En omista THS:n hahmoja enkä tapahtumia. Haltiakieliset lauseet on kopioitu suoraan netistä.
A/N: 1. luku ajoittuu hetkeen ennen Edorasin väen saapumista Ämyrinlinnaan.
Aurinko paistoi hohtavan siniseltä taivaalta, linnut visersivät, ilma huokui kukkien tuoksua. Oli niin kaunista, että laulatti.
Mutta tunteesta huolimatta mustan hevosensa kylkeen nojaava puolhaltianeito, Azaila, ei laulanut; ei nyt, sillä hän oli tullut niitylle nauttimaan lintujen laulusta, kukkien kuiskeesta, heinien huminasta, kaikista muista mahdollisista äänistä paitsi omastastaan.
Sillä hän oli alkanut kyllästymään omaan äänensä, niin runsaasti se oli viime aikoina kaikunut Edorasissa luoden toivoa ja rauhaa niitä kaipaaville, antaen rohkeutta ja voimaa niitä etsiville.
Hän oli laulanut tuoreen avioparin onnelle, poismenneen muistolle, lapsille unilauluja ja laululeikkejä.
Ja kaikki olivat ihastelleet ja kiitelleet hänen laulujaan, kaikki paitsi yksi.
Yhä oli Rohanin kuningas kuuro Azailan sanoille, joita neito oli laulanut hiljaa ja kovaa. Sanat olivat kertoneet voitokkaista taisteluista ja sankareista, joita kotona juhlittiin. Oli ollut lauluja rakkaudesta ja kaipuusta, vihasta ja petturuudesta, mutta kuihtuneen kuninkaan silmissä oli säilynyt horros ja hänen korvansa olivat säilyneet avoimina vain neuvonantajansa katalille sanoille, jotka myrkyn tavoin tuhosivat ennen niin mahtavan hallitsijan mieltä.
Sillä mahtava mies kuningas Théoden oli ollut, olihan Azaila viettänyt tuntikausia Meduseldin kirjastossa lukien kuninkaan rohkeudesta ja viisaudesta, kuullut hänen hyvyydestään neito Éowyniltä ja taistelutaidoistaan nuorukaisilta Éomeriltä ja Théodredilta.
Se kuningas Théoden oli ollut suvulleen kunniaksi, mutta nykyään hän oli vain sätkynukke, jota Griman käskyt liikuttivat.
Azailaa puistatti ajatuskin Grimasta, miehestä, jonka iljettävä ulkomuoto etoi häntä, ja joka aina tilaisuuden tullen pyrki onnistui yllättämään jomman kumman Medusalemin neidoista, Azailan tai Éowyn, heidän ollessa yksin.
- Nai Ungoliant meditha le, Grima! Azaila sylki sanat suustaan niin raivoisasti, että hevonen hänen allaan liikahti levottomasti ja nosti päänsä maasta.
- Goheno nin, Azaila pyysi ratsultaan anteeksi ja silitti sitä rauhoittavasti.
- Ei ollut tarkoitus häiritä sinua, mutta se ällötys saa minut kiukun partaalle, hän jatkoi puheluaan ratsulleen, joka yhä piti päätään ylhäällä, mutta nyt selvästikin kuunteli jotain muuta kuin Azailaa.
- Mitä sinä kuulet? Neito kysyi huomatessaan ratsunsa jännittyneen.
Hän nousi ylös seisomaan sekä herkisti kuulonsa kuten oli lapsena oppinut tekemään.
Ja tavoitti askeiden kulkua ruohikossa.
- Keitäköhän he ovat? Azaila kysyi itsekseen ja toivoi ties monettako kertaa, että olisi perinyt haltiaisältään tarkan kuulonsa lisäksi myös haltijoille ominaisen näkökyvyn, joka kantoi paljon pidemmälle kuin ihmisten.
Mutta Azailan näkö, kuten hänen eriväriset silmänsäkin, olivat peräisin hänen ihmisäidiltään ja siihen hänen oli tyytyminen.
Azaila ei kuitenkaan välittänyt odottaa siihen asti, että tulijat saapuisivat mäen päälle näkyviin vaan hän lähti kulkemaan kohti ääniä ratsunsa perässään.
Askeleita oli paljon, mutta niiden kulku oli rauhallista, joten Azaila ei uskonut heidän olevan vihollisia. Ja pian hän jo näkikin lähestyvän joukon ja tunnisti heidät Edorasin väeksi.
- Mihin he kaikki ovat matkalla? Azaila ihmetteli ja jäi odottamaan väen saapumista luokseen.
- Azaila! Taivaan kiitos, että olet vielä täällä, Éowyn huokaisi tullessaan Azailan luo. - Pelkäsin jo, että tiemme eivät risteäisi ja päästyäsi Edorasiin löytäisit vain aution kaupungin.
- Aution? Azaila kysyi.
- Niin, Éowyn vastasi ja pyyhki hiuksiaan pois kasvoiltaan. - Eno evakuoi koko kaupungin.
- Evakuoi? Azaila kysyi silmät pyöreinä. - Miksi ihmeessä? Jotain Griman juonia taas, vai? Hän kysyi mutta Éowyn pudisti päätään ja sanoi lyhyesti: - Ei.
- Vaan? Azaila uteli ja häntä ihmetytti, että joutui kiskomaan sanoja Éowyn suusta.
- Kerron sinulle koko tarinan samalla, kun jatkamme kulkuamme Ämyrinlinnaan, Éowyn vastasi ja veti Azailan mukaansa.
Matka niityltä linnalle taittui Éowyn puhuessa ja Azailan kuunnellessa. Ja harvoin Azaila oli kuullut yhteen aamuun mahtuneen niin paljon asioita kuin Éowyn kertoi sinä aamuna tapahtuneen.
Osan tiedoista Azaila otti ilolla vastaan, päällimmäisenä niistä oli kuningas Théoden vapautuminen Griman verkosta ja iljetyksen itsensä häätö pois Edorasista, mutta tieto Théodredin kuolemasta satutti Azailan sydäntä. Sillä Edorasiin saapumisestaan asti Azaila oli saanut nuorukaiselta oppitunteja miekkailu- ja hevostaidoissa ja heidän välilleen oli kehittynyt ystävyyssuhde.
Azaila suri myös kuningas Théodenia, joka oli joutunut kohtaamaan pahimman, minkä eteen isät ja äidit saattoivat joutua: hautaamaan ainoan lapsensa.
Eivätkä huonot uutiset loppuneet siihen vaan Éowyn kertoi Rautapihaa isännöivän Sarumanin liittoutuneen Sauronin kanssa ja jälleen kerran joutuisivat Keski-Maan vapaat kansat puolustautumaan mustaa ruhtinasta vastaan.
- Sanoit tiedot tuonneen nelihenkisen airueen, Azaila sanoi. - Keitä muita siihen kuului kuin enoasi auttanut velho? Azaila kysyi saadakseen ajatuksiinsa jotain muuta kuin sotaa ja kuolemaa.
- Velhon lisäksi mukana on kääpiöksi yllättävän hauska mies, Gimli Glóinin pojaksi häntä sanoivat, Éowyn vastasi. - Vakavakatseisen haltian nimi on Legolas, hän on Synkmetsän prinssi ja sitten on vielä Aragorn, itsensä Arathornin poika, Éowyn jatkoi ja Azaila kuuli, kuinka neidon ääni muuttui hänen lausuessaan Arathornin pojan nimen.
Azaila vilkaisi vierellään kulkevaa neitoa ja näki hänen kasvoillaan haaveilevan ilmeen.
Aranthonin poika oli tainnut tehdä vaikutuksen Éowyyn, Azaila mietti.
Sitten Éowynin mainitsema haltija valtasi Azailan mielen.
Synkmetsän Legolas, Azaila toisti vaiti itselleen ja muisti Synkmetsän sijaitsevan Rohanin koillispuolella ja prinssin nimenkin mainittaneen Haltioiden aikakirjoissa, mutta haltijasta itsestään ei Azailalla ollut mitään tietoa.
Kaukana on haltia kotoaan, jos olen minäkin, Azaila mietti ja salli itselleen lyhyen muistelohetken hiljaiseloa viettävästä kotikaupungistaan, sen kivisistä kaduista ja rakennuksista, jotka heräsivät aamuihin utuun kietotuneina, kunnes auringon voima ajoi sumun pois ja valo tulvi sisään jokaisesta ovi- ja ikkuna-aukosta.
Hän ulotti ajatuksensa kotinsa saleihin ja huoneisiin, joissa oli syntynyt ja kasvanut seuranaan vain kourallinen väkeä, mutta sitäkin enemmän tarinoita ja lauluja.
Ja aivan pienen hetken ajan hän salli mieleensä nousta kuvan rakastamastaan miehestä.
- Belain na le, Ada, Azaila kuiskasi isälleen siunauksen.
- Lopultakin! Helmin Syvänne on tuolla. Olemme turvassa! Väkijoukosta kuului huudahduksia ja Azaila nosti katseensa kohti linnaketta, joka hohti hopeisena virran ja vuoren välissä.
Nai Ungoliant meditha le, Grima! = Ungoliant syököön sinut, Grima!
Goheno nin = Anna anteeksi
Belain na le, Ada = Olkoon Valar kanssanne, Isä