Camelot huokaisi helpotuksesta kun Kuningas Arthur palasi muurien sisäpuolelle, täysin terveenä ja hyvinvoivana.
Arthurin poissa ollessa paikalle oltiin kutsuttu hänen enonsa, Agravaine. Arthur ei ollut koskaan edes tavannut enoaan, eikä ensin meinannut uskoa, että mies oli hänen äitinsä veli. Hän oli kuullut, että hän itse muistutti kuningatar Ygrainea suuresti vaaleine hiuksineen ja sinisine silmineen. Mutta Agravaine oli mustahiuksinen, roteva ja tummasilmäinen, eikä hänessä ollut yhden ainoaa piirrettä, jotka Arthur voisi edes etäisesti yhdistää itseensä.
Linnan väki oli ollut hieman hukassa ilman kuningastaan, mutta onneksi mitään suuria päätöksiä vaativia tilanteita ei ollut tullut. Arthur istui valtaistuinsalissa pitkän pöydän päädyssä, omalla paikallaan ja kuunteli enonsa, Geoffrey Monmouthilaisen ja ritareiden selostuksia niiden päivien tapahtumista, jolloin hän ei ollut paikalla.
"Kaiken kaikkiaan on ollut rauhallista, ylhäisyys," Agravaine sanoi viimeiseksi. Arthur oli saanut oppia, että hänen enonsa oli jämäkkä, asiallinen, mutta ehkä hieman liian innokas esittämään omia mielipiteitään joka väliin.
"Hyvä. Entä kansa? Huomasivatko he, että olin poissa?" Arthur kysyi.
"En usko, ylhäisyys. Aatelisille luonnollisesti kerroimme, mutta en usko, että kaupungin väki huomasi millään tavalla poissaoloanne. Emme halunneet aiheuttaa hälinää, varsinkin kun emme tienneet, olitteko te elossa vai ette," eno sanoi ja näytti tyytyväiseltä.
"Pitäisikö minun olla tietoinen joistakin muutoksista?" Arthur kysyi, vaikka hän ei olisi enää jaksanut kuunnella yhden ainoaa sanaa: hän oli väsynyt. Mutta hän oli kuningas, eikä kuningas voinut noin vain ilmoittaa menevänsä nukkumaan kesken neuvoston kokoontumisen.
Agravaine avasi suunsa, mutta sir Leon ehti ensin.
"Ei raportoitavaa ritareilta," hän ilmoitti. "Olemme käyttäneet suurimman osan ajastamme ja miehistämme teidän etsintäänne. Tietenkin muutama mies on aina ollut partioimassa metsissä ryöväreiden varalta, mutta ketään ei osunut heidän tielleen."
Arthur hymyili ja nyökkäsi. Hän oli aina pitänyt Leonista: ritari oli tunnollinen, luotettava ja hyvä taistelija. Leon oli ehkä sellainen ihminen, jota Arthur voisi kenties joskus kutsua ystäväkseen.
No ei oikeastaan… Leon oli hänen alamaisensa. Hän oli uskollinen ja usein tekemisissä Arthurin kanssa, mutta hän ei tuntenut Arthuria ollenkaan.
"…ja vain muutama jalkapuurangaistus jaettu, ylhäisyys. Muistaakseni toinen oli varastelusta ja toinen hävyttömästä kielenkäytöstä," Agraivainen ääni tunki hänen ajatustensa päälle. Arthur napautti katseensa häneen päin.
"Ja kehen hävytön kielenkäyttö suuntautui?" hän halusi tietää.
"Minuun," Agravaine sanoi, näyttäen tylsistyneeltä. "Joku tyttö vaati vaatimalla tavata kuninkaan, mutta kun ilmoitin, ettei hän ole tavattavissa, hän alkoi huutaa ja esittää minulle vaatimuksia. Tyttö oli selvästi maalainen, ei mitään tajua korkeampiarvoisten kohtelusta."
Arthur hymähti huomaamattaan, muistaen taas tuhannen kerran erään toisen, jolla oli täysin sama taipumus.
"Ja missä hän on nyt?" Arthur kysyi.
Agravaine näytti muistelevan ja hieroi leukaansa.
"Uskoakseni hän pääsee vapaaksi näitä hetkiä… auringon laskiessa," hän vastasi.
Arthur kääntyi katsomaan yhtä ritareistaan. "Sir Vidor, mene aukiolle ja ilmoita tälle maalaistytölle, että mikäli hän on halukas tapaamaan minut, tulkoon heti huomenaamulla asiansa esittämään," hän sanoi ja sir Vidor lähti heti toteuttamaan hänen käskyään.
"Ylhäisyys, onko teidän järkevää tuhlata aikaanne suurisuisen maalaistytön ongelmilla?" Agravaine sanoi ja Arthurin piti pidätellä itseään tiuskaisemasta hänelle.
"Kyllä on. Hän on kansalaiseni ja jos hän tarvitsee apua, häntä autetaan jos mahdollista," hän tokaisi ja nousi sitten seisomaan. "Alkaa olla myöhä: päättäkäämme istuntomme ja menkäämme lepäämään. Jatkamme huomenna."
Kaikki nousivat ylös ja lähtivät huoneesta. Kaikki paitsi Agravaine, joka jäi häälymään pitkän pöydän viereen.
"Halusitko kertoa jotakin, eno?" Arthur kysyi. Hän todella halusi mennä nukkumaan, eikä hänellä ollut halua alkaa arvuutella Agravainen ajatuksia.
"Um, kyllä, ylhäisyys. Olen tässä vain pohtinut, että… no, tehän olette vielä nuori ja isänne ikävä äkillinen poismeno tapahtui niin nopeasti… mietin vain, että te saattaisitte tarvita opastusta ja neuvonantoa ja, no, minä olen nyt täällä, joten…" Agravaine elehti käsillään kohti itseään ja Arthur puri huultaan.
Kyllä, hän oli yksinäinen ja tarvitsi neuvonantajaa ja kyllä, hän oli vielä hieman hukassa. Mutta toisaalta, hän oli vasta tavannut enonsa eikä tiennyt, voisiko hän luottaa tähän.
Hän oli myös ehkä hiukan ärsyttävä.
Mutta hän oli Arthurin ainoa sukulainen ja Agravaine ei ollut heti anastanut valtaistuinta itselleen kun Arthur oli kadonnut ja hän oli lähettänyt etsintäpartiot etsimään siskonpoikaansa. Eli hän ei ollut sydämetön vallankaappaaja ainakaan. Ja kun hän nyt kerran oli jo täällä… ei olisi järkeä vain lähettää häntä pois.
"Olet oikeassa," hän sanoi. "Tarvitsen apua ja neuvoja. Parasta ehkä olisi nimittää sinut neuvonantajakseni. Julistan asian huomisessa kokoontumisessa," hän päätti.
Agravaine näytti tyytyväiseltä. Hän kumarsi elegantisti ja hymyili siskonpojalleen.
"Kiitos, ylhäisyys. Ette tule pettymään," hän lupasi.
"Kiitos sinulle avuntarjoamisesta," Arthur vastasi. Hän oli kuolemanväsynyt ja halusi vain päästä sänkyynsä, nukkua ja ajatella kaikenlaista tärkeää ja stressaavaa vasta seuraavana päivänä… hän sai hädin tuskin peiteltyä haukotustaan, mutta puristi hampaansa tiukasti yhteen ja nyökkäsi enolleen.
"Mutta nyt toivoisin pääseväni kamariini: minulla on ollut aika pitkä päivä," hän sanoi. yrittäen kuulostaa kepeältä ja huolettomalta. Agravaine taisi kuitenkin huomata hänen kiristyneen ilmeensä ja lähti kohti omaa kamariaan, toivottaen hyvää yötä Arthurille.
George tuli huoneeseen, tietenkin.
Arthur ei ollut koskaan ollut vähemmän iloinen nähdessään tikkujäykkänä, aina-niin-asiallisena seisovan palvelijansa. Vaikka George oli kenties paras palvelija koko Camelotissa, hän oli niin jumalattoman tylsä, että Arthurin teki välillä mieli heittää häntä jollakin, ihan vain saadakseen jonkinlaisen ilmeen tapaisen Georgen kasvoille. Ja lisäksi, kuka oikeasti kertoo vitsejä eri metalleista?
"Saat illan vapaaksi, en tarvitse apuasi tänä iltana," Arthur sanoi heti.
Georgen kulmakarva nytkähti. Tämä oli suurin muutos hänen ilmeessään jonka Arthur oli koskaan nähnyt.
"Mutta sir, entä kylpynne? Entä saatteko vaihdettua vaatteenne? Tai, entä…?"
Arthur laski mielessään kymmeneen ja hieroi kasvojaan. Mitä hänen tulisi tehdä, jotta hän saisi olla hetken yksin?
"Minä selviän, George. Poistu, tämä on käsky," hän sanoi, tietäen, ettei George sanoisi vastaan.
Hän oli oikeassa: George kumarsi ja lähti, vihdoinkin.
Pian Arthur kuitenkin melkein katui tekoaan: hänellä oli hieman ongelmia vaatteidenvaihdon kanssa (pirun nauhat hänen yöpaidassaan, niin pienet ja liukkaat!), hän olisi oikeastaan tarvinnut kylpyä metsässä rämpimisen jälkeen ja lisäksi huone oli aika viileä, koska takkatuli oli lähes sammunut. Tietysti hän osasi tehdä itse tulen, mutta polttopuita hänellä ei ollut. Hän ei halunnut lähteä hakemaan niitä… mistähän niitä edes haettiin? No, kuitenkin: hän saattaisi törmätä johonkuhun, eikä hän ollut yhtään sosiaalisella tuulella.
Arthur sammutti kynttilät ja meni sänkyynsä, mutta ei nukkunut. Tätä hetkeä hän oli odottanut siitä lähtien kun hän astui Camelotin muurien sisäpuolelle: hän halusi olla yksin, hiljaisuudessa ja ajatella.
Ensimmäistä kertaa elämässään hän tunsi olevansa ulkopuolinen Camelotissa, mikä oli naurettavaa, sillä Camelot oli hänen. Hän oli asunut siellä koko ikänsä, varttunut vauvasta pojaksi ja pojasta miehenaluksi. Camelot oli koti.
Mutta hän oli joskus kuullut, että koti oli siellä, missä tärkeimmät ihmiset olivat. Ongelma olikin siinä, ettei hänellä ollut sellaisia ihmisiä. Uther oli kuollut ja kuultuaan totuuden syntymästään Arthurin oli vaikeaa edes muistella isäänsä lämmöllä. Ritarit olivat lojaaleja, mutta hän ei tuntenut heistä yhtäkään kunnolla. Palvelijat kunnioittivat ja pelkäsivät häntä liikaa, samoin aateliset, vaikkakin eri tavalla. Agravaine oli sukua, mutta he olivat vasta tavanneet, eikä ensivaikutelma oikein ollut tehnyt vaikutusta.
Arthur ajatteli äitiään, naista, jonka sydän oli kuuleman mukaan puhdasta kultaa. Jos hänellä olisi äiti, lempeä hahmo pitämässä hänestä huolta… joskus Arthur kaipasi sitä, vaikka hän olikin jo aikuinen.
Sitten hän ajatteli siskoaan, jonka olinpaikasta tai edes nimestä hän ei tiennyt yhtään mitään. Hän oli aina ollut kateellinen kaupungin lapsille, joilla oli paljon sisaruksia, aina oman ikäistään seuraa. Jos hänen siskonsa olisi syntynyt hoviin, Arthur olisi todennäköisesti ottanut ylpeän isoveljen roolin (vaikka hän olisikin ollut pikkuveli) ja hankkinut siskolleen kauniita mekkoja ja koruja. Hän olisi suojellut siskoaan kaikelta pahalta, mutta myös kiusannut häntä armottomasti. Arthur naurahti omalle mielikuvalleen.
Sitten hän ajatteli Merliniä. Hän oli ajatellut hyvin paljon Merliniä. Nuoren velhon kanssa hänellä oli ollut hauskempaa aikaa kuin ikinä: hän oli saanut nauraa, puhua vapaasti, kiusata, olla kiusattuna. Merlin oli nähnyt Arthurin muunakin kuin kuninkaana ja hän oli saanut Arthurin näkemään hänet muunakin kuin velhona. Hänen kanssaan oli helppo puhua, häntä oli helppoa lähestyä ja koskea. Täysin platonisesti, tietenkin, mutta… kuitenkin. Kukaan ei ollut koskenut Arthuria millään tavalla sitten hänen lapsuusvuosiensa, kun hänen lapsenvahtinsa kantoivat häntä ja peittelivät hänet nukkumaan. Oli hänen isänsäkin silloin tällöin sekoittanut poikansa hiuksia hellästi, mutta ne kerrat olivat olleet harvassa.
"Sinä, kuningas Arthur Pendragon, pidät minusta, velho ja talonpoika Merlinistä?" Arthur kuuli Merlinin riemukkaan ääneen mielessään ja hymyili tuijottaessaan sänkynsä kattoa. Se oli täysin järjetöntä, kyllä. Mutta se oli totta, hän piti Merlinistä. Hän oli erilainen kuin kukaan, kenet hän oli ikinä tavannut. Lisäksi Merlinillä oli kiehtova, hiukan maaginen ulkonäkö isoine korvineen, tumman sinisine silmineen ja pitkine raajoineen.
Arthur tiesi, miksi hän tunsi olonsa niin levottomaksi ja turhautuneeksi: hän kaipasi Merliniä. Hän kaipasi sitä, että joku kutsui häntä "nuijaksi".
Arthurin otsa rypistyi, kun hän tajusi jotakin: Merlin oli juuri sitä mitä hän kaipasi elämäänsä.
Hän halusi elämäänsä jonkun luotettavan, lempeän hahmon, joka oikeasti välitti Arthurista. Hän oli ajatellut, että hänen äitinsä olisi voinut olla sellainen, mutta Merlin oli myös… tietenkin eri tavalla, mutta silti.
Ja, hän oli kaivannut itselleen siskoa, koska hän halusi oman ikäistään seuraa, jonkun, jota voisi kiusata ja joka uskaltaisi kiusata häntä, joku, jota Arthur haluaisi henkilökohtaisesti suojella. Taas, Merlin tupsahti hänen mieleensä, virnuillen ilkikurisesti.
Mutta Merlin oli kaukana, Cendredin kuningaskunnassa, keskellä metsää. Merliniä tarvittiin siellä.
Ja, hän muisti yhtäkkiä, Merlin oli velho.
Arthur käänsi kylkeä. Hän oli liian väsynyt tuntemaan niin montaa tunnetta yhtaikaa: turhautus, levottomuus, viha, kaipaus ja suru kivistivät kaikki hänen rintaansa.
Siitä huolimatta hän nukahti, ajatellen: Huomenna.
Huominen koitti liian nopeasti ja Arthurin oli pakko antaa Georgen auttaa häntä. Hän söi naurettavan mahtipontisen aamiasen (ehkä George oli pelästynyt, että Arthur ei pitänyt hänen palveluaan tarpeeksi hyvänä?), peseytyi ja puki ylleen Gerogen valitsemat vaatteet, koska George tiesi aina, millaiset vaatteet kuningas milloinkin tarvitsi.
Arthur ei ollut unohtanut tyttöä, joka oli joutunut edellisenä päivänä jalkapuuhun. Hän pohti: mikä oli niin kiireellistä ja tärkeää? Tämä tyttö oli halunnut tavata kuninkaan niin kovasti, että alkoi uhmailla Agravainea vastaan. Monella olisi ollut järkeä vain yksinkertaisesti odottaa, kuten kaikki muutkin. Arthur tapasi monia ihmisiä päivän aikana, hän oli kiireellinen. Silti, hän halusi tavata tämän tytön, sillä hänen asiansa kuulosti siltä kuin hän olisi vaarassa. Ja kukaan Camelotissa ei ollut vaarassa jos Arthur pystyi siihen mitenkään vaikuttamaan.
Hän asettui valtaistuimelleen ja huomasi, että Agravaine oli jo seisomassa hänen vieressään, tärkeän näköisenä. Arthur pyöräytti silmiään.
"Huomenta, ylhäisyys," eno sanoi.
"Huomenta," Arthur vastasi lyhyesti.
"Sain juuri viestin, että se eilinen niskurityttö tulee pyytämään tänään teiltä audienssia. Tietenkin määräsin, että vartijat saattavat hänet, koska, no, hänen käytöksestään päätellen, hän voi olla vaarallinen," Agravaine supatti, kuin salaliittolainen toiselle.
"En usko, että kysymys on siitä," Arthur sanoi koleasti.
Ennen kuin hänen enonsa ehti sanoa mitään, ovet avautuivat ja sisään asteli kolme henkilöä: kaksi vartijaa, ja heidän välissään tummahiuksinen, kalpea nuori nainen. Vartijat eivät pitäneet kiinni hänestä, mutta pysyivät lähellä.
Kun he pysähtyivät seisomaan Arthurin eteen, hän huomasi, että nainen (ei tyttö enää, kuten Agravaine oli väittänyt) oli hyvin kaunis. Hänen pitkä musta tukkansa laskeutui hänen selkäänsä pitkin taidokkaalla letillä. Hänellä oli haalean vihreät silmät, jotka katsoivat Arthuria tarkasti. Hänen maalaismaisista vaatteistaan huolimatta, hän näytti siltä, että hän olisi hyvin voinut olla aatelinen. Arthur huomasi myös, kuinka vaatteet roikkuivat naisen päällä: hän oli hyvin laiha.
"Teidän majesteettinne," hän sanoi ja niiasi syvään. Hänen katseensa oli tiukka ja päättäväinen. Epäilemättä hän oli hieman katkera edellisen päivän rangaistuksesta: hän mulkaisi Agravainea pahasti.
"Minun nimeni on Morgana Le Fey," hän kertoi.
Jopa hänen nimensä kuulosti aateliselta, Arthur ajatteli.
"Mikä toi sinut tänne?" hän kysyi Morganalta, joka yhtäkkiä polvistui maahan. Hänen eleensä muuttuivat aneleviksi, mutta hänen katseensa pysyi yhtä tiukkana kuin aiemmin.
"Minun kyläni, ylhäisyys. Me kärsimme kovasti," hän sanoi, vakaalla äänellä. "Ruokaa on niin vähän, sillä kylälläni ei ole paljon peltoaluetta ja nekin alueet ovat huonolla paikalla. Ja kylä kasvaa koko ajan, lapsia ja siirtolaisia tulee yhä lisää… me emme selviä ensi talvesta hengissä."
Arthur kurtisti kulmiaan. Oliko se mahdollista, että Camelotissa olisi tällainen kylä? Kaikille oli kyllä jaettu tasapuolisesti peltoalueita, kaikilla pitäisi olla tarpeeksi.
"Missä tämä kylä sijaitsee?" Arthur kysyi ja Morgana laski ensimmäistä kertaa katseensa maahan.
"Se… se sijaitsee Cendredin kuningaskunnassa, ei kovin kaukana rajasta," hän myönsi.
Kuninkaan vatsa muljahti ympäri pettymyksestä. Hän huokaisi.
"Siinä tapauksessa, olen pahoillani, mutta…"
"Teidän on pakko auttaa meitä!" Morgana huudahti ja sai monta tuomitsevaa katsella kuninkaan keskeyttämisestä ja käskyttämisestä. Hän ei kuitenkaan näyttänyt huomaavan.
"Cendred on vallannut peltoalueita itselleen, jättäen asukkaille vain murto-osan! Hän on ahne, hän ei välitä meistä, mutta olen kuullut, että te, Arthur Pendragon, olette parempi mies! Olen kuullut, että teillä on parempi sydän kuin useimmilla ihmisillä. Olkaa kiltti, anelen teitä!" hän sanoi. Morgana ei näyttänyt sellaiselta ihmiseltä, joka anelisi. Itse asiassa Arthur oli saanut sellaisen käsityksen, että hän oli kylässä jonkinlainen johtohahmo.
Ja mistä hän oli saanut kuulla Arthurin hyvyydestä?
"Mutta mitä minä voisin tehdä? Haastaa Cendredin sotaan? Mennä vaatimaan häneltä jotakin? Tiedät varmasti, että se ei päättyisi hyvin," hän sanoi ja nousi ylös tuolistaan. Hän asteli Morganan viereen: oli kamalaa istua niin paljon korkeammalla kuin tämä epätoivoinen nainen.
Morganakin nousi ylös ja katsoi Arthuria suoraan silmiin. Arthurin oli pakko todeta taas että hän oli hyvin kaunis, jopa elegantti.
"Kylä koostuu lähinnä ihmisistä, joilla ei ole muuta paikkaa, minne mennä. Rakensimme koko kylän tyhjästä. Suurin toiveemme olisi, että voisimme jättää kylän kokonaan taakse, ja samalla Cendredin julman halinnan… Tiedän, että Camelotissa on tilaa meille, meitä ei ole paljon. Pyydämme lupaa perustaa uuden kylän Camelotin rajojen sisäpuolelle, sellaiselle paikalle, missä meillä olisi paljon viljelysmaita ja tilaa kasvattaa eläimiä," Morgana kertoi yhteen hengenvetoon, kuin peläten, että Arthur keskeyttäisi hänet. "Mutta ennen sitä, toivoisimme saavamme ruokaa kylään. Camelotin sato on kuulemani mukaan ollut hyvä: olen varma, että…"
"Ai sinä olet varma!" Agravaine naurahti yhtäkkiä kovaa. "Sinä et voi tulla tänne ja alkaa vaatia kuninkaalta moisia vaatimuksia! Täällä kasvatettu ruoka kuuluu Camelotin asukkaille, ei kylälliselle hylkiöitä!"
"Eno!" Arthur jyrähti. Hän alkoi jo katua päätöstään ottaa Agravaine neuvonantajakseen. "Pyydän," hän jatkoi hiljaisemmalla äänellä. "Anna minun hoitaa asia."
Agravaine näytti hetken siltä kuin aikoisi väittää vastaan, mutta nyökkäsi sitten ja vaikeni.
Arthur kääntyi takaisin Morganaan päin.
"Olet oikeassa," hän sanoi. "Jo yksinään linnan varastoissa on enemmän kuin tarpeeksi ruokaa. Siitä riittää varmasti yhdelle kylälle," hän sanoi hymyillen ja Morganan ilme kirkastui vähän. "Mutta," Arthur jatkoi. "Meidän on keskusteltava tarkemmin siitä, löytyykö teille sijoituspaikkaa. Ja mikäli sellainen löytyy, koko operaation on tapahduttava vaivihkaa. Cendred raivostuisi, jos saisi tietää, että hänen kuningaskunnastaan on muuttanut kylällinen ihmisiä Camelotiin. En halua riskeerata maani turvallisuutta."
"Ymmärrän," Morgana sanoi.
"Ruokakuljetus on järjestettävissä… kunhan ruuanviejät ovat valepukuisia, kaiken pitäisi mennä hyvin. Jos keskustelisimme asiasta illallisella?"
Kaikki salissa olijat vetivät henkeä terävästi. Arthur tiesi vallan hyvin, ettei kuninkaan kuuluisi pyytää maalaistyttöä kanssaan illalliselle, eikä suostua alun perinkään tämän pyyntöihin. Itse asiassa, Arthurin ei kuuluisi edes harkita hänen pyyntöään. Mutta hän ei olisi voinut vähempää välittää.
"Kiitos, teidän majesteettinne," Morgana sanoi helpottuneesti ja niiasi. "Tiesin, että olette hyvä mies! Ja illastaisin kanssanne mielelläni."
Arthur hymyili hänelle. Sitten hän viittasi Georgen paikalle.
"Ohjaa Morgana Le Fey alakerroksen tyhjään palvelijanhuoneeseen. Hän saa viettää siellä yön," hän määräsi. Ehkä varsinaisen vierashuoneen antaminen olisi mennyt liiallisuuksiin.
George, tapansa mukaan, totteli muitta mutkitta. Morgana väläytti Arthurille vielä kiitollisen hymyn ja sitten hän astui ulos, Georgen johtamana.
Agravaine oli heti hänen kimpussaan, selittäen, miksi tämä oli huono idea, miksi hänen ei kuuluisi auttaa, Uther ei olisi ikinä suostunut…
"Niin, eno, juuri siksi. Ehkä tarvitsemme muutosta," Arthur sanoi ja jätti hämmentyneen Agravainen päättäväisesti taakseen.
Morganassa oli jotakin… jotakin niin ristiriitaista. Hän oli kaunis, sivistynyt ja fiksu. Hänen nimensä kuulosti ylhäiseltä, mutta hän oli tullut hylkiökylästä. Arthurin oli tullut suuri halu auttaa häntä, ei vain Morganan anelujen ja epätoivon takia, vaan… no, ei hän oikein tiennyt miksi. Se vain tuntui oikealta. Hän oli joka tapauksessa äärimmäisen kiinnostunut asiasta: mistä kyläläiset olivat tulleet? Miten Morgana oli ajautunut heidän seuraansa? Vai oliko hänen perheensä osa kylää? Mistä hän oli tullut?
Ja se tärkein… voisiko kylä olla sattumalta juuri se, josta Merlin mainitsi?
Arthur tuskin jaksoi odottaa iltaa.