En tiedä lääkitsemisestä ynnä muusta juuri mitään, varsinkaan siitä, miten sellaiset asiat hoidettiin keskiajalla, joten olen säveltänyt runsaasti omiani
Arthur oli tottunut heräämään aamun koettaessa. Kotona, Camelotissa, hän oli tottunut siihen, että George tuli auringon noustua hänen huoneeseensa herättämään hänet ystävällisellä, mutta reippaalla 'hyvää huomenta, ylhäisyys!' ja alkanut kattaa hänen aamiaistaan ja raotella verhoja. Sitten palvelija seisoi ryhdikkäänä Arthurin vieressä kun hän söi aamiaistaan ja täytti Arthurin pikaria vedellä sitä mukaa kun se tyhjeni.
Georgen lakkaamaton tuijotus ja pieni, kohtelias hymy saivat Arthurin aina jotenkin kärttyisäksi.
Sinä aamuna, George ei kuitenkaan tullut häntä herättämään. Arthur heräsi ihan itse, kun ikkunasta näkyi päivän ensimmäiset valonsäteet.
Hänen ei tarvinnut muistella, missä hän oli: hän muisti kristallinkirkkaasti edellisen päivän tapahtumat, Gaiuksen ja Merlinin keskustelun yöllä ja hänen kuusi päätöstään, jotka hän myös aikoi pitää.
Arthur huitaisi päältään peittonsa ja värisi hiukan: hänellä ei ollut paitaa, eikä saappaita ja aamu oli vasta koittanut. Huoneen takastakin oli tuli lähes kokonaan sammunut, hiillosta lukuun ottamatta.
Gaius nukkui häntä vastapäisellä olevassa punkassa, lähempänä tulisijaa. Vanha mies oli ristinyt kätensä rintansa päälle ja ne kohoilivat rauhalliseen tahtiin ylös ja alas kun hän hengitti. Gaius näytti paljon ystävällisemmältä, paljon vähemmän katkeralta nukkuessaan kuin hereillä ollessaan.
Arthur nousi istumaan ja huomasi, kuinka hänen kylkeään kiristi hiukan. Ompeleet hänen haavassaan tekivät hiukan kipeää, jos hän nosti liikaa toista kättään. Hänen olonsa oli ollut huomattavasti parempi kun hän oli ollut makuuasennossa.
"Olette hereillä."
Jälleen kerran, idiootti Merlin oli onnistunut jotenkin hiipimään huoneeseen ilman että oli päästänyt ääntäkään. Ehkä hän osasi kulkea hiljaa ja pitää itsensä pystyssä, jos hän oikein keskittyi siihen, mutta siinä hän seisoi, vähän varovaisen näköisenä.
Joka tapauksessa, Arthur ei säikähtänyt, ei tälläkään kertaa.
"Minun tuli kylmä," Arthur valehteli ja katui sitä saman tien. Hänellä ei ollut varaa esittää epäkiitollista, hemmoteltua prinssiä, ei enää.
Merlin kurtisti kulmiaan, mutta ei sanonut mitään. Sen sijaan, hän käveli tulisijan luo ja alkoi asetella sinne puita. Sitten hän kaivoi piikiven taskustaan, vapisevin sormin. Arthur kohotti kulmiaan. Oliko tämä jonkinlainen testi?
"Öh. Onko haavasi- haavanne kipeä?" Merlin mutisi, kun Arthur ei sanonut mitään. Hän alkoi hakata kahta kiveä yhteen, ilmeisesti aivan ulalla siitä, miten tulta kuuluisi tehdä käsin.
"Vähän kivistää, mutta ei paljon," Arthur vastasi lyhyesti. Hän katsoi tarkasti Merlinin onnetonta työskentelyä. "Gaius on ilmeisesti pitänyt hyvää huolta vammoistani."
"M-mm, hän on taidokas lääkitsijä," Merlin sanoi ja pudotti kiven lattialle.
"Minun pitää kiittää häntä, kun hän herää," Arthur sanoi.
Merlin ei sanonut mitään, vaan tuijotti herkeämättä työnsä päälle. Se ei auttanut yhtään: ainuttakaan kipinää ei ollut nähtävissä.
"Entä… päänne? Löitte varmaan senkin aika kovaa…" Merlin yritti, koettaen selvästi pitää toiveikkuuden pois äänestään, onnistuen siinä huonosti. Hän ei katsonut Arthuriin päin.
Nuoren kuninkaan mielestä tilanne oli äärimmäisen huvittava. Tai, se ehkä olisi ollut, jos hän ei olisi tiennyt, kuinka peloissaan Merlin oli. Ja edellisen yön keskustelun perusteella, Merlin oli kauhuissaan.
"En mitenkään erityisen kovaa," hän sanoi ja päätti helpottaa velho-raukan oloa. Hän ei ansainnut tällaista. "Muistan kaiken ihan hyvin."
"Hm?" Merlin sanoi, hyvin hiljaa.
"Niin, Merlin, minä muistan ihan kaiken. Myös sen, kuinka sinä…"
"Minä synnyin tällaisena!" Merlin huusi yhtäkkiä. Hän heitti piikiven lattialle, nousi seisomaan ja katsoi Arthuria epätoivoisesti.
"Minä en valinnut olla tällainen, kukaan ei kysynyt minulta! Pystyin tekemään taikaa jo ennen kuin osasin puhua, ennen kuin osasin kävellä! Kukaan ei tiedä miksi, mutta näin on tapahtunut! Sinä –te!- ette voi syyttää minua siitä, miksi olen syntynyt! Ja jos aiotte minua jotenkin rankaista, minä… en tee sitä mielelläni, mutta minä aion pistää hanttiin kaikilla voimillani!"
Kuin sanojensa vakuudeksi, Merlin käännähti ja osoitti kädellään tulisijaa, jossa rätisi hetkessä tuli. Sitten hän kääntyi takaisin Arthuriin päin, jonka ilme oli tyyni.
Merlin näytti hauskalta, aamusotkuisessa tukassaan, liian isossa tunikassaan ja niin kamalan uhmakkaana. Arthur hymyili ja puristi päätään.
"Merlin, pakko sanoa, olen pettynyt," hän sanoi ja huomasi yhtäkkiä, että Gaius oli herännyt Merlinin huutamiseen ja istui nyt sänkynsä laidalla, Merlinin selän takana ja katsoi tarkasti kohti Arthuria.
"Kuten olin sanomassa, muistan hyvin, kuinka sinä pelastit minun henkeni. Minä saatan ehkä olla Utherin poika, mutta minä en ole hän. Taika on aiheuttanut paljon pahaa, mutta olen myös nähnyt sitä käytettävän hyvään, kuten nyt tässä tapauksessa. Maailmani ei ole niin mustavalkoinen kuin isäni," Arthur selitti rauhallisesti. "Sitä paitsi, sinä et ole Camelotin kansalainen: täällä pätee teidän kuninkaanne lait."
Merlin ei näyttänyt enää niin pelokkaalta ja vihaiselta, mutta varuillaan hän oli. "Et siis aio… tehdä mitään?" hän kysyi. Arthur huokaisi: hän luuli tehneensä asian selväksi.
"Aion, Merlin: haluan kiittää sinua. Ja Gaiusta myös," hän nyökkäsi kohti vanhaa miestä, jonka ilme keventyi ihan pikkuriikkisen.
Nuori velho näytti vähän hämmentyneeltä, mutta hän nosti katseensa Arthurin silmiin ja hymyili hieman.
"Minun tulisi kiittää teitä, öh…" Merlin katsoi neuvottomana Gaiukseen päin.
"Teidän Majesteettinne," Gaius sanoi.
"…teidän majesteettinne, te taistelitte minun henkeni puolesta, vaikka olen vain maalainen, enkä edes teidän alamaisenne," Merlin sanoi ja kumarsi kiusaantuneesti.
Nyt kun Merlin viimein käyttäytyi, tai yritti ainakin käyttäytyä kunnioittavasti Arthuria kohtaan, hän melkein toivoi että Merlin lopettaisi sen jo. Hän ei tietenkään sanonut sitä.
Sen sijaan hän virnisti. "Ja kaiken tuon lisäksi olet itsepäinen kuin aasi. Tiesit jo, kuka minä olen ja silti ryntäsit vaaran keskelle minua pelastamaan. Se oli tyhmää, mutta rohkeaa."
Nyt Merlin hymyili jo ihan avoimesti, hänen kadehdittavan suora hammasrivistönsä esillä ja silmät tuikkien. Hän näytti helpottuneelta. Arthur ei voinut muuta kuin hymyillä takaisin.
Gaius sen sijaan pyöritti silmiään.
"Jos olette saaneet nyt kylliksi kiiteltyä toisianne, voisimmeko me kenties syödä jotakin?" hän sanoi, mutta vähän vähemmän ärtyneesti kuin aiemmin.
○◘•
"Joten, kuinka kauan haavani kestää parantua täysin? Milloin voin lähteä takaisin?" Arthur kysyi, kun he istuivat pienen pöydän ääressä ja söivät lihasoppaa, joka (karmeasta ulkomuodostaan huolimatta) oli oikeastaan aika hyvää. Merlin oli valmistanut sen ja sanonut korvat punaisina, että sekä Gaius ja että hän olivat kertakaikkisen onnettomia ruuanlaitossa. Ehkä Merlin oli yrittänyt vähän enemmän tällä kertaa, kun heillä oli kuninkaallisia vieraana, Arthur pohti.
"Periaatteessa voisit lähteä vaikka heti, mutta metsä vilisee ryöväreitä. Kuninkaamme ei ole katsonut tarpeelliseksi hankkiutua niistä eroon…" Gaius sanoi katkerana. "Voitte siis matkustaa, mutta taisteluun teistä ei ole."
Arthur meni mietteliääksi. Hän tiesi itsekin, että hänen kylkensä oli liian arka minkäänlaiseen itsepuolustukseen: haava oli juuri hänen oikealla puolellaan ja oikeakäsi oli hänen miekkakätensä. Hän ei pystynyt taistelemaan ryövärijoukkoa vastaan täysin terveenä, joten tuskin hän pystyisi nytkään.
"Lisäksi, haluaisin varmistaa, ettei haava ala mätiä. Tulehtuminen ei ole mikään pikkujuttu, jos se leviää," Gaius sanoi vielä.
"Ja kauanko menee, jotta voit olla varma, ettei haavani tulehdu?" Arthur kysyi.
"Niin kauan kunnes iho alkaa parantua sen ympärillä. Siihen menee ehkä muutama päivä."
Arthur huokaisi syvään. Hän ei voinut istua mökissä paria päivää, niin mukava kuin se oikeastaan olikin. Hän oli kuningas, hänellä oli kuningaskunta hoidettavana, alamaisten hyvinvointi hoidettavana.
Merlin katseli häntä oman soppalautasensa ääreltä ja näytti miettiväiseltä.
"Entäs jos… jos minä menisin hänen mukaansa?" hän ehdotti. Gaius katsoi häntä sen näköisenä, ettei ajatus miellyttänyt häntä tippaakaan. "Tai siis, hän ei ole ihan vahvimmassa kunnossa ja minä pystyn kyllä taistelemaan ketä tahansa vastaan. Osaan myös hoitaa haavoja, olen ihan oikeasti kuunnellut, kun olet opettanut minua," hän jatkoi ja näytti siltä kuin hän todella haluaisi lähteä. Arthur ei ollut ideaa vastaan, se oli oikeastaan aika hyvä.
Gaius puristi huuliaan yhteen. Sekä Arthur että Merlin tuijottivat vanhusta odottavaisina, kuten pikkupojat, jotka odottivat lupaa isältään mennä purolle leikkimään.
"En oikein tiedä Merlin, minä lupasin äidillesi…" Gaius sanoi, mutta Merlin keskeytti hänet.
"Minä olen vanhempi nyt, ja voimakkaampi. Minä pärjään jo ilman lapsenvahtia. Ja Arthur on kuningas: varmasti moni ihminen kärsii ilman hänen läsnäoloaan," Merlin selitti lempeästi. Arthur nyökkäili mukana.
Meni hetki. Sitten Gaius huokaisi ja antoi periksi.
"Hyvä on. Pakkaan teille evästä."
*○••○*
Arthur katseli vähän kateellisena, kuinka Gaius touhotti Merlinin ympärillä. Hän kyseli, oliko Merlinillä kaikki tarvittava varmasti mukana, oliko hänellä tarpeeksi vaatetta ja ruokaa, oliko Merlin nyt ihan varma päätöksestään lähteä. Siinä kesti aika kauan ja Arthur olisi ärsyyntynyt, jollei Gaiuksen huoli olisi ollut niin aitoa.
Katkerana Arthur muisti omaa isäänsä, joka lähetti poikansa toinen toistaan vaarallisemmille retkille ilman minkäänlaista huolta tai epäröintiä. Arthur oli aikaisemmin ajatellut, että Uther oli vain niin itsevarma poikansa onnistumisesta, mutta enää hän ei ollut ihan varma.
"Kuninkaan on oltava vahva ja näyttää kansalle, että hän osaa johtaa," Uther oli joskus sanonut, kun Arthur oli epäröinyt taisteluun lähtöä.
"Sama pätee prinsseihin, varsinkin kruununperillisiin: heidän tulee olla esimerkkinä alamaisilleen rohkeudesta, voimakkuudesta ja mahtavuudesta. Muuten ihmiset elävät jatkuvassa epämääräisyydessä ja pelossa."
Arthur oli nyökännyt ja lähtenyt ritarijoukon kanssa suorittamaan annettua tehtävää. Taas kolme velhoa vähemmän häiritsemässä Camelotin rauhaa ja tasapainoa.
"Onko sinulla kuningasta varten lääkkeitä?" Gaius kysyi. "Hänen haavansa hoitamiseen? Otitko sen purkin, jonka…"
"...jonka laitoit minun reppuuni noin minuutti sitten?" Merlin kysyi, virnuillen. "Kyllä, luulen että se on siellä yhä."
Gaius pyöräytti silmiään, mutta vakavoitui sitten.
"Olethan varovainen? Ja lupaa, ettet mene rajan tuolle puolen," hän vannotti.
Merlin nyökkäsi. "Lupaan, etten astu jalallanikaan Camelotiin."
Arthur ei ensin ymmärtänyt, mikä siinä olisi niin kamalaa, jos Merlin tulisi Camelotiin. Sitten hän tajusi: jos velho tulisi Camelotiin, hänellä olisi kaikki oikeus ottaa Merlin kiinni ja rankaista häntä. Arthur loukkaantui vähän: eivätkö he vieläkään pystyneet luottamaan häneen?
Hän ei kuitenkaan sanonut mitään, kun Gaius vielä halasi Merliniä ja nuorempi mies taputti vanhempaa selkään pari kertaa vähän nolona.
"Odotan, että olet palannut kolmen päivän sisällä," Gaius sanoi.
Merlin nyökkäsi ja he olivat valmiita lähtemään. Arthur oli jo astunut ulos ovesta villiin puutarhaan, kun hän muisti äkkiä yhden päätöksistään.
"Odota hetki," hän sanoi Merlinille, joka jäi katsomaan hölmistyneenä, kun Arthur käveli takaisin talolle, jonka ovensuussa Gaius yhä seisoi.
"Gaius, minun piti kysyä sinulta yhtä asiaa," hän sanoi.
Tuomion Kulmakarva nousi taas, kun Gaius katseli häntä mittaillen.
"Niin?"
Arthur vaihtoi painoa jaloillaan. "Pohdin vain, että tunsitteko te minun isäni? Kuulin teidän puhuvan eilen illalla ja kuulosti siltä, kuin olisit joskus ollut tekemisissä isäni kanssa."
Gaiuksen ilme ei juuri värähtänyt, mutta hänen silmänsä muuttuivat surullisiksi ja hän katsoi maahan.
"Olette käsittäneet oikein," hän sanoi. "Olin kauan sitten Camelotin linnan hovilääkäri ja tunsin vanhempanne oikein hyvin."
"Minun äitini myös?" Arthur kysyi, yllättyneenä. Kotona Camelotissa kukaan ei ikinä puhunut kuningatar Ygrainesta, kuin häntä ei olisi koskaan ollutkaan.
"Varsinkin äitinne, kuningattaren," Gaius sanoi lyhyesti. Sitten hän katsoi Arthurin ohi, yhä uteliaan näköistä Merliniä, joka ei ollut kuuloetäisyyden päässä.
"Teidän pitäisi lähteä," Gaius sanoi. "Jotta ehditte mahdollisimman pitkälle ennen kuin tulee pimeä. Voitte kysyä Merliniltä lisää, jos haluatte, hän tietää kyllä kaiken."
Arthur nyökkäsi ja kiitti Gaiusta vielä kerran. Sitten hän kääntyi ja lähti kävelemään poispäin talolta, äärimmäisen uteliaan näköinen Merlin vierellään.
○◘• ◘
"No niin, Merlin" Arthur sanoi hetken kuluttua. He eivät olleet puhuneet pitkään aikaan mitään ja hän huomasi, kuinka Merlin katseli häntä salaa (tosin se ei ihan toiminut) ja puri huultaan sen näköisenä, että hän haluaisi kovasti sanoa jotakin, mutta esti itseään.
"Mitä?" Merlin kysyi viattomana, mutta punastui vähän.
"Voit ihan vain kysyä," Arthur sanoi.
"En ymmärrä mistä sinä, te, puhutte," Merlin sanoi kengilleen.
"Ai, no ei sitten. Sen kun kävellään sitten eteenpäin vaan, ihan hiljaa, puhumatta…" Arthur vilkaisi sivusilmällä Merliniä.
Kolme… kaksi.. yk-
"Mitä sinä kysyit Gaiukselta? Te!" Merlin kysyä töksäytti. (Arthur ei voinut muuta kuin hymyillä: Merlin ei kerta kaikkiaan osannut teititellä)
"Hassua, kun otit puheeksi, Merlin, sillä toivoinkin, että voisin keskustella samasta asiasta sinun kanssasi," Arthur sanoi ja potkaisi kevyesti pientä kiveä.
Hän kertoi, mitä oli Gaiukselta kysynyt ja mitä vanha mies oli vastannut.
"Hän kehotti minua kysymään sinulta lisää," Arthur sanoi lopuksi.
Merlin raapi päätään. Arthur odotti kärsivällisesti. Tai no, oikeastaan hyvin kärsimättömästi, mutta piti suunsa kiinni, kun Merlin mietti: muuten siinä saattaisi mennä vielä kauemmin.
"Gaius oli hyvin kauan linnan hovilääkärinä," hän aloitti. "Tai, hän aloitti hänen edeltäjänsä oppipoikana ja lähettinä, mutta edellisen lääkitsijän kuoltua kuningas nimitti hänet hovilääkäriksi. Hän oli ymmärtääkseni kuningas Utherin lähin ihminen hyvin kauan. He olivat melkein kuin ystäviä ja Uther kuunteli usein Gaiuksen mielipiteitä asioista, vaikka hän ei ollutkaan virallinen neuvonantaja."
"Gaius oli paikalla, kun teidän äitinne ja isänne tapasivat ensikerran ja hän oli läsnä heidän häissään. Myös Ygrainesta tuli hänen hyvä ystävänsä. Gaius… hän muuten kertoi, että sinä muistutat häntä kovasti," Merlin sanoi tunnustellen.
Arthur huokaisi ja nyökkäsi. "Näin olen kuullut," hän vastasi.
"Hmm, no joka tapauksessa. Vanhempanne kääntyivät ensin Gaiuksen puoleen, kun he yrittivät saada lasta. He halusivat saada lääketieteellistä apua lapsettomuuteensa, mutta sellaista ei yksinkertaisesti ole olemassakaan. Sitten he kysyivät, voisiko Gaius koettaa parantaa lapsettomuuden taikuuden avulla ja…"
"Hei, hei, hei, hetkinen!" Arthur keskeytti. Hänen päässään oli alkanut surrata, kun hän kuuli Merlinin viimeisen lauseen. "Minun isäni… kysyi Gaiukselta, että voisiko tämä käyttää taikaa, jotta hän voisi saada lapsen?"
Arthur oli aina ollut siinä uskossa, että hänen isänsä oli aina vihannut taikaa ja uskonut sen olevan silkkaa pahuutta ja piste. Miksi hän olisi muka käyttänyt sitä vaimoonsa? Tai ylipäätänsä yhtään mihinkään?
"Se oli ennen Suurta Puhdistusta: silloin taikuus ei ollut kiellettyä. Silloin lähes kaikki opiskelivat jonkun verran taikuutta ja hyviä velhoja pidettiin arvossaan. Silloin oli… erilaista."
"Mikä sen kaiken sitten muutti?" Arthur kysyi. Hän oli lievästi sanottuna hämmentynyt.
"En oikein tiedä, olenko minä oikea henkilö kertomaan sinulle tätä…" Merlin mumisi ja näytti yhtäkkiä hyvin epävarmalta.
Arthur tarttui Merliniä käsivarresta. "Merlin, minä vaadin, että sinä kerrot minulle kaiken, minkä tiedät aiheesta, nyt heti. Tämä liittyy minuun, minun täytyy saada tietää, vihdoin ja viimein!"
Hän halusi palavasti tietää, miksi hänen isänsä oli ruvennut vihaamaan taikuutta sillä tavalla. Jos se oli joskus ollut ihan täydellisen normaali ja jopa ihailtu taito, miksi se oli yhtäkkiä muuttunut niin pelottavaksi ja vastenmieliseksi?
"Hyvä on," Merlin myöntyi.
"Gaius ei ollut erityisen voimakas velho: hänellä ei ollut paljon taikaa veressään, mutta hän oli opiskellut sitä jonkun verran. Hän ei kuitenkaan suostunut käyttämään taikaansa kuningattareen: riski epäonnistumiseen oli liian suuri, eikä hän halunnut ottaa sitä. Sitä paitsi, hänellä ei ollut tarvittavaa tietoa asiasta ja Uther alkoi olla kärsimätön."
"Joten, Uther kääntyi hovinoitansa puoleen. Nimueh oli nuori, mutta taitava, koko Camelotin ylivoimaisesti voimallisin noita. Nimueh oli myös kuningatar Ygrainen paras ystävä."
"Nimueh ei suostunut siihen, sillä hänellä oli tietoa, toisin kuin Gaiuksella. Hän tiesi, mikä hinta lapsen syntymällä olisi."
Pala nousi Arthurin kurkkuun. Hän tiesi, minne tämä oli johtamassa. Hän antoi kuitenkin Merlinin jatkaa.
"Uther kuitenkin halusi pojan, kruununperillisen. Camelot tarvitsi kruununperillisen. Joten hän pakotti Nimuehin tekemään sen, en tiedä miten, Gaius ei koskaan kertonut."
"Joten, kuningatar tuli raskaaksi. Hän ja kuningas olivat hyvin iloisia ja koko Camelot iloitsi heidän onnestaan. Gaius arvelee, ettei Uther loppujen lopuksi uskonut Nimuehia vaan uskotteli itselleen, että kaikki olisi vielä täydellisen hyvin. Mutta niiden kuukausien aikana, jonka aikana Ygraine kantoi lastaan, hän menetti omasta elämästään vuosia. Te… te varmasti tiedätte, miten siinä kävi…"
Merlin näytti siltä, kuin hän olisi aidosti pahoillaan siitä, mitä hän toi tiettäväksi Arthurille.
"Kun kuningatar oli… mennyt pois, Uther sokaistui vihalla. Hän alkoi syyttää taikuutta menetyksestään. Hän näki sen vain enää pahana voimana, joka oli vienyt häneltä hänen vaimonsa. Velhoja ja noitia alettiin jahtaamaan, taikuus kiellettiin lailla ja sen rikkomisesta asetettiin kuolemantuomio. Nimueh karkasi, kukaan ei tiedä, minne hän lopulta meni ja Gaius sai kaksi vaihtoehtoa: lopettaa taikomisen ja jäädä auttamaan Utheria Suuren Puhdistuksen toteuttamisessa tai palaa roviolla. Gaius päätti jäädä, sillä hän uskoi, että isänne raivo vielä laantuisi ja että hän lopettaisi velhojen jahtaamisen. Sitä päivää ei kuitenkaan koskaan tullut ja lopulta Gaius sai tarpeekseen: hän oli nähnyt satojen velhojen kuolevan kuninkaan kädestä ja näistä velhoista iso osa oli hänen ystäviään tai tuttaviaan. Hän ei enää kestänyt sitä. Hän ei nähnyt isäänne enää ystävänä, vaan vihollisena. Hän karkasi teidän yksivuotispäivänänne ja muutti toiseen kuningaskuntaan, metsän keskelle, josta Uther ei ikinä löytänyt häntä."
Merlin päätti tarinansa ja heidän kahden välille syntyi syvä hiljaisuus, jonka vain metsän äänet rikkoivat.
Siis siksi Uther oli vihannut taikuutta. Siksi hän oli tapattanut satoja viattomia. Siksi hän ei ikinä tullut kovin läheiseksi Arthurin kanssa. Siksi Arthurilla ei ollut äitiä…
Hänen oman itsekkyytensä ja välinpitämättömyytensä takia.
"Älä ikinä luota velhon tai noidan sanaan," Uther oli neuvonut.
Nimueh oli kertonut hänelle totuuden, mutta hän itse oli kieltäytynyt uskomasta sitä. Hän oli niin halukas saamaan kruununperillisen, että hän oli valmis riskeeraamaan oman vaimonsa hengen, vaimonsa, jota hän väitti rakastavansa syvästi.
Siksi minä olen olemassa, hän tajusi ja tunsi tulevansa kipeäksi.
"Arthur?" hän kuuli Merlinin äänen jostain hänen vasemmalta puoleltaan, mutta hän ei kuunnellut.
Minun takiani, hän ajatteli, yhä uudestaan ja uudestaan.