Illallinen oli katettu ja se näytti yhtä herkulliselta kuin aina ennenkin. Arthurin oli pakko jälleen kerran myöntää, että linnan keittiö oli loistavaa väkeä ja George oli voittamaton kattauksissaan ja asetelmissaan. Vaikka ruuat, astiat ja koristeena toimiva kukkaruukku oli aseteltu Arthurin kamariin, melko pienelle pöydälle, se näytti kuninkaan aterialta.
Morgana istui pöydän toisessa päässä, näyttäen vähän epämukavalta. Eikä se ollut mikään ihme: hän ei ryysyisissä vaatteissaan näyttänyt sopivan kuvaan. Arthur oli yrittänyt varmistaa, että illallinen olisi mahdollisimman vaatimaton, jotta Morgana ei tuntisi itseään liian alipukeutuneeksi. Hän oli itsekin tyytynyt vain yksinkertaisiin housuihin ja valkoiseen tunikaan, joka oli jo nähnyt parhaat päivänsä.
Arthur katsoi edessään istuvaa naista, joka söi hyvällä halulla vastapaistettua lihaa ja juureksia. Hän arvioi, että jos joku hovineidoista tekisi hänelle vaikkapa nutturan ja hankkisi hänelle jostain silkkimekon ja pari hopeakorua, hän voisi näyttää siltä, että hän kuuluisikin kuningasta vastapäätä.
Näin ei kuitenkaan ollut, vaan Morgana oli maalainen ja häntä piti auttaa, Arthur muistutti itseään. Hän selvitti kurkkuaan.
Morgana katsoi häntä haaleanvihreillä silmillään ja laski haarukkansa lautaselle.
"Ylhäisyys?" hän kysyi ja suoristi itsensä.
"Haluaisin tietää lisää tästä sinun kylästäsi," Arthur sanoi. "Sanoit, että olette kaikki hylkiöitä. Mistä olette tulleet?"
Morgana huokaisi. "Meitä on tullut monesta paikasta. Jotkut ovat orpoja, jotkut on karkotettu omasta kodistaan, joidenkin kotikylä tuhottiin. Jotkut pakenevat sotaa, toiset nälkää. Meistä tuli ensin eräänlainen kulkeva joukko: leiriinnyimme joka yöksi eri paikkaan ja kävelimme päivät. Kerran löysimme hyvän, tyhjän paikan, jonka ympärillä saatoimme kasvattaa ruokaa. Rakensimme kylän, viljelimme maata, kasvatimme eläimiä, kaikki oli hyvin. Kunnes Cendred tuli ja julisti suurimman osan kaikesta tuotosta itselleen." Morgana näytti inhoavalta. "Hän on julma ja hirveä mies. Hän ei välitä muista kuin itsestään."
"Entä, mikä on sinun tarinasi?" Arthur kysyi sitten.
"Minun?" Morgana ei näyttänyt odottavan sellaista kysymystä. "Minun äitini oli palvelija Cendredin hovissa, mutta hän kuoli kun olin vasta tyttö. Olin hetken palvelijana, mutta minua kohdeltiin niin huonosti, etten kestänyt sitä ja karkasin. Löysin muut hylkiöt ja liityin heihin. Olen onnellinen heidän kanssaan, ylhäisyys. Elämä on vaatimatonta ja joskus aika rankkaa, mutta minua arvostetaan. Kaikkia arvostetaan, riippumatta siitä mikä heidän menneisyytensä on."
"Saanko kysyä, tiedätkö, kuka sinun isäsi on?" Arthur kysyi. Hän epäili, että joku paikallinen aatelinen oli viettänyt yön Morganan äidin palvelijanhuoneessa…
"Isäni nimi oli Gorlois, äitini kertoi. Hän kuoli jo ennen kuin synnyin ja hän oli jonkinlainen lordi. Ei sillä ole merkitystä kuka minun isäni on, se ei muuta minua suuntaan eikä toiseen," Morgana sanoi välinpitämättömästi.
"Ymmärrän. Yksi asia minua vielä kiinnostaa," Arthur sanoi, nojaten käsiinsä, katsoen edessään istuvaa naista tarkkaan.
Morganan ilme tuskin edes värähti. "Niin, ylhäisyys?"
"Sanoitte, että tiedätte minun olevan hyvä mies. Olen ollut kuningas vain muutaman viikon. En ole tehnyt mitään niin suuria päätöksiä, että maineeni olisi kiirinyt kuningaskunnan rajan toiselle puolen. Mistä olette saaneet tämän käsityksen?"
Hänen suureksi yllätyksekseen, Morgana hymyili lämpimästi.
"Käsittääkseni te olette tavanneet kylämme kaksi suojelijaa," hän sanoi. "Ja jopa pelastitte toisen hengen, vaikka hän oli velho."
Arthur ei sanonut mitään. Hän oli jähmettynyt kuin patsas.
Morganan hymy muuttui virneeksi kun hän huomasi Arthurin olemuksen.
"Kyllä, kyllä… Merlin on ylistänyt teitä maasta taivaaseen. Hän on meidän kylämme tukipylväs, yhdessä Gaiuksen kanssa. He parantavat sairaita, auttavat naisia synnytyksessä, auttavat meitä taistelemaan rosvoja vastaan… ilman heitä me tuskin olisimme edes kylä. Merlin on kultasydämisin ihminen jonka olen koskaan tavannut ja jos hän on sitä mieltä, että te olette hyvä mies, minä olen valmis uskomaan sen."
"Merlin," Arthur sai sanotuksi. Sitten hän kokosi itsensä ja yritti uudestaan, varmemmalla äänellä.
"Merlin siis ehdotti, että sinä tulisit pyytämään minulta apua?"
Morgana kallisti päätään. Hän sai jotenkin Arthurin tuntemaan itsensä epämukavaksi.
"Hän oli ehdottoman varma, että te ette jättäisi meitä pulaan. Ja lisäksi…" Morgana katkaisi lauseensa, kuin hän ei olisi varma, pitäisikö hänen jatkaa.
"Lisäksi?" Arthur sanoi, vähän kärsimättömään sävyyn.
Virne palasi Morganan kasvoille.
"Luulen, että hän ‑-tämä on hiukan kummallisen kuuloista, suokaa anteeksi‑- ikävöi teitä."
Arthur ei osannut hetkeen sanoa mitään. Kylä oli kuin olikin ollut se sama, josta Merlin oli puhunut! Ja Merlin oli puhunut Arthurista… kertonut hänestä kaikkea hyvää… ja hän… ikävöi Arthuria? Se oli enemmän kuin Arthur olisi uskaltanut toivoa.
"Hän olisi tullut itse, mutta ymmärrätte varmaan, miksi hän päätti jäädä rajan toiselle puolen," Morgana jatkoi ja Arthur kuunteli taas tarkasti. "Myös Gaius myönsi, että te olette hyvin erilainen kuningas kuin teidän isänne oli. Gaius harvemmin on väärässä tuollaisista asioista. Hänellä on hyvä ihmistuntemus."
"Merlin ja Gaius pelastivat minun henkeni, kahdesti," Arthur sanoi.
"Vaikka he olisivat pelastaneet teidät tuhannesti, te olisitte tappaneet heidät, jos olisitte uskoneet todella että he ovat pahoja," Morgana sanoi heti. "Älkääkä väittäkö minulle, että te uskotte, että Merlin voisi vahingoitta yhtäkään viatonta olentoa maan päällä!"
Se ei ollut oikea tapa puhutella kuningasta, mutta Arthur ei pahemmin välittänyt.
Voisin tavata Merlinin uudestaan. Minulla oli syy ylittää taas raja, nähdä hänet, auttaa hänen kyläläisiään… mutta jos kylä muuttaisi Camelotiin, Merlin ei voisi tulla mukana…
Arthur todella halusi Merlinin Camelottiin. Hän ja Gaius voisivat saada jonkun paljon paremman asuinpaikan kuin rähjäinen mökki, jossa he sillä hetkellä asuivat. Gaius oli jo vanha: hän tarvitsisi mukavamman elintilan. Hän voisi muuttaa takaisin Camelotin linnan parantajan tiluksiin, jos hän vain halusi… hänen tiedoistaan ja taidoistaan todella olisi hyötyä. Ja Merlin…
Niin, entäs Merlin? Hän ei saisi harjoittaa taikuutta ollenkaan ja Arthur epäili, pystyisikö nuori velho siihen. Taikuus oli niin vahvasta osa Merliniä, hän näki sen. Hän ei voisi noin vain lopettaa sen harjoittamista. Mutta jos hänen kaikki ystävänsä muuttaisivat rajan toiselle puolen, hän jäisi yksin Cendredin kuningaskuntaan. Jopa hänen ainoa perheensä, Merlinin äiti, kuului kylään. Ei Arthur voisi erottaa äitä pojastaan.
Mutta voisiko hän sallia taikuuden kuningaskunnassaan, vain yhden pojan vuoksi?
"En aikonut sanoa mitään sinne päinkään," Arthur vastasi Morganalle, joka oli muuttunut vähän syyllistävän näköiseksi. "Tarkoitin vain sanoa, että en ole vielä maksanut velkaani kunnolla takaisin."
Morgana rentoutui ja hymyili taas. "Aivan, ylhäisyys."
Arthur muistutti itseään jälleen kerran, että hän oli kuningas: hänen piti siirtää syrjään henkilökohtaisuudet ja ajatella järkevästi.
"Puhukaamme siitä, miten toteutamme ehdottamasi suunnitelman," hän sanoi.
Morgana nyökkäsi ja niin he ryhtyivät toimeen.
Suunnitelma oli varsin yksinkertainen: Arthur ja muutama hänen parhaista miehistään lähtisivät Morganan mukaan, tuoden mukanaan niin suuren määrän ruokaa linnan varastoista kuin vain heidän oli mahdollista saada mukaansa. (Arthur oli tyytyväinen ruoan määrään, jota oli lastattu hevosten selkään ja niiden vetämiin kärryihin: siitä riittäisi oikein hyvin pienelle kylälliselle, ainakin siksi aikaa kunnes heidät saataisiin siirrettyä uuteen paikkaan.) Kaikki olivat tietenkin valeasuissa, pukeutuneena tavallisiksi maalaisiksi. Arthur oli lisäksi laittanut ylleen kuluneimman matkaviittansa, jossa oli huppu, joka peitti hänen kasvonsa. Hän ei halunnut, että hänelle kävisi enää niin kuin kävi Merlinin kanssa: hänen kasvonsa olivat tutut monelle ryövärille, vaikka hänen vaatteensa eivät viittaisikaan hänen kuninkaallisuuteensa.
Morgana johti joukkoa, koska hän tiesi minne mennä. Arthur ja Leon ratsastivat hänen takanaan.
"Ylhäisyys?" Leon kysyi hiljaa. "Anteeksi kun kysyn, mutta haluaisin vain tietää, miten teitte päätökseen luottaa tuohon naiseen? Mehän emme voi olla varmoja, että hän puhuu totta."
"Hyvä kysymys, sir Leon," Arthur vastasi. "Mutta hän on kertonut minulle asioita, jotka saivat minut varmaksi siitä, että hän vilpittömästi tarvitsee apuamme. Minulla ei ole mitään syytä olla uskomatta häntä."
Leon näytti siltä, kuin hän haluaisi kysyä vielä lisää, mutta hän vaikeni. Juuri siksi Leon olikin Arthurin paras ritari: hän oli huolissaan kuninkaansa turvallisuudesta, mutta ei ollut epäkunnioittava.
Hän ei ollut kertonut kenellekään Merlinistä, sillä miten hän voisi myöntää, että hän hyväksyi velhon avun? Hän oli kertonut kaikille, että hän oli eksynyt, harhaillut metsässä ja löytänyt itse kotiin. Hän kuitenkin mietti, pitäisikö hänen kuitenkin kertoa asiasta Leonille. Olisi hyvä, että joku muukin mukana oleva tietäisi, että kylässä oleskeli aina välillä taikuudenharjoittaja. Arthur ei epäillyt, että Merlin jotenkin kääntyisi heitä vastaan, mutta Leon on Arthurin mielestä hyvin viisas mies: hän osaisi arvioida tilannetta yhdessä Arthurin kanssa.
Varsinaiselle neuvonantajalleen Arthur ei ollut sanonut yhtikäs mitään tästä. Arthur ei tiennyt, miten hänen enonsa suhtautui taikuuteen, mutta hän ei aikonut ottaa riskiä. Agravaine oli niin tarkka siitä, että lakia ja tapoja noudatetaan… hän olisi voinut asettaa Merlinin vaaraan.
"Herrani," Morganan ääni keskeytti Arthurin ajatukset. Tumma nainen oli pysähtynyt ja Arthur oli huomaamattaan ratsastanut hänen viereensä.
"Onko jokin hätänä?" Arthur kysyi.
Morgana pudisti päätään. "Olemme rajalla," hän sanoi. "Ajattelin vain, että haluaisitte ehkä tarkistaa, että kaikki on kunnossa ennen kuin ylitämme sen?"
Ajatus ei ollut pälkähtänyt Arthurin päähän, mutta hän myönsi, että se oli hyvä. He eivät voineet ottaa riskejä.
Hän tarkisti, että jokaisen vaatetus oli kohdillaan. Mikään ei saanut viitata Camelotiin: ei kultaisia lohikäärmeitä, ei punaista väriä. Kaikilla oli miekat, mutta nekin olivat piilossa viittojen alla tai hevosten kannettavina. Lasteina heillä oli vain ruokaa: jos joku kysyisi, he olivat matkalla sadonkorjuusta kotiin.
Arthur veti huppuaan syvemmälle päähän ja julisti sitten: "Kaikki on kunossa. Jatketaan!"
"Morgana."
Arthur ohjasi hevosensa Morganan mustan tamman viereen, jotta he voisivat puhua. Muu porukka oli pienen välimatkan päässä.
"Minä tiedän, että kukaan ei voi taikoa ruokaa tyhjästä," hän sanoi, sillä hän muisti Merlinin sanoneet niin. "Mutta eikö Merlinin taikavoimista ole mitään apua teidän tilanteellenne?"
Morgana puri huultaan. "Hän auttaa niin paljon kun voi, tietenkin. Hänen avullaan me saamme haettua nopeammin vettä –hän osaa liikuttaa vesisaaveja tahdonvoimalla—ja hän osaa luoda lyhyitä sadekuuroja kylämme päälle. Mutta ei kukaan vedellä voi elää, eivät varsinkaan lapset ja vanhukset. Ruokaa on vähän, mutta se johtuu vain ja ainoastaan Cendredistä. Ruokaa kasvaa riittävästi, mutta sitä ei anneta meille. Merlin ei voi vaikuttaa siihen."
"Ja Cendrediä vastaan kukaan tuskin uskaltaa sanoa mitään?" Arthur sanoi synkästi.
"Ne jotka ovat uskaltaneet, eivät ole selvinneet siitä hengissä," Morgana vastasi alakuloisesti. "Hän ei siedä sellaista."
"Vai niin." Arthur ei voinut ymmärtää, miten kuningas voisi tehdä sillä tavalla viattomille alamaisilleen, varsinkin, kun heillä oli täysi oikeus valittaa olostaan. Hän ei itse pystynyt edes nukkumaan öisin, jos hän tiesi, että joku kärsi tarpeettomasti hänen valtakunnassaan.
Joskus hän mietti, olisiko sittenkin parempi, jos hän hallitsisi kuin Uther oli hallinnut: voimalla ja järjellä. Oli valtakunta rauhallisempi kun taikuus oli kielletty? Kenties. Mutta Arthur oli alkanut miettiä yhä enemmän, oliko Utherin pakkomielle hävittää taikuus valtakunnasta ollut sittenkään vain rauhan edistämistä, vai oliko sen taustalla ollut enemmänkin hänen kuningattarensa kuolema? Uther ei ollut suostunut näkemään itseään syyllisenä vaimonsa kuolemaan, joten hän oli syyttänyt siitä noitaa.
Mutta jos hän jostakin oli varma, niin siitä, että Cendredin tapa hallita oli erittäin huono. Kuningaskunta ei ollut vahva eikä hyvinvoiva, jos sen asukkaat eivät olleet vahvoja ja hyvinvoivia. Vaikka kuningas itse kylpikin rahojen ja yltäkylläisyyden keskellä, se ei tehnyt hänestä hyvää kuningasta. Päinvastoin: ennen pitkää Cendred menettäisi jokaisen alamaisensa kunnioituksen ja uskollisuuden ja se olisi hänen tuhonsa.
Oli jo melkein yö, kun he viimein näkivät laaksossa pienen kylän, jossa paloi muutama soihtu siellä sun täällä. Kylä näytti kärsineeltä, mutta kodikkaalta laaksossa, vuorten ja metsän ympäröimänä. Se oli kuin salainen paikka, turvallinen pieni valkama.
"Siinä se on, minun kotini," Morgana sanoi lämpimästi. "Se on vaatimaton, mutta toivon että viihtyisitte siellä päivän tai pari. Se merkitsisi paljon, ainakin… joillekin meistä."
Arthur katsoi Morganaa kysyvästi ja näki pimeydessäkin, että nainen katsoi häntä kulmat koholla ja hymy huulillaan. Hän tunsi naamansa kuumentuvan.
Oliko Merlin todella kaivannut häntä niin paljon, vai halusiko Morgana vai olla kiusana? Hän ei tiennyt, eikä hän todellakaan aikonut kysyä. Sen sijaan hän vain nyökkäsi ja johdatti joukon kylän porteille.
Koko lastin saaminen alas jyrkkää mäkeä oli hieman haasteellista, mutta Morgana juoksi hakemaan pari vahvaa miestä (jotka olivat seisseet yövartiossa ryöväreiden varalta) kylästä heitä auttamaan ja pian jokainen kärry oli turvallisesti kylän porttien sisäpuolella.
"Kaikki ovat jo nukkumassa," Morgana kuiskasi. "Voimme ilmoittaa saapumisestanne aamulla. Antakaa minun viedä teidät yöpaikkaanne."
Kylässä ei ollut varsinaista majoituspaikkaa, joten kaikki Camelotilaiset hajaantuivat nukkumaan pieniin taloihin, joissa sattui olemaan heille tilaa. Useimmat joutuivat nukkumaan navetoissa oljilla tai ohuilla alustoilla lattialla, mutta Arthur näki yllätyksekseen edessään kunnon, vaikkakin hyvin kapean ja alkeellisen, sängyn.
Nainen, joka majoitti hänet, hymyili anteeksipyytävästi.
"Olen pahoillani, Teidän Korkeutenne. Te tuskin olette tottuneet näin alkeellisiin oloihin, mutta tämä on parasta, jota me voimme tarjota," hän sanoi. Hän oli tumma, ystävällisen näköinen nainen. Kuten kaikilla muillakin kyläläisillä, hänelläkin oli yksinkertaiset, kuluneet vaatteet. Hän oli heittänyt ylleen viltin, sillä yö oli aika kylmä.
"Olen kiitollinen, että otitte minut kotiinne," Arthur hymyili takaisin. "Älkää olko pahoillanne, olen tottunut nukkumaan metsässä maa-alustalla. Sänky on tällaisilla retkillä oikeaa luksusta." Arthur pohti, miksi naisella oli kaksi sänkyä, kun hän selvästi asui yksin, mutta ei tohtinut kysyä.
"Lupaan, että aamiainen korvaa tämän," nainen sanoi lämpimästi. "Leipomukseni ovat hyviä, vaikka itse sanonkin."
"Odotan siis innolla aamua," Arthur sanoi ja nainen naurahti.
"Hyvää yötä- hetkinen, et tainnut kertoa nimeäsi?" Arthur sanoi, rypistäen otsaansa.
"Ah," nainen sanoi, kuin hän ei olisi yhtään odottanut, että Arthuria kiinnostaisi hänen nimensä. "Se on Hunith, teidän korkeutenne."
"Hyvää yötä, Hunith."
"Hyvää yötä, ylhäisyys," Hunith sanoi ja niiasi. Hän kääntyi ja oli jo poistumassa ovesta, kun hän kääntyi yhtäkkiä takaisin Arthuriin päin.
"Ette voi ikinä tietää, miten kiitollisia me olemme," hän sanoi, ääni väristen. "Te olette todella lahja jumalilta, kuningas Arthur. Haluan, että tiedätte sen."
Ja ennen kuin Arthur ehti sanoa mitään, hän poistui, laittaen oven kiinni perässään.
Arthur jäi yksin pikkuruiseen huoneeseen, kuuntelemaan, kuinka Hunith kohensi tulta takassa. Hän kävi makuulleen sängylle ja ajatteli pitkään isäänsä, taikuutta, onnettomia kyläläisiä ja ennen kaikkea isokorvaista, hymyilevää poikaa.
Arthur todella odotti aamua.