Arthur heräsi kukon kieuntaan.
Hän hätkähti sängyssään, koska hän oli tottunut paljon hitaampiin herätyksiin kotona linnassa, Georgen tullessa aamuisin toivottamaan hyvää huomenta monotonisella äänellään ja avaamaan verhoja sen verran, että Arthurin huoneeseen pääsi sopivasti auringonvaloa.
Mutta sinä aamuna hän heräsi paljon kovemmalta alustalta. Aurinko paistoi suoraan hänen naamaansa pienestä ikkunantapaisesta ja kukon kiekumisen lisäksi ulkoa kuului jo ihmisten aiheuttamia ääniä. Arthur pohti, oliko hän viimeinen, joka oli herännyt. Ehkä Hunith ei uskaltanut tulla häntä herättämään.
Arthur nousi istumaan ja hieroi kasvojaan. Hän tiesi, että hän tuskin pääsisi kylpyyn, mutta hän toivoi, että Hunith omistaisi kunnollisen kokoisen vadin ja että vettä olisi saatavilla jostakin läheltä: Arthur haisi.
Hän nousi ylös ja päätti mennä heti kysymään asiaa talon emännältä. Hän pääsi ovelle, kun hän haistoi herkullisen leivän tuoksun ja kuuli ääniä oven takaa toisesta huoneesta. Hunith oli ainakin ollut siis hereillä jo kauan, jos hän oli ehtinyt jo leipomaan ja saamaan vieraita kylään.
Arthur oli juuri astumassa talon toiseen huoneeseen, kun hän kuuli tutun äänen ja jähmettyi paikoilleen.
"…täällä?" sanoi matala ääni, joka kuului epäilemättä Merlinille. Arthurin sydän pompahti.
"Hän nukkuu," Hunith vastasi hiljaa. "En ole viitsinyt mennä herättämään häntä, hän on kuitenkin matkustanut koko eilisen päivän."
"No niin olen minäkin, Gaius herätti minut jo ennen auringon nousua!"
"Merlin, hän on kuningas, mieti mitä sinä oikein puhut," Hunith torui lempeästi. "Ja Gaiusta ja sinua tarvitaan täällä nyt enemmän kuin koskaan: oli oikein, että hän päätti lähteä heti kun saitte viestin."
"Mitä tänään sitten tapahtuu? Näin ruokalastit ulkona, mutta eivät ne riitä kuin korkeintaan viikoksi. Lupasiko Arthur teille paremman paikan?" Merlin kuulosti huolestuneelta.
"Kuningas Arthur on kuulemani mukaan luvannut ainakin yrittää parhaansa meidän vuoksemme. Olit oikeassa, hän on todella hyvä mies. Hyvä hallitsija. Uskoakseni tänään yritämme jakaa lastien ruoat mahdollisimman tasan kaikkien kesken. Kuningas hoitaa asian."
"Äiti, sinun ei tarvitse kokoajan kutsua häntä kuninkaaksi," Merlin sanoi. "Hän on ehkä hallitsija, mutta samalla ihan tavallinen ihminen, kuten sinä ja minä."
"Merlin, vaikka hän auttaakin meitä, hän ei silti ole meidän ystävämme. Meidän pitää kunnioittaa häntä, ei yrittää luoda mitään henkilökohtaista. Yrittäisit sinäkin käyttäytyä. Hän on ehkä ollut suopea sinulle, mutta sinä olet kuitenkin hänen silmissään yhä rikollinen."
"Suopea?" Merlin toisti nauraen. "Hän pelasti henkeni! Eikö se riitä? Hän on erilainen kuin kukaan muu hallitsija, hän todella oli kuin me olisimme olleet.. ystäviä."
Hunith huokaisi. "Ole silti varuillasi, poikaseni. Olen huolissani."
"Jopa Morgana sanoi, että hän vaikuttaa luotettavalta ja milloin Morgana on ollut väärässä? Hänen Näkönsä ei petä häntä ikinä," Merlin sanoi puolustelevasti. "Älä ole huolissasi, kaikki tulee vielä olemaan hyvin."
Oven takana Arthur hymyili. Hänestä oli hienoa kuulla, että vaikka Hunith (joka ilmeisesti oli Merlinin äiti) ei ollutkaan vielä ihan varma hänestä, Merlin luotti häneen täysin.
"Kylä ehkä pelastuu, olen täysin varma, että kuningas auttaa meitä," Hunith sanoi hiljaa, "mutta entäs sinä? Ymmärrän sen, että asut kävelymatkan päässä Gaiuksen kanssa, mutta entäs sitten kun kylä muuttaa Camelotiin? Et voi ikinä tulla käymään. Ja jos Gaiuskin lähtee mukaamme…"
"Se on hänelle parempi, hän on liian vanha asumaan niin eristäytyneenä," Merlin pisti väliin.
"…niin sinä jäät ihan yksin!" Hunith päätti lauseensa. "Ja kun meistä tulee Camelotin kansalaisia, meidänkin on toteltava sen lakeja, eli emme saa olla yhteydessä taikoviin. Merlin, minä pelkään että sinä eristäydyt meistä kokonaan!"
Merlinin äiti kuulosti hyvin itkuiselta ja siltä, että hän oli pyöritellyt asiaa mielessään jo kauan, mutta sanoi sen vasta nyt ääneen.
"Äiti…" Merlin sanoi rauhoittavasti.
"Olen jo menettänyt rakastamani miehen, en halua menettää poikaanikin!" Hunith kuiskasi niin hiljaa, että Arthur ei melkein kuullut. Melkein.
"Älä puhu tuollaisia, tietenkään et menetä minua," hänen poikansa sanoi. "Olen varma, että Arthur keksii jotakin. Kuten sanoin, hän ei ole sydämetön."
Hunith huokaisi syvään. "Toivotaan niin. Minä menen nyt ruokkimaan kanat. Jos kuningas herää, Merlin, ole kiltti ja…"
"Tiedän, tiedän. Käyttäydyn," Merlin lupasi huvittuneena.
Ovi kävi ja Hunith poistui.
Oven takana Arthur sulatteli kuulemaansa hetken. Hyvä luoja, miten vaikeaa hänen elämästään oli tullut. Hunithin sanoissa oli ollut vinha perä: Merlinin ei olisi laillista astua jalallaankaan Camelotiin. Jos kukaan ikinä huomaisi hänen tekevän edes pienintäkään taikaa, se riitti jo siihen että hänet tuli tuoda kuninkaan puheille ja kuninkaan, Arthurin, pitäisi tuomita hänet silloin kuolemaan. Arthur nielaisi. Ajatus polvillaan hänen edessään kyhjöttävästä, pelokkaasta Merlinistä hänen edessään oli kuvottava.
Tietenkin Merlin voisi piileskellä, mutta Arthur epäili sen onnistumista. Taikuus oli niin suuri osa Merliniä, hän käytti sitä päivittäin, ajattelematta. Sitä ei olisi niin helppoa lopettaa ja Arthur oli varma, että se tekisi Merlinin onnettomaksi ennen pitkää. Samalla tavalla kuin hän oli avuton ilman miekkaansa, Merlin tuntisi itsensä varmaan vielä avuttomammaksi ilman taikuudenkäyttöä.
Arthur puri huultaan. Asiaan löytyisi vielä ratkaisu, hän päätti. Tavalla tai toisella. Hänen piti vain ajatella yhtä positiivisesti kuin Merlin oven toisella puolella.
Hän asetteli huolellisesti naamalleen väsähtäneemmän ilmeen, kuin hän olisi vasta herännyt ja avasi oven.
Hunithin talon toisessa pienessä huoneessa istui Merlin, joka ei ollut muuttunut tippaakaan muutamassa viikossa: hän oli yhä isokorvainen, laiha ja hän hymyili Arthurille ihan samalla tavalla kuin viimeksikin, leveästi ja aidosti. Siitä tuntui olevan jo ikuisuus kun Arthur viimeksi näki sen hymyn ja hän huomasi itsekin vastaavansa hymyyn.
"Arthur!" Merlin hihkaisi, unohtaen täysin äidilleen antaman lupauksen. Arthur pyöritti silmiään.
"Merlin," hän sanoi mahdollisimman tyynesti, vaikka sisäisesti hän oli valmis hihkumaan Merlinin tavoin. "Onko tuo oikea tapa tervehtiä kuningasta?"
"Voi anteeksi," Merlin sanoi muka-kauhuissaan, nousi teatraalisen nopeasti ylös tuoliltaan ja kumarsi niin syvään, että hänen nenänsä osui melkein hänen polviinsa. "Teidän erittäin korkealaatuinen korkeutenne," hän sanoi ja kuulosti pelottavan paljon Georgelta.
"Haluaisin kyllä edelleen nähdä sinut jalkapuussa ja pari mätää tomaattia naamassasi röyhkeydestäsi," hän sanoi ja yritti todella olla virnistämättä.
"Hauska nähdä sinuakin," Merlin vastasi nyökäten. Sitten hän vakavoitui vähän. "Oikeasti, olen kiitollinen että olet..te täällä."
"Se, että sinä edes yrität teititellä, vakuuttaa minut kiitollisuudestasi," Arthur hymähti. "Käsittääkseni sinä olet se, jonka ansiosta minä edes olen täällä."
"Käsitit oikein," Merlin myönsi. Hän katsoi talon epätasaista lattiaa huokaisten. "Olen ollut huolissani jo pitkään kylästä. Cendred on vienyt yhä enemmän ja enemmän kylän varoja. Me olemme Gaiuksen kanssa tehneet parhaamme, mutta edes taikuus ei auta tähän. He tarvitsevat uuden paikan, kuningaskunnasta, jossa asukkaita kohdellaan tasa-arvoisesti."
Arthur naurahti ilottomasti. Oliko Camelot sellainen?
Merlin jatkoi, huomaamatta Arthurin synkkyyttä. "Morgana ei haaskannut aikaa, kun kerroin hänelle sinusta. Hän on yksi parhaista ystävistäni ja hän uskoi heti minua. Varsinkin sen jälkeen kun hän oli nähnyt Näyn, jossa…"
"Näyn?" Arthur keskeytti.
"Eikö hän kertonut? Morgana on Näkijä," Merlin selitti. "Hän pystyy näkemään unissaan tulevaisuuden. Hän ei ole kovin taitava, koska kukaan ei ole häntä opettanut, mutta aina välillä hän näkee väläyksiä tulevasta."
"Onko hän noita?" Arthur kysyi. Morgana oli ottanut kovan riskin tullessaan Camelotiin, jos näin oli.
"No, kai Näkemisen voisi taikuudeksi laskea," Merlin kohautti olkiaan huolettomasti. "Mutta se ei näy hänen olemuksestaan millään tavalla, koska Näkeminen tapahtuu vain öisin kun hän on täydessä unessa."
"Ja mitä hän sitten näki?"
Merlinin suu oli auki kauan ennen kuin ääntä alkoi tulla. "…ei hän sanonut tarkkaan. Vain jotakin, joka merkitsi sitä, että sinä tulet auttamaan meitä. Hän on aina vähän salaperäinen Näyistään."
Arthur mietti tätä hetken. Kaksi ihmistä, jotka harjoittivat taikuutta, tavalla tai toisella ja molemmat olivat täysin varmoja Arthurin avunannosta ja luottivat häneen? Hän ei olisi välttämättä uskonut olevansa sellaisessa tilanteessa vielä pari päivää sitten.
"Ota leipää," Merlin sanoi, keskeyttäen hiljaisuuden, joka oli laskeutunut heidän välilleen. "Se ei ole mitään ihmeellistä, mutta äidillä oli vielä vähän ruokaa säästössä pahan päivän varalle."
Arthur hymyili kiitollisena ja istui pöydän ääreen. Leipä oli tosiaan aika kuivaa ja selvästi ollut Hunithin kaapissa säilössä aika kauan, mutta hän söi sen silti. Merlin säteili hänen suuntaansa.
"Mitä sinä virnuilet?" Arthur kysyi. Merlinin hymy, varsinkin niin leveä ja aurinkoinen kuin tämä, hermostutti häntä hiukan.
"Olen niin iloinen että olet täällä," Merlin tunnusti muitta mutkitta. "Enkä vain siksi että autat minun läheisiäni."
Arthur veti melkein palasen leipää väärään kurkkuun. Hän köhäisi kerran ja yritti keksiä, mitä hän tuohon vastaisi. Hänen naamansa kuumotti.
"On, ööh, mukava olla täällä. Eikä vain siksi, että voin olla avuksi," hän sanoi ja katsoi keskittyneesti leipää kädessään.
Merlin nojautui vähän eteenpäin ja avasi suunsa sanoakseen jotain, mutta hän ei ehtinyt sanoa tai tehdä mitään, sillä ovelta kuului kolinaa ja pian sisään astui kaksi ihmistä ja kolmas jäi häälymään ovensuuhun.
Sisään astujat olivat Hunith ja Gaius ja oven ulkopuolelle jäi Arthurin ikäinen nuori mies, jota hän ei ollut ennen nähnyt.
"Teidän korkeutenne," Hunith sanoi ja lämpimän hymyn alla Arthur näki ikäväkseen pientä hermostuneisuutta. "Nukuitteko hyvin? Merlinin sänky ei ole ehkä ihan sitä tasoa kuin te olette tottuneet…"
"Nukuin kuin tukki, kiitos," Arthur vastasi. Hän tajusi vasta silloin, että hän oli kuin olikin nukkunut tietämättään Merlinin sängyssä. Ajatus oli jostain syystä vähän huvittava.
Gaius vain nyökkäsi ilmeettömänä Arthurille ja kääntyi nopeasti Merliniin päin.
"Voisitteko te käydä Willin kanssa keräämässä kaikki kyläläiset ruokakärryn ympärille? Aloitamme jaon mahdollisimman pian ja…" hän kääntyi taas Arthuriin päin. "Jos kuningas tahtoo sanoa jotakin kylälle, hänen mahdollisuutensa on silloin."
Merlin ponnahti ylös ja hymyili ujosti Arthurille. "Nähdään pian," hän sanoi ja vilkutti mennessään. Arthur nosti myös nopeasti kätensä. Merlin katosi ulos ovesta ja sen ulkopuolella seissyt nuori mies seurasi häntä, luoden nopeasti vihaisen katseen Arthuriin.
Nuori kuningas kurtisti kulmiaan. Hunith ilmeisesti huomasi tämän ja kiiruhti selittämään.
"Hän on William, Merlinin vanhin ja paras ystävä," hän selitti. "Pelkäänpä että hän ei oikein luota kuninkaallisiin enää. Hän menetti oman isänsä Cendredin ahneudelle ja itsekkyydelle. Luulen, että hän uskoo kaikkien olevan sellainen."
Arthur nyökkäsi, sillä hän ei osannut sanoa mitään. Kuinka moni tässä kylässä oli menettänyt jonkun rakkaansa jonkun kuninkaallisen toimesta? Ja kuinka moni heistä olisi todella valmis luottamaan Arthuriin?
Arthur kulki Hunithin perässä kylän keskelle, johon ruokalasti oli jätetty. Merlin seisoi sen vieressä jonkinlaisella puukorokkeella, huitoen ihmisiä tulemaan lähemmäs. Will seisoi korokkeen vieressä, käsivarret ristittyinä ja naamallaan epäilevä ilme. Korokkeen edessä seisoi paljon ihmisiä, todennäköisesti koko kylä. Arthur katsoi arvioivasti väkijoukon kokoa ja huomasi ihmisiä olevan juuri sen verran kuin Morgana oli hänelle aiemmin kuvaillutkin: kaikille riittäisi varmasti tarpeeksi ruokaa siksi kunnes heidät saataisiin siirrettyä. Arthur huomasi, että pieniä lapsia ja sylivauvoja oli aika paljon ja sen lisäksi muutama nainen oli selvästi raskaana. Lapsiperheiden ja lastakantavien naisten tulisi saada kenties vielä hieman enemmän ruokaa kuin muiden.
"Arthur!" Morgana ilmaantui jostakin Arthurin viereen ja tarttui häntä käsivarresta. "Me olemme valmiita. Oletteko valmis?" hän kysyi.
"Kaikki ovat perillä minun tarkoituksistani?" Arthur kysyi, nyökäten väkijoukon suuntaan.
Morgana nosti leukaansa. "Totta kai. Heidän toivonsa lepää teissä, teidän korkeutenne."
Arthur toivoi, että Morgana ei olisi ilmaissut asiaa ihan niin, koska häntä alkoi hermostuttaa. Oli eri asia tehdä päätöksiä nousematta ylös valtaistuimelta kuin nousta ja lähteä toteuttamaan niitä itse. Jos jokin menisi pieleen, se olisi hän, jota kaikki syyttäisivät ensimmäisinä.
"Tarvitsen apua jakamisessa," hän sanoi. "Ja jokainen perhekunta tarvitsee säkin."
Morgana nyökkäsi. "Merlin, Will, Hunith ja minä olemme valmiina auttamaan, jos meissä on tarpeeksi?"
Arthur oli vähän yllättynyt että nyrpeä Will oli myös halukas auttamaan, mutta hän tekikin sen vain todennäköisesti, koska Merlin oli puhunut hänet siihen. Hehän olivat, kuten Hunith oli sanonut, parhaita ystäviä.
Hän pudisti päätään. Nyt ei ollut aikaa miettiä sellaisia. Hän ei sitä paitsi voinut olla mustasukkainen, se oli naurettavaa.
"Arthur!" Merlin huusi korokkeelta innoissaan ja sadat silmäparit kääntyivät katsomaan taakseen, suoraan kohti Camelotin kuningasta, joka oli jäätynyt paikoilleen. Hän oli kuvitellut esittäytymisen menevän… hieman eri tavalla. Hän kuuli Hunithin huokaisevan takanaan ja hänen vieressään Morgana löi käden otsaansa.
Arthur rykäisi ja suoristi itsensä kuninkaallisesti koko pituuteensa. "Niin, Merlin, kiitos," hän sanoi vakavana. "Anteeksi, tulen tästä," hän sanoi sitten ja otti askeleen eteenpäin.
Ihmisjoukko suorastaan kompuroi pois hänen tieltään, jättäen Arthurin suoran polun kohti puukoroketta. Miehet vetivät naisensa pois tieltä ja naiset vetivät lapsensa lähelleen. He selvästikin pelkäsivät häntä. Arthur yritti hymyillä ja näyttää mahdollisimman luotettavalta, yrittäen samaan aikaan näyttää kunnioitettavalta kuninkaalta.
Morgana ja Hunith seurasivat häntä ja kun hän viimein pääsi korokkeen eteen, Merlin tajusi vasta silloin astua alas ja antaa Arthurille tilaan. Merlin punastui hiukan ja kompuroi omiin jalkoihinsa, mutta pääsi kuin pääsikin seisomaan äitinsä viereen, joka katsoi poikaansa vähän tuskastuneena.
Seisten korokkeella, Arthur katsoi ihmisiä edessään ja hymyili heille. Hän sai takaisin vain varovaisia ja uteliaita katseita.
"Minä olen Arthur Pendragon, Camelotin kuningas," hän sanoi, kuin Merlinin hölmöä huudahdusta ei olisi koskaan ollutkaan. "Ja minut on kutsuttu tänne teitä auttamaan ahdingossanne. Olen vastannut kutsuunne ja tullut teitä henkilökohtaisesti auttamaan."
"Tilanne on hieman vaikea, koska te ette kuulu Camelotin kansalaisiin, joten tuloni tänne on oltava täydellinen salaisuus. Cendred ei ole Camelotin liittolainen, mutta hän ei ole myöskään vihollisemme ja olisi hyvä, jos asia myös pysyisi niin."
Arthur piti tauon ja mietti seuraavia sanojaan huolella, ennen kuin puhui.
"Ymmärrän, että teidän luottamuksenne kuninkaallisiin on horjunut, en voisi olettaa teidän tilanteessanne mitään muuta," hän sanoi. "Mutta toivon, että te voisitte luottaa minun sanaani ja uskoa, että olen täällä puhtaasti teidän takianne. Minä.."
"Haha!" huudahti joku ja ihmiset alkoivat etsiä kauhuissaan naurajaa, mutta Arthur tiesi jo, minne katsoa.
"Vai pitäisi meidän luottaa Pendragoniin?" Will naurahti pilkallisesti.
"Will!" Merlin huudahti ja juoksi ystävänsä luo. "Will, älä…" hän sanoi, tarttuen Willin käsivarresta.
"Miten minä voisin luottaa sinuun, kun paras ystäväni on sinun silmissäsi suuri vihollinen? Minä en käsitä teitä!" Will kohdisti nyt sanansa Hunithille ja Morganalle. "Hunith, tämä mies voisi tappaa sinun poikasi! Ja Morgana, hän voisi tappaa sinutkin ja miten meille sitten kävisi?"
"Hän on tullut auttamaan meitä!" Hunith huudahti ennen kuin kukaan muu ehti sanomaan mitään. "Osoita kunnioitusta!"
"Oletko unohtanut, että sinun miehesi joutuu piileksimään hänen takiaan?" Will kysyi, osoittaen Arthuria. "Ja sinun isäsi Merlin, jota et ole nähnyt yli kymmeneen vuoteen?"
"Hän ei ole hänen isänsä, Will!" Morgana tiuskaisi. "Ja minä käsken sinua nyt sulkemaan suusi tai häipymään paikalta!"
William katsoi ympärilleen kuin ei voisi uskoa silmiään ja korviaan. Hän katsoi Arthuria murhanhimoisesti, mutta nipisti sitten suunsa kiinni ja perääntyi väkijoukon sekaan. Merlin jäi seisomaan paikalleen ja hän kääntyi katsomaan Arthuria anteeksipyytävästi.
"Niin, kuten olin sanomassa," Arthur jatkoi rauhallisesti, sillä ihmiset näyttivät siltä, että he pelkäsivät Willin suututtaneen Arthurin. "Minä en ole täällä tuomitsemassa ketään ja toivon, että minua ja minun ritareitani kohdellaan kuin olisimme keitä tahansa vieraita kylässänne. Minä luotan siihen, ettei kukaan teistä puhu minun läsnäolostani täällä ja te voitte luottaa siihen, että minä en vahingoita teistä ketään."
Hänen helpotuksekseen, ihmiset alkoivat rentoutua ja jotkut jopa hymyilivät hänelle. Hän hymyili takaisin.
"Jospa nyt jakaisimme ruuan," hän sanoi. "Pyydän teitä menemään jonoon. Morgana, Hunith, Merlin ja minä jaamme ruuan teidän säkkeihinne, sen mukaan montako jäsentä perheessänne on."
Morgana nousi korokkeelle hänen viereensä. "Ja Gaius pyysi minua sanomaan, että mikäli jollakulla on tarvetta rohtoihin tai tarvitsee hänen apuaan, hänet löytää Hunithin talosta."
Merlin pomppasi myös korokkeelle, jolla alkoi olla ahdasta. "Ja minä autan tietysti myös, jos joku tarvitsee!" Kun Merlin oli tämän huutanut, hän menetti melkein tasapainonsa ja olisi kaatunut naamalleen maahan, jollei Arthur olisi tarttunut hänen käsivarrestaan.
Ihmiset toljottivat ensin kuningasta, joka hymyili velholle, sitten velhoa, joka hymyili takaisin ja lopulta toisiaan.
Ehkä tämä Pendragon ei olisikaan niin paha, he ajattelivat.