AN: Jep, tämä oli vaikea, mutta pakollinen luku… kesti kauan! Seuraava tulee kenties nopeammin, kun se on jo kirkkaana pääkopassani Hyvää kevättä kaikille!
*˥ᇫ►ಸ*
Kun Arthur heräsi, hänen ei tarvinnut muistella missä hän oli ja miksi. Ensinnäkin, hänen elämässään oli tapahtunut sen verran mullistavia käänteitä, ettei hän niitä ihan yhdessä yössä unohtaisi, nukkui hän sitten miten sikeästi tahansa. Tai no, oikeastaan hänelle ei ollut tapahtunut mitään hirveän ihmeellistä rosvojen hyökkäyksen jälkeen, mutta hän oli saanut kuulla niin isoja asioita, ettei hän ihan vieläkään osannut laittaa niitä kohdilleen aivoissaan.
Toiseksi, hän ei voinut unohtaa Merliniä (ja kaikkea häneen liittyvää) koska Merlin oli hyvin lähellä. Itse asiassa, kun Arthur avasi silmänsä, hän näki ensimmäisenä kasan mustaa, pörröistä tukkaa. Merlin nukkui rauhallisena hänen rintansa päällä, käyttäen Arturia tyynynä. Merlin oli myös laskenut kätensä Arthurin vatsalle ja Arthurin oma käsi oli Merlinin käden päällä. Hän oli aika varma, että he eivät olleet nukahtaneet sellaisessa asennossa.
Ei sillä että hän valittaisi: vaikka hän ei tuntenut Merliniä kovin hyvin, hänen läsnäolonsa ja hänen kehostaan hohkaava lämpö saivat hänen olonsa rauhalliseksi ja kotoisaksi. Merlin näytti niin rauhalliselta, pitkät ripset hänen poskiaan vasten ja tasainen hengitys nostaen ja laskien hänen rintaansa tasaisessa rytmissä.
Jos isä näkisi minut nyt, Arthur ajatteli huvittuneena. Tässä minä, Utherin poika, nukun velhon kanssa ja annan velhon käyttää minua vielä tyynynäni…
Arthur katsoi taas alas kohti Merliniä. Hän ei nähnyt nukkuvaa nuorukaista velhona. Hän oli vain poika, joka harjoitti taikuutta. Samalla tavalla kuin hän itse harjoitteli miekan kanssa.
Se juuri oli ollut Utherin ongelma, Arthur tajusi: hän oli nähnyt ihmiset vain sen perusteella, mihin asemaan he olivat syntyneet tai millaiseksi he olivat syntyneet. Palvelijat olivat palvelijoita ja sillä siisti, aateliset olivat aatelisia, taikuudenharjoittajat noitia ja velhoja, hän kuningas ja Arthur prinssi.
Paitsi, että he olivat kaikki myös paljon muuta. Ihmiset olivat myös jonkun lapsia, jonkun vanhempia, jonkun ystäviä, jonkun rakastettuja ja nämä seikat tekivät heistä arvokkaita.
Arthur sulki silmänsä ja huokaisi. Miten joku niin tavallinen asia, kuin Merlinin nukkuminen hänen rintansa päällä sai hänet tajuamaan asioita, joita hän ei ollut koko elämänsä aikana tajunnut? Ehkä se johtui siitä, mitä Merlin oli kertonut. Hän oli velho, kyllä, mutta hän oli myös tärkeä monille ihmisille ja kaikesta naurettavista piirteistään huolimatta, hyvin terävä ja rohkea.
Arthur pyöritti itsekseen silmiään. Sitä hän ei kyllä sanoisi Merlinille ääneen.
Hän palasi käsillä olevaan tilanteeseen ja mietti, mitä hän tekisi. Olisiko se kiusallista, jos Merlin heräisi, kun he olivat tällaisessa asennossa? Vai… oliko Merlin tahallaan tullut lähemmäs? Asia ei haitannut Arthuria vähääkään, mutta jos se olikin vahinko, jos Merlin oli vain unissaan siirtynyt…
Arthur kuitenkin huvittui suuresti kun hän näki mielessään, kuinka Merlin katsoisi unisilla silmillään Arthuria hämmentyneenä ja siirtyisi sitten äkkiä pois, puna poskillaan, yrittäen selittää kömpelösti tilannetta…
Kyllä, sen hän haluaisi nähdä.
"Merlin?" hän sanoi, hymyillen jo valmiiksi.
Merlin rutisti silmänsä tiukemmin kiinni. Hän kai luuli olevansa kotonaan, Gaiuksen tullessa herättämään häntä.
"Merlin," Arthur sanoi hiukan kovemmin, pörröttäen hieman mustaa tukkaa. "Jos viitsisit herätä ja kertoa, mitä ihmettä sinä oikein teet."
Nuori velho avasi silmänsä ja haukotteli makeasti. Sitten hän näytti tajuavan, minkä päällä hänen päänsä oli ja minkä alla hänen kätensä oli. Hän nosti päätään hieman ja katsoi Arthuria silmiin.
"Um," hän sanoi, mutta ei liikkunut mihinkään. Hän tuijotti Arthuria tutkivasti silmiin, kuin etsien jotain vinkkiä, mitä mieltä Arthur oli koko asiasta. "Minulle tuli kylmä?" hän tarjosi.
Se oli hienoinen pettymys. Merlin näytti vähän nololta, mutta ei liikahtanut paikaltaan eikä irrottanut katsettaan Arthurin silmistä. Hän ei edes punastunut!
"Minkälainen velho sinä olet, jos et pysty edes taikomaan itseäsi lämpimäksi?" Arthur kysyi.
"Väsynyt velho," Merlin vastasi ja laski päänsä takaisin Arthurin rinnalle.
Merlin todella oli jotakin.
"Hei, meidän pitää jatkaa matkaa. Minun pitää päästä kotiin niin pian kuin suinkin," Arthur sanoi ja tajusi samaan aikaan, kuinka älyttömän typerältä koko ajatus ylösnousemisesta ja kävelemisestä ja yleensä kotiin menemisestä tuntui. Minä olen Camelotin kuningas, hän muistutti itseään, mutta se ei auttanut kuin vähän.
"Merlin, oikeasti, hus," hän sanoi vastahakoisesti ja nousi istuma-asentoon niin ettei Merlinin auttanut muu kuin (kovaan ääneen valittaen) nousta hänen mukanaan.
He kokosivat vähäiset tavaransa ja lähtivät taas matkaan.
"Mutta oikeasti, osaatko sinä edes lämmittää itseäsi? Muuten kuin taikomalla tulen tyhjästä?" Arthur kysyi, sillä sellaisesta olisi todella hyötyä, varsinkin talvisin.
Merlin kohautti olkiaan.
"No, tulen tekemisen lisäksi osaan kuivattaa vaatteita: se kai auttaa vähäsen pitämään lämpimänä sen jälkeen kun on kastunut. Mutta en uskalla yrittää kenenkään kehon lämmittämistä, se voi olla vaarallista," hän sanoi.
"Ai voit leimahduttaa jonkun vahingossa liekkeihin?" Arthur sanoi, muistaen taas välillä, että taikuus oli myös vaarallista, vaikkei sen olisikaan välttämättä tarkoitus olla.
"Ei, ei. Se on eri asia," Merlin sanoi nopeasti. "Mutta voin aiheuttaa vaikka kuumeen."
Nyt Arthur oli utelias. Merlin näytti pystyvän hyvin suuriin tekoihin, jos hän pystyisi hallitsemaan ihmisen terveyttäkin tuolla tavalla.
"Entä, pystytkö hallitsemaan säätä?" hän kysyi.
Merlin virnisti. Hän heilautti kättään ja hänen silmänsä välähtivät kultaisina. Yhtäkkiä Arthur tunsi voimakkaan tuulen hiuksissaan, vaikka koko aamun oli ollut täysin tyyntä. Tuulenpuuska loppui heti, kun Merlin laski kätensä. Velhon ilme oli erittäin itsetyytyväinen. Arthur katsoi häntä suu ja silmät levällään.
"Osaan tehdä myös sadetta, mutta en haluaisi kastella meitä," Merlin sanoi, samaan sävyyn kuin hän olisi sanonut jotain täysin arkipäiväistä ja normaalia.
"Sadetta?!" Arthur ei edes yrittänyt peitellä ihmetystään.
"Niin, mutta vain paikallista ja lyhytkestoista. Kätevää puutarhan kasteluun," Merlin kohautti olkiaan rennosti.
Vau, Arthur ajatteli. Ehkä Merlin on voimakkaampi kuin tajuaakaan. Arthur ei tiennyt taikuudesta oikeastaan mitään, sillä mistä hän olisi muka voinut oppia? Ja miksi hän yleensä olisi halunnut oppia? Taikuus on pahaa ja sillä siisti, oli Utherin motto. Sillä ei ollut merkitystä, kuinka voimakas tai heikko taikojen langettaja oli: hän oli syyllinen ja sai kuolemantuomion joka tapauksessa.
Mutta Merlinin kaltaisista Arthur ei ollut koskaan kuullutkaan. Hän oli vahva, hyvin vahva. Jos Arthur olisi kuin isänsä, Merlin olisi jo kuollut.
Onneksi hän ei ollut.
Hänen vieressään, Merlin naurahti ilottomasti, hermostuneena. "Enpä olisi ikinä uskonut, että esittelen taikojani Camelotin kuninkaalle," hän mutisi. Oli kuin hän olisi yhtäkkiä muistanut, kuka Arthur itse asiassa oli.
Arthur kurtisti kulmiaan. Hän ei pitänyt Merlinin äänensävystä eikä siitä, kuinka hän näytti yhtäkkiä vähän ehkä hermostuneelta. Hän ei sentään ollut pelokas, sellainen kuin sadat velhot olivat olleet Utherin edessä. Arthur värähti muistoilleen itkevistä ja anelevista velhoista, noidista ja heidän läheisistään.
"Ei huolta, Merlin. Minulla ei ole valtaa sinuun," hän vakuutti ja hymyili rohkaisevasti.
Hän helpottui kun Merlin pyöritti silmiään. "Ei, senkin typerys. En pelkää sinua, sinulla ei ole valtaa minuun täällä. Enkä jotenkin jaksa uskoa, että sinä muutenkaan haluaisit minut kuolleeksi. Et pystyisi siihen," velho sanoi varmalla äänellä, silmät tuikkien Arthurin suuntaan.
"Ja mistä niin päättelet?" Arthur kysyi, melkein ärsyyntyneenä. Hän ei halunnut, että Merlin pitäisi häntä heikkona tai säälittävänä. Hän oli kyllä tuonut itsestään esille paljon enemmän lyhyen ajan sisällä kuin koskaan kellekään muulle, mutta hän ei halunnut, että häntä epäiltäisiin huonoksi johtajaksi. Vaikka epäilijä olisikin vain maalaispoika.
Uther oli opettanut hänelle, ettei kansaa voinut hallita vain armolla ja jatkuvilla hyvillä teoilla. Kansan tuli kunnioittaa johtajaansa ja Utherin mukaan ilman pelkoa ei ole kunnioitusta. Kuninkaan tulisi näyttää voimansa kansalle ja tuoda tiettäväksi sen, miten käy niille, jotka eivät kuninkaan lakia tottele. Siksi Uther oli ollut niin tykästynyt julkisiin rangaistuksiin: jokainen niistä toimi varoittavana esimerkkinä muille.
Arthur taas epäröi enemmän. Hän halusi kuulla aina molemmat puolet tarinasta, syyt rikoksen takana. Hän tiesi, että rangaistukset ovat välttämättömiä, mutta ei jaellut niitä yhtä armottomasti kuin Uther. Prinssinä hänellä ei ollut vielä valtaa kuolemantuomioihin, ne olivat viime kädessä kuninkaan päätettävissä. Nyt hän oli kuningas, eikä tiennyt yhtään, mitä hän tekisi, kun hänen eteensä tuotaisiin joku, joka on syyllistynyt taikuudenharjoittamiseen.
"Olisit tehnyt sen jo," Merlin sanoi vakavana. "Olisit sivaltanut minut ja Gaiuksen sillä hetkellä kun heräsit kotoamme, kuulematta meidän tarinoitamme ja välittämättä siitä, aiommeko hyvää vai pahaa. Sen sijaan, otit tilanteen yksittäisenä tapauksena. Pystyit näkemään sen yli, mikä minä olen ja näet sen, kuka minä olen. Jokaisella ei ole sellaista taitoa, valitettavasti." Merlin huokaisi. Arthur tiesi, että hän tarkoitti Utheria. "Viha ja katkeruus eivät ole sokaisseet sinua."
Hymy palasi Merlinin kasvoille. "Lisäksi, minä luulen, että sinä pidät minusta."
Arthur tuhahti huvittuneena, mutta se kuulosti jopa hänen omiin korviinsa epäaidolta. Hän kuitenkin katsoi Merliniä, kuin tämä oli sanonut jotain mieletöntä.
"Älä aseta itseäsi millekään jalustastalle, Merlin. Säästän sinun henkesi vain ja ainoastaan siksi, että olemme kuningaskuntani ulkopuolella ja siksi, että pelastit henkeni. Älä kuvittelekaan, että olet päässyt minun suosiooni," hän sanoi.
Merlin virnuili yhä. "Suosioosi.." hän irvisti." Arthur, en puhu suosiosta. Puhun siitä, että sinusta minä olen hauska, nokkela, viisas, ehkä hieman kömpelö ja hölmö, mutta joka tapauksessa mukavaa seuraa."
Arthur katsoi Merliniä epäilevästi. "Osaatko sinä… luetko sinä ajatuksia?"
Yhtäkkiä Merlin hyppäsi hänen eteensä, osoitti häntä sormella ja huudahti riemukkaasti. "Hahaa, minä tiesin!"
Arthur ei ollut ikinä tuntenut niin suurta häpeää. Hänen kasvonsa punoittivat ja tuntuivat kuumilta. Merlin sen sijaan näytti siltä kuin maailman kolmas ihme olisi tapahtunut.
"Sinä, kuningas Arthur Pendragon, pidät minusta, velho ja talonpoika Merlinistä? Oohohoo, tämä on kummallisinta mitä olen koskaan kokenut!" tumma poika sanoi ja pysyi itsepintaisesti Arthurin edessä, vaikka tämä yritti jatkaa matkaansa. Puna Arthurin kasvoilla syveni.
"Ole hiljaa, Merlin," hän yritti sanoa vihaisesti, mutta hän kuulosti lopulta vain aika säälittävältä. Merlin, luonnollisesti, ei kuunnellut.
Velho rallatteli, hyppi ja heitti jopa kömpelön kärrynpyörän. Arthur yritti pysyä ärsyyntyneenä, hän todella yritti, mutta Merlinin leveä hymy ja älyttömät laulunpätkät saivat hänet pakostakin hymyilemään. Häntä nolotti vieläkin se, että hän oli sillä tavalla mennyt ja paljastanut ajatuksensa Merlinille (joka muuten oli aika fiksu huijatessaan Arthurin paljastamaan ne. Ja, no, oli Merlin aika hauskakin. Ja kömpelö, mutta mukavaa seuraa. Hittolainen!) mutta hän tajusi, ettei asiaa kannattanut ottaa liian vakavasti. Sitä paitsi, Merlin näytti olevan hyvin iloinen.
Yhtäkkiä hän huomasi, että Merlin ei enää ollutkaan hänen vierellään. Hän kääntyi katsomaan taakseen ja huomasi, että Merlin seisoi muutamien metrien päässä hänestä, näyttäen epävarmalta. Arthur tuijotti häntä hetken hämmentyneenä, mutta Merlin vain katsoi alas.
"Kuningaskuntien raja," hän sanoi yksinkertaisesti.
Hän oli oikeassa: Arthur huomasi suureen puuhun naulatun kyltin, joka informoi kuningaskuntien rajan vaihtumisesta. Merlin seisoi tiukasti puun toisella puolen, kasvoillaan kummallisen pettynyt ilme.
"Oh." Arthur ei oikein osannut sanoa mitään fiksumpaa, vaikka olisi halunnut.
"Tämä on sitten varmaan aika sanoa hyvästit," Merlin sanoi, hymyillen pientä, ilotonta hymyä.
"Voisit tulla vielä vähän matkaa?" Arthur sanoa töksäytti kuin vahingossa. Hän kyllä tiesi jo vastauksen…
"En voi, Arthur. Lupasin Gaiukselle, muistatko? Ja minä en… en ole turvassa siellä," velho sanoi hiljaa.
"Etkö vieläkään usko, etten aio tehdä sinulle mitään pahaa?" Arthur kysyi. Hän luuli jo, että Merlin olisi jotenkin ymmärtänyt tämän. Hän oli sanonut itsekin, ettei Arthur ollut kuten isänsä. Uskoiko hän sen oikeasti?
Merlin naurahti ja pudisti päätään. "Ei, uskon minä. Mutta taikuus on yhä laitonta Camelotissa, eikö olekin? Parempi pysyä täällä, missä en ole kävelevä, elävä rikos." Hän näytti aidosti katuvaiselta, kun hän sanoi sen, mutta suoristi sitten itsensä ja hymyili leveämmin.
Sitten hän nosti kätensä, kämmen kohti taivasta ja katsoi Arthuria hetken silmiin. Arthur tuijotti takaisin eikä liikahtanut paikaltaan.
"Hine on ylde eft gewunigen wilgesiþas, þonne wig cume," Merlin loitsi. Hänen kämmenelleen ilmestyi loistava, sininen, pyöreä… jokin. Se leijui muutaman sentin korkeudessa Merlinin kädestä, vaihtoi muotoaan ja pyöri, mutta pysyi pallon muotoisena. Se väreili lämpöä, jopa sinne saakka missä Arthur seisoi.
"Se on johtotähti. Osaat todennäköisesti jo suunnistaa kohti kotiasi, mutta tämä johtaa sinut varmasti perille," Merlin sanoi. Arthur huomasi, kuinka hänen koko olemuksensa ja jopa hänen äänensä olivat hieman erilaiset kun hän oli tekemisissä taikuuden kanssa. Se oli kiehtovaa: Arthur ei ollut ikinä nähnyt ketään, joka olisi niin omistautuneen näköinen asialleen.
"Héahfæst scildan gewrit ofræce eardlufu," Merlin mutisi vielä ja lähetti sitten johtotähden kohti Arthuria. Se leijui rauhallisesti ja pysähtyi Arthurin oikean olkapään viereen.
"Se myös suojelee sinua kunnes pääset kotiisi… kun olet tarpeeksi lähellä, se katoaa," Merlin selitti, kuulostaen taas omalta kömpelöltä itseltään.
Arthur tunsi, kuinka hänen johtotähtensä säteili rauhallista lämpöä hänen kehoonsa ja tiesi heti, että Merlin puhui totta. Jos hän halusi velhon luottavan häneen, hänen piti myös luottaa Merliniin. Tosin sillä ei ollut enää merkitystä: heidän tiensä erkanivat ja he tuskin tapaisivat enää ikinä. Arthur ei hirveästi välittänyt myöntää sitä itselleen, mutta totuus oli, että hänen tulisi ikävä hassua, mutta viisasta nuorta velhoa. Merlinin seurassa hän oli ollut Arthur: nuori mies. Camelotissa hän olisi taas Arthur Pendragon: nuori kuningas, Utherin poika.
"Kiitos," hän sanoi, tarkoittaen sitä todella. "Kaikesta."
Merlin katsoi jalkojaan, punastuen vähän.
"Toivon sinulle kaikkea hyvää," hän sanoi, näyttäen vilpittömältä. "Älä ole nuija," hän lisäsi vielä, puoliksi laulaen, "niin kaikki sujuu hyvin."
Arthur tuhahti, mutta hymyili kuitenkin. "Pidä huoli itsestäsi ja muista," hän sanoi, vähän laimeasti.
Merlin nyökkäsi. "Hyvästi," hän sanoi sitten ja kumarsi. "…teidän korkeutenne."
Arthur kurtisti kulmiaan. Hän ei pitänyt siitä, että viimeiseksi Merlin päätti kutsua häntä arvonimellä. Niinpä hän pyöritti silmiään dramaattisesti.
"Idiootti," hän sanoi.
"Nuija," Merlin vastasi heti, virnuillen.
Parempi. (Arthur tiesi tulleensa hitusen hulluksi, kun hän oli tyytyväinen siihen, että häntä kutsuttiin nuijaksi, mutta ei syventynyt asiaan sen kummemmin.)
Arthur kääntyi hitaasti pois, kohti kotiaan. Kun hän kääntyi katsomaan taakseen, Merlin oli jo kadonnut.
Arthur huokaisi. Hän katsoi hänen vieressään leijuvaa, hiljaisena, mutta voimakkaana sykkivää johtotähteään.
Hän seurasi sitä Camelotin porteille asti, kunnes se alkoi yhtäkkiä kohota ilmaan. Arthur katsoi sitä haikeana. "Hyvästi Merlin," hän mutisi.
Hänen johtotähtensä kohosi korkealle taivaalle ja leijui sitten takaisin sinne, mistä Arthur oli juuri tullut. Takaisin isäntänsä luo.
Arthur suoristi selkänsä ja valmistautui taas olemaan Kuningas.