tuoli narisi, kun joku nousi siltä ylös.
"Mene nukkumaan, Merlin. Minä pidän kuningasta silmällä," Gaius sanoi.
"En voi uskoa että hän on kuningas," Merlin sanoi hiljaa. "Hän on niin…"
Arthurin piti pinnistellä, ettei hän kurtistaisi kulmiaan tai avaisi silmiään mulkaistakseen Merliniä. Niin mikä? Tyhmä? Hyväuskoinen?
"…nuori," Merlin sanoi.
Gaius naurahti (Arthur luuli, ettei vanha mies edes osaa nauraa. Hän oli aika yllättynyt) "Merlin, sinä jos kuka tiedät, että suuri vastuu kaatuu välillä nuorempienkin miesten harteille. Menehän nyt."
Merlin ja Gaius toivottivat toisilleen hyvät yöt ja Arthur kuuli, kuinka Merlin poistui huoneesta ja Gaius asettui takaisin tuolilleen.
Okei, hän ajatteli. Oli aika asetella asioita hänen päässään.
Merlin, hintelä ja ärsyttävä Merlin, on velho ja hyvin voimakas sellainen: hänhän päihitti 13 rosvoa yhdellä käden heilautuksella.
Merlin, jota Arthur ei tunne ollenkaan, pelasti hänen henkensä. Camelotilla ei olisi kuningasta ilman häntä.
Merlin pelasti hänet, vaikka tiesi, että Arthur voisi hyvin mestauttaa hänenkaltaisiaan.
Ensimmäinen päätös oli koossa: hänen piti kiittää Merliniä. Ehkä huutaa hieman, koska typerys ei ollut tehnyt kuten Arthur oli käskenyt ja sitten kiittää. Se oli parempi.
Gaius, joka ei näyttänyt välittävän Arthurista pätkääkään, oli hoitanut hänen haavansa terveeksi.
Gaius, joka tiesi, että Arthur oli hänen holhokkinsa vihollinen, antoi tämän silti tulla kotiinsa ja hoitanut tätä.
Toinen päätös: Arthurin piti kiittää myös Gaiusta.
Kolmas päätös tuli saman tien: Arthur ei tuomitsisi Merlinin taikuuden käyttöä, koska kuten Gaius sanoi, hän oli Merlinille henkensä velkaa. Hän ei ollut ihan selvillä taikuuden hyvyydestä tai pahuudesta (mikäli itse taikuutta voi niin edes lokeroida) mutta sen hän tiesi, että hän halusi olla oikeidenmukainen kuningas: jos joku pelasti hänen henkensä, hän ei kiittäisi siitä surmaamalla pelastajansa. Uther ei olisi epäröinyt hetkeäkään nähdessään taikuutta: se oli rikos ja sillä siisti, vaikka se olisi juuri pelastanut hänen ainoan poikansa hengen. Arthur kuitenkin oli tajunnut Merlinin ja Gaiuksen keskustelua kuunnellessaan, ettei hän halunnut aiheuttaa samanlaista pelkoa ihmisten äänissä kuin Merlin äänessä oli ollut. Hän yrittäisi myös selvittää, mitä Merlinin isälle oli tapahtunut.
Neljäs päätös olisi ilmeinen: hänen pitäisi päästä äkkiä kotiin. Kansa oli ilman kuningasta, eikä kukaan tiennyt, missä hän oli ja oliko hän ylipäätänsä hengissä. Hänen pitäisi lähteä heti kun hän vain siihen pystyisi.
Viides päätös, joka tuli vähän yllättäen, oli se, että hän kysyisi Gaiukselta, oliko tämä tuntenut Arthurin isää, sillä siltä se oli kuulostanut.
Kuudes päätös: hän ei tekisi juuri nyt yhtään mitään. Oli yö ja häntä väsytti. Gaius oli varmaan juottanut hänelle jotain väsyttävää rohtoa, sillä hereillä pysyminen ja ajattelu väsyttivät häntä.
Hm, hän alkoi olla aika hyvä päätösten tekemisessä, ottaen huomioon, että hän oli aivan hirvittävän väsynyt.
Niinpä Arthur vähitellen vajosi uneen, kuunnellen tulen ritinää ja pöllön ulinaa jostain ulkoa.