En omista muuta kuin OC:n
A/N: 2. luvussa miehet ovat palanneet hukkien hyökkäyksen jälkeen Ämyrinlinnaan ja Legolas suree Aragornia.
Legolas istui yhdessä Ämyrinlinnan useista huoneista kykenemättä vieläkään ymmärtämään ihmisystävänsä kuolemaa.
Gimli oli aluksi pysytellyt Legolasin seurassa ja yrittänyt lohduttaa häntä, mutta lohduttajan osa oli ollut vaikeaa jurolle kääpiölle ja lopulta Legolas oli pyytänyt tätä poistumaan vedoten haluunsa olla yksin.
Sillä yksin ollessaan Legolasin ei tarvinnut ylläpitää mielikuvaa urheasta ja tyynestä prinssistä, vaan hän saattoi antaa luvan tunteilleen; uupumukselle, surulle, kaipuulle... pelolle...
- Ei! Haltia huudahti itselleen ja pudisti päätään. Hän ei saanut pelätä. Ei. Sillä se, joka pelkäisi, olisi altis pahan vaikutukselle. Eikä Legolas tahtonut joutua pahan valtaan.
Saadakseen ajatuksena muualle Legolas puristi käsiään yhteen niin voimallisesti, että tunsi kämmeniensä suojissa olevan riipuksen terävien reunojen uppoutuvan ihoonsa, mutta sekään ei helpottanut hänen oloaan, ei kyennyt peittämään tuskaa, jota hän tunsi menetettyään hänelle niin rakkaan ihmisen, ei auttanut unohtamaan -
- Olen pahoillani toverinne puolesta, sanoi lempeän matala ääni ja nostaessaan katseensa ylös, kohti ääntä, Legolas näki huoneen oviaukossa neidon, jonka yötäkin mustemmat hiukset loivat vahvan kontrastin tämän kalpeille kasvoille.
Legolas mietti, oliko neito ollut oviaukossa pitkäänkin, ja jos oli ollut, niin oliko neito nähnyt, kuinka epätoivo oli uhannut Legolasia.
Samassa hän myös ymmärsi, ettei ollut vastannut neidon osanottoon, mutta kykenemättä lausumaan sanoja Legolas vain nyökkäsi hitaasti neidolle ja laski katseensa käsiinsä yrittäen samalla turhaan niellä kuristavaa tunnetta kurkustaan.
- Kertovat hänen olleen urhea mies ja teidän hyvä ystävänne, neito sanoi ja Legolas kuuli neidon askeltavan luokseen.
Samean roosan värinen kangas levittäytyi maahan ja peitti osaksi Legolasin jalkineet neidon kyykistyessä hänen eteensä ja hento ruusun tuoksu leijaili haltian nenään.
- Ei ole mikään häpeä surra häntä, neito jatkoi laskien hennot kätensä Legolasin käsille puristaen niitä myötätuntoisesti.
Neidon kosketus oli yhtä pehmeä kuin oli äänensäkin ja Legolasista tuntui siltä, kuin kosketuksesta olisi virrannut lämpöä ja voimaa häneen. Hän tunsi olonsa kevenevän ja hengityksensä kulkevan vapaammin, jopa kireys rinnassa tuntui helpottavan.
Liian pian neito kuitenkin irroitti otteensa, nousi ylös ja lähti kulkemaan poispäin.
Ja kuin harmaan viitan tavoin, suru hiipi jälleen Legolasin ylle, peittäen alleen sen kaiken helpotuksen tunteen, jonka neito oli kosketuksellaan onnistunut luomaan.
- On minun syyni, että hän on kuollut, Legolas sanoi äänensä vavahtaen ja kuuli etääntyvien askeleiden pysähtyvän.
- Minun olisi pitänyt taistella hänen vierellään, hän jatkoi ja nyt kun hän oli suunsa kerran avannut, niin loputkin sanat pääsivät ilmoille.
- Minun olisi pitänyt huomata, että Aragorn oli niin lähellä reunaa, että oli vaarassa pudota, mutta minä vain keskityin ampumaan nuoliani hukkiin, Legolas parahti ja painoi päänsä käsiinsä.
Nahan kosketus kivistä lattiaa vasten kertoi neidon palaavan takaisin Legolasin luo ja neito kyykistyi jälleen haltian eteen.
Kädet laskeutuivat kuin siivet Legolasin poskille ja kohottivat hänen kasvonsa.
- Ette saa syyttää itseänne ystävänne kuolemasta, neito lausahti hiljaa. - Olitte keskellä taistelua, alakynnessä vielä, eikä ystävänne ollut mikään pieni lapsi, joka oli määrätty suojiinne. Hän, kuten kaikki te, jotka olitte kummuilla, oli kokenut soturi, ja hän kuoli sankarin tavoin; taistelun keskellä.
Neidon sanat onnistuivat jälleen kannustamaan Legolasia ja hän huomasi janoavansa niitä lisää. Hän tahtoi tuntea, kuinka ne satoivat hänen päälleen, kuin luonnon herättävä kevätsade harmaan talven jälkeen.
- Jätimme hänen ruumiinsa sinne, Legolas sanoi ja vaikka hänen äänensä oli yhä katuva, siinä oli uusi vivahde.
- Meidän olisi pitänyt jäädä etsimään hänen ruumistaan, Legolas jatkoi huomaten samalla neidon eriväriset silmät, joiden katse kehoitti häntä jatkamaan.
- Hän on... oli sentään Aragorn, Arathornin poika ja tuleva kuningas, Legolasin ääni hiipui loppua kohden neidon käsien laskeutuessa Legolasin kasvoilta hänen yhteen liitettyjen käsiensä päälle ja avasivat ne paljastaen Iltatähden, riipuksen, jonka Arwen oli Arathornin pojalle antanut.
Neito katseli hetken riipusta ja nosti sitten katseensa takaisin Legolasiin.
- Ette siis nähneet hänen ruumistaan? Neito kysyi tyynesti.
- Emme, Legolas vastasi ja pudisti hiljaa päätään katseensa lukittuna neidon silmiin.
Kuin meripihkaa ja liuskekiveä, Legolas mietti neidon eriväristen silmien sävyjä.
- Meilläpäin, neito sanoi lähestulkoon reippaalla äänellä keskeyttäen Legolasin mietteet, - on tapana sanoa, ettei henkeä voi haudata ilman ruumista.
Legolas hämmentyi neidon kepeästi lausumista sanoista ja katsoi tätä epäröiden. Hän huomasi myös, että neidon huulilla leikki pieni hymy ja se ihmetytti häntä lisää.
Kuinka neito saattoi hymyhuulin lausua hänelle toivon sanoja, kun niihin ei ollut mitään syytä?
Aivan kuin neito olisi lukenut Legolasin ajatukset hymy neidon huulilla hiipui, mutta ei kuitenkaan hävinnyt kokonaan.
Neito laski katseensa Legolasin silmistä ja nosti toisen kätensä Legolasin rinnalle.
- Sydämenne ääni ei ole yhtä vahva kuin se oli ennen, tai te ette kuuntele sitä enää, neito lausahti hetken hiljaisuuden jälkeen. - Ennen uskoitte ettekä pelänneet, nyt pelkäätte ettekä jaksa edes toivoa; Legolas, Thrandulin poika, Synkmetsän prinssi, neito jatkoi lähes tulkoon toruvalla äänellä.
Jos haltiat punastuisivat, niin Legolas olisi nyt tehnyt niin.
Neidon kevyet sanat, jotka syyttivät häntä, Synkmetsän prinssiä pelkuriksi, joka oli hävittänyt toivonsa, osuivat Legolasia suoraan sydämeen.
Sillä tottahan ne olivat; ensimmäisen kerran koko matkan aikana Legolas tiesi toivonsa olleen hiipumassa ja pelko tulevasta oli kuiskinut hänen korviinsa.
- Mutta ei pidä huolehtia, neito ehti sanomaan Legolasia. - Pelkonne tulee häviämään ja uskotte jälleen, neito lausahti ja nousi ylös. - Ehkä jopa enemmän kuin ennen, hän lisäsi vielä salaperäisesti ennenkuin lähti pois huoneesta Legolasin katseen seuratessa hänen kulkuaan aina ovelle asti.
Ja juuri kun neito hävisi ovesta haltian tarkat korvat kuulivat linnan pääovien avautuvan ja tuttujen askeleiden kulkevan linnan käytävällä.
Legolas ponkaisi ylös tuolistaan ja juoksi pois huoneesta suoraan Aragornin eteen.