Huhhahhei, sainpa tämänkin väännettyä. Paljon lätinää, hiukan romantiikkaa lopussa ;)

"Arthur?"

"Hm?"

"Oletko ihan kunnossa?"

"Tietysti olen!" Arthur sanoi hampaittensa välistä ja harppoi pitkin askelin pitkin polkua, Merlin kannoillaan. "Tai siis, sain juuri kuulla, että ilman minua äitini eläisi vielä ja ilman minua sadat viattomat eläisivät vielä, monet ihmiset olisivat onnellisempia ilman minua. Miksi ihmeessä luulet, Merlin, että minä en olisi kunnossa?"

Arthur tiesi, ettei se ollut reilua olla ilkeä Merlinille, joka oli vain tehnyt niin kuin hän oli käskenyt, kertonut totuuden, ollut rehellinen, mutta hän ei tiennyt mitä muutakaan tehdä. Palaset olivat loksahtaneet paikoilleen, kaikki epäselvä Arthurin elämässä oli selvennyt: Utherin viha taikuutta kohtaan, syy, miksi Ygrainesta ei ikinä puhuttu, Utherin etäinen käytös poikaansa kohtaan…

"Se ei ollut sinun vikasi, Arthur. Uther teki ihan itse oman valintansa, hän päätti ottaa sen riskin ihan itse ja sinä et voinut sille mitään, koska et ollut edes syntynyt!" Merlin puuskutti vähän säikähtäneenä. Hän puhui kovaa ja nopeasti, kuin peläten, että Arthur laittaisi kädet korvilleen ja alkaisi toistella "en kuuntele, en kuuntele, lallalaa!" kuten pikkupojat tekivät.

Hän oli luullut, että kuningatar oli kuollut synnytykseen. Monet naiset kuolivat synnytyksessä, Arthur oli kuullut. Se oli ikävää, mutta normaalia.

Mutta Ygrainen kuolema olikin päätös, jonka Uther oli tehnyt. Miksi, sitä Arthur ei voinut käsittää. Hän alkoi epäillä, rakastiko hän oikeasti ikinä kuningatartaan niin syvästi kuin hän aina väitti. Jos hän olisi rakastanut vaimoaan oikeasti, hän olisi antanut tämän elää ja tyytyä siihen, että Pendragonin suku luopuisi valtaistuimesta.

"Uther on kuollut," Arthur sanoi pitkän hiljaisuuden jälkeen ja seisahtui. Hän katsoi Merliniä vakain silmin. "Sitä on turha miettiä enää."

Hän huijasi enemmän itseään kuin Merliniä: hän tuskin ikinä lopettaisi miettimästä Utherin tekoa.

Merlin oli fiksumpi miltä hän saattoi vaikuttaa: "Ei se ole turhaa… tai siis, tämä on aika iso juttu… mutta älä syytä itseäsi, okei? En tunne sinua ollenkaan, mutta minä… ja Gaius myös, me tiedämme jo nyt että olet parempi mies kuin isäsi. Parempi kuningas."

Arthur ei ollut niinkään varma, mutta hän yrittäisi kyllä. Viha ei koskaan sokaisisi häntä niin kuin Utheria. Jokainen päätös ei välttämättä olisi se paras ja oikea, mutta Arthur tekisi aina sen, minkä hän kokisi oikeaksi.

Ja viattoman hengen riistäminen, oli se sitten kuningaskunnan hyväksi tai ei, ei ollut hänen mielestään oikein.

Hän katsoi Merliniä, joka näytti hiukan hermostuneelta. Hän muisti yhtäkkiä, että Merlin, joka oli velho ja jonka huoltaja oli elänyt jatkuvassa paossa Utherilta 20 vuotta, pelasti juuri vähän aikaa sitten hänen henkensä.

"Kiitos, Merlin," hän sanoi, tarkoittaen sitä todella.

Merlin nyökkäsi lyhyesti ja hymyili hiukan Arthurille.

"Olen pahoillani, että Gaius on joutunut olemaan pakosalla niin kauan," Arthur lisäsi, ajatellen vanhaa miestä, joka olisi voinut elää lämpimässä ja turvallisessa lääkärin huoneessa koko tämän ajan.

Merlin heilautti kättään vähättelevästi.

"Hän on ihan onnellinen meidän talossamme. Hän on saanut keitellä liemiään ja silti auttaa ihmisiä, eritoten minua… Tässä on lähellä yksi pieni kylä, jossa me käymme säännöllisin väliajoin auttamassa ihmisiä, minä taialla ja Gaius lääkkeillään. Luulisin että me olisimme ehkä onnettomampia jos meillä ei olisi mitään tarkoitusta, mutta onneksi voimme olla jotenkin hyödyksi," hän kertoi.

Arthur nyökkäsi. Hänellä oli vieläkin hieman huono olo, mutta Merlinin sanat saivat hänet voimaan vähän paremmin.

"Hei, mennyt on mennyttä," Merlin sanoi, säteillen sellaista positiivisuutta, jota Arthurilla ei ollut ikinä ollut. Tumma poika hymyili taas ja tönäisi Arthuria kevyesti. Arthur ei oikein voinut muuta kuin hymyillä takaisin. "Joskus asiat eivät mene niin kuin haluaisimme, mutta asioille ei vain voi mitään. Varsinkin… jos on vasta pikkuvauva," Merlin jatkoi ja katsoi Arthuria merkityksellisesti, vaikka sille ei oikeastaan ollut tarvetta. Jotenkin Arthur sai kuitenkin sellaisen tunteen, ettei Merlin puhunut vain hänestä.

Ennen kuin hän sai kuitenkaan kysyttyä Merliniltä yhtään mitään, velho seisahtui paikoilleen kuin kivettyneenä, katsellen hiljaa ympärilleen, kuin kuunnellen jotakin tarkkaan. Hän näytti aika naurettavalta.

"Merlin, mitä sinä…?"

"Hys!" Merlin suhahti, joten Arthur sulki suunsa (miettien, mistä lähtien hän oli alkanut tottelemaan maalaisten käskyjä)

Hän kuunteli myös, mutta ei kuullut yhtään mitään. Tuuli vain suhisi puissa ja jossakin sirkutti lintu: ei mitään tavallisesta poikkeavaa.

Merlinkin näytti tajuavan tämän, koska hänen asentonsa rentoutui ja hän puhalsi ulos hengityksen, jota hän oli ilmeisesti pidätellyt.

"Mitä tuo nyt oli? Minä en kuullut mitään," Arthur sanoi.

Merlin kohautti olkiaan. "Olin vain kuulevinani hälytyskutsun," hän sanoi, ihan kuin asia olisi ollut Arthurille sillä selvä.

"Minkä?"

"Hälytyskutsun. Jos kylässä, siis siinä, missä me käymme Gaiuksen kanssa auttamassa, on jokin hätä, he lähettävät kovaäänisen kyyhkysen etsimään meitä. Olin kuulevinani sen huutoa äsken, mutta se olikin varmaan vain joku muu lintu, joka tukehtui matoonsa, tai jotain."

Arthur vain nyökkäsi. Heillä ei ollut aikaa mihinkään ylimääräisiin hätätilanteisiin: hänen pitäisi päästä nopeasti kotiin.

He jatkoivat matkaansa, eivätkä puhuneet paljon. Merlin pureskeli huultaan ja näytti miettivän jotakin hyvin keskittyneesti. Arthurilla oli vähän levoton olo, eikä hän tiennyt miksi. Ehkä se johtui siitä, ettei hän tiennyt, miten asiat olivat Camelotissa. Hän kaipasi niitä aikoja, kun hän oli prinssi: tietysti hänellä oli silloinkin velvollisuuksia hoidettavana, mutta koko kuningaskunnan hyvinvointi ei levännyt hänen harteillaan, hänen ei tarvinnut tehdä päätöksiä, jotka vaikuttaisivat tuhansien ihmisten elämään. Kun hän oli prinssi, hän saattoi lähteä yhtäkkiä päiviksi metsälle, eikä se häirinnyt ketään.

"Hei, älä näytä noin surulliselta!" Merlin sanoi ja tönäisi Arthuria kevyesti käsivarteen. "Camelotiin ei ole enää pitkä matka. Sinua on varmaan kaivattu."

Kyllä, häntä on varmaan kaivattu, mutta kenelläkään ei ollut ikävä Arthuria, kaikki vain halusivat kuninkaansa kotiin.

Hän ei kertonut tätä Merlinille, vaan loihti kasvoilleen hymyn ja tönäisi Merliniä takaisin.

"Sinä se et osaa puhutella minua oikein vieläkään, ethän?" hän sanoi.

Merlinin hymy hyytyi hiukan: hän ei ollut varmaan itse huomannut, että hän oli alkanut taas sinuttelemaan. Kunnioittavasti puhuminen vain ei ollut Merlinin vahvuus.

"Yritys oli kyllä ihan hyvä," Arthur myönsi ja Merlin punastui, kun hän tajusi, että Arthur ei ollut vakavissaan.

"Ei sillä, että minä en kunnioittaisi sinua, mutta sinä olet kuitenkin ihminen, kuten minä tai Gaius tai kuka tahansa. Minun mielestäni se on mukavampaa tulla kutsutuksi ihan omalla nimellään kuin jollain arvonimellä," Merlin selitti.

Arthur nosti kulmiaan. "Niinkö, Merlin?"

"Hei, hei,hei… väitätkö, että Merlin on jotenkin huono nimi?" Merlin tiuskaisi.

"En ole sanonut niin," Arthur sanoi, yrittäen pysyä vakavana, epäonnistuen.

"Mitä sinä sitten tarkoitit?"

"En mitään."

Hetken hiljaisuus. Sitten:

"Minun äitini valitsi sen minulle," Merlin mutisi, käden puuskassa, kulkien pari askelta Arthurin takana. Arthur tunsi itsensä poikkeuksellisen leikkisäksi. Merlinin murjotus oli niin huvittavaa.

"Sinun äidilläsi taitaa olla aikamoinen mielikuvitus? Vai pitikö hän vain niin paljon petolinnuista, että hänen piti nimetä poikansakin sen mukaan?"

Merlin mulkaisi häntä. Se ei ihan tehonnut, koska hän näytti niin suloiselta… hei, hetkinen, mitä?

"Mitäs sitten vaikka pitikin? Minusta se on ihan kiva nimi. Sitä paitsi, minua ei aina kutsuta Merliniksi," nuori velho sanoi mysteerisesti.

Arthur odotti, että Merlin jatkaisi, mutta näin ei käynyt. Merlin vain tuijotti eteenpäin, pureskellen edelleen huultaan, näyttäen erittäin itsetyytyväiseltä.

"No, jukra, Merlin, kerro millä muulla nimellä sinua sitten kutsutaan, muuten halkean uteliaisuudesta," Arthur tuhahti.

"Niin, koska oikeasti sinua ei kiinnosta pätkääkään," Merlin virnuili. "Druidit kutsuvat minua nimellä Emrys."

Arthur katsoi Merliniä pitkään, selvittääkseen, pilailiko tämä. Merlin oli kuitenkin tosissaan.

"Emrys? Mitä se tarkoittaa, tai siis… miksi?" hän puuskahti. Miksi ihmeessä druidit haluaisivat kutsua maalaispoikaa väkisin jollain toisella nimellä, niin naurettava kuin alkuperäinen nimi olikin?

"Sen kun tietäisin," Merlin vastasi, kohauttaen olkiaan. "En ole edes tavannut montaa druidia, mutta joskus törmäämme heihin metsässä. He suhtautuvat minuun ikään kuin… he kunnioittaisivat minua tai jotain. Se on vähän kummallista."

Kummallista, tosiaankin. Arthur ei ollut ikinä ollut ihan selvillä druidien asioista, eikä hän ollut kyllä pahemmin käyttänyt aikaansa niiden selvittämisiin. Druidien ajatusmaailma meni yli hänen ymmärryksensä… kuten myös tässäkin kohtaa.

Arthur oli jo pienenä oppinut sen, että syntyperä oli ihmisen elämässä kaikkein vaikuttavin asia. Sillä ei ollut merkitystä, millainen ihminen oli tai mitä hän oli tehnyt, mutta hän ei koskaan voinut saavuttaa mitään ilman korkeaa asemaa. Maalaisista ei voinut koskaan tulla ritareita ja aateliset eivät työskennelleet pelloilla. Vaikka talonpoika olisi miten hyvä käsittelemään miekkaa, hän ei voisi ikinä saada ritarin arvoa. Eikä hän voisi naida aatelistyttöä, vaikka he kuinka rakastaisivat toisiaan.

Druideihin tämä asia ei ollut ikinä vaikuttanut. Heillä oli ikään kuin oma maailmansa, jossa he kunnioittivat juuri niitä, joita halusivat, eivätkä välittäneet arvoista tai asemista. Joskus Arthur toivoi salaa, että hän olisi syntynyt druidisiksi. Se oli naurettavaa, mutta joskus hän huomasi toivovansa niin.

"No yhtä kaikki, Emrys ei ole sen parempi. Se on kenties vielä hölmömpää, kun et tiedä itsekään, miksi sinua kutsutaan sillä nimellä," Arthur sanoi.

"Tiedätkö, juuri tuon takia minä en viitsi oikein teititellä tai muutenkaan madella maassa sinun edessäsi," Merlin sanoi dramaattisesti.

"Eli miksi?"

"Koska olet… nuija."

"Nuija? Merlin, ihan oikeasti."

"Mitä? Eikö kukaan ole koskaan uskaltanut kutsua sinua nuijaksi ennen?" Merlin kysyi viattomasti.

"Ei, mutta voin kyllä kuvitella, että sinua on."

He kävelivät ja kiusasivat toisiaan koko loppupäivän. Arthur tunsi itsensä ihmeellisen rentoutuneeksi ja iloiseksi. Hän piti salaa siitä, että Merlin ei välittänyt hänen arvonimestään tai asemastaan, eikä pelännyt sanoa hänelle juuri sitä, mitä mieltä hän asioista oli. Hän vain käyttäytyi kuin Arthur olisi kuka tahansa, kuin hän olisi vain huoleton ei-kukaan-tärkeä, kuten Merlin itse.

Ilta laskeutui ja he päättivät jäädä yöksi ison puun alle. Merlin vilkaisi hermostuneesti Arthuria ennen kuin ojensi kätensä, kuiskasi pari sanaa ja sai nuotion syttymään iloisiin liekkeihin. Arthur vain hymyili rauhoittavasti ja Merlin rentoutui silminnähden.

He jakoivat Gaiuksen pakkaamat eväät ja istuivat laiskoina tulen edessä, kun aurinko laski ja kuu kohosi sen tilalle.

"Mistä sinä olet?" Arthur kysyi, kun hän kalusi tyytyväisenä viimeistä linnunkoipeaan.

"Mitä?" Merlin sanoi hajamielisesti. Hän näytti siltä kuin aikoisi vaipua uneen hetkellä minä hyvänsä.

"Mistä olet kotoisin?" Arthur kysyi uudestaan. Hän oli miettinyt sitä, miksi Merlin ylipäätänsä asui Gaiuksen kanssa.

"Ealdorista," Merlin vastasi venytellen. "Se oli pieni kylä, ei kovin kaukana täältä, mutta väen oli pakko lähteä sieltä kun rosvot polttivat sen maan tasalle."

Arthur meinasi tukehtua ruokaansa.

"Polttivat? Miksi?" hän kysyi. Mitä rosvot hyötyisivät kylän polttamisesta?

"He vaativat itselleen ruokaa, mutta meillä ei yksinkertaisesti ollut. He uhkasivat polttaa kylän, jos me emme antaisi heille ruokaamme. Emme voineet sille mitään: ruokaa ei saa loihdittua tyhjästä, ei edes taialla." Merlinin kulmat kurtistuivat ja hän näytti surulliselta. Arthur ojentautui kömpelösti taputtamaan hänen olkapäätään.

"Minne te sitten menitte?" hän kysyi.

"Me hajaannuimme eri suuntiin. Jotkut lähtivät harhailemaan päämäärättöminä, jotkut muuttivat toiseen kylään. Minun äitini, minun ystäväni ja hänen perheensä muuttivat siihen kylään josta puhuin. Siihen, jossa me käymme Gaiuksen kanssa auttamassa ihmisiä."

Ei siis mikään ihme, että Merlin oli niin varuillaan: linnun merkkihuuto voisi tarkoittaa sitä, että joku hänen läheisistään on pulassa.

"Minun äitini työskentelee pelloilla ja toimii leipurina. Minun ystäväni, Will, on kauppias. Heillä menee ihan hyvin…"

Merlin nielaisi kuuluvasti ja tuijotti päättäväisesti jotain sattumanvaraista kohtaa maassa.

"…mutta minun isäni… hän, öh, piileskelee."

En halua elää kuten isäni. Arthur muisti Merlinin sanat viime illalta.

"Miksi?" Arthur kysyi, vaikka luulikin jo tietävänsä vastauksen.

"Hänellä on taikaa. Lisäksi, hän pystyy hallitsemaan lohikäärmeitä ja, no… Uther vannoi tappavansa heidät kaikki. Isän oli pakko piiloutua, koska hänellä oli minun äitini ja hän oli raskaana niihin aikoihin… isä elää yksin, piilossa, enkä edes minä tai äiti voi mennä häntä tapaamaan. Me emme edes tiedä, missä hän on…" Merlin käänsi päänsä poispäin ja hieroi silmiään.

"Hän eli hetken aikaa Ealdorissa, koska hän luuli olevansa turvassa siellä. Utheria eivät kuningaskuntien rajat kuitenkaan estäneet: Camelotin joukot ryntäsivät kyläämme ja alkoivat uhkailla ja he mylläsivät kaikki talot. Isä pääsi kuitenkin pakoon. Kun Suuri Puhdistus oli ohi, hän palasi. Uther ei ollut kuitenkaan luovuttanut. Hän lähetti aina vähän väliä miehiään tarkastamaan kylän taloja. Kerran, kun isä oli metsästämässä, sotilaat tulivat ja vaativat äitiä kertomaan, missä isä oli. Kun äiti ei suostunut, he löivät häntä ja kun minä yritin estää, he löivät minuakin niin, että menetin tajuntani. Olin silloin kuuden. Kun isä palasi kotiin, hän oli raivoissaan ja surullinen. Seuraavana yönä hän oli kadonnut emmekä me ole nähneet häntä sen jälkeen," Merlin itki nyt avoimesti: hän taisi muistaa sen kaiken kristallinkirkkaasti.

Arthur oli sanaton. Hänestä tuntui pahalta, jopa vähän syylliseltä, vaikka hän ei ollutkaan Merlinin ahdinkoa aiheuttanut. Hän ei voinut uskoa, että Utherin sotilaat ja ritarit, joita Arthur oli pikkupoikana niin ihaillut, voisivat lyödä naista ja kuusivuotiasta lasta.

"Olen pahoillani," Arthur sanoi laimeasti. Hän ei tiennyt mitä muutakaan sanoa.

"Älä," Merlin niiskautti. "Se ei ole sinun vikasi."

"Ei niin, mutta olen silti pahoillani että niin kävi."

Merlin nyökkäsi heikosti.

"Hei, tule tänne," Arthur huomasi sanovansa.

"Mitä?" Merlin kysyi hämmentyneenä.

"Tänne, idiootti." Arthur nykäisi Merliniä hihasta ja Merlin totteli: hän asettui istumaan Arthurin viereen, ihan lähelle. Hän nojasi päätään Arthurin rintaa vasten ja sulki silmänsä. Arthur puolestaan kiersi kätensä Merlinin harteille.

"En tarvitse sinun sääliäsi," Merlin mutisi puolinukuksissa.

Arthur naurahti hiljaa. "Enkä minä sinun. Hyvä että saimme tämän todettua," hän kuiskasi.

Merlin antoi periksi ja nukahti. Pian Arthur siirsi hänet varovaisesti maahan makuuasentoon ja levitti Gaiuksen nukkavierun huovan hänen päälleen. Sitten hän sammutti nuotion ja asettui itse Merlinin viereen.

Hän makasi valveilla kauan, koska niin paljon ajatuksia pyöri hänen päässään. Hänen koko maailmankuvansa oli muuttunut yhden päivän aikana, että sitä oli vähän vaikea niellä.

Lopulta hän kuitenkin nukahti, pitäen löysästi kiinni Merlinin kädestä.

En tiedä, miksi olisin Merlinin isää kutsunut… Lohikäärmeherra tuntuu jotenkin typerältä, vaikka se varmaan on paras suomennos… joten kiersin sen termin XD