Omistan vain Azailan.
A/N: 3. luvun ajankohtana on hetki ennen Helmin Syvänteen taistelun alkua.
Azaila kulki kohti Ämyrinlinnan pääovia.
Linna oli hiljainen naisten ja lasten siirryttyä luolien suojiin edessä olevan taistelun takia, mutta Azaila ei halunut sinne vielä mennä, koska luolien ilma oli raskasta hengittää ja siellä oleva hämäryys vaikeaa kestettävää, joten Azaila oli päättänyt siirtyä luoliin vasta pakon edessä.
Hän saapui oville ja pujahti niistä ulos. Yksi sotilaista katsahti häneen, mutta tuntiessaan Azailan sotilas vain nyökkäsi hänelle ja antoi hänen olla.
Azaila istahti kivisille portaille ja veti keuhkoihinsa raikasta ulkoilmaa toivoen, että voisi varastoida sitä luolissa vietettävää yötä varten. Yötä, jota hän ei edes halunut ajatella eikä kuvitella sen mukanaan tuomia kauheuksia.
Rauhoittaaksen mieltänsä Azaila otti vyöltään soittimensa ja asetti sen leukaansa vasten.
Päivän pimennettyä oli taisteluun valmistautumisen äänet sekä puuhat hiljentyneet ja ilma oli täyttynyt odotuksesta, minkä Azaila tiesi koettelevan sotilaiden mieliä.
Puhaltaessaan soittimeensa ja pehmeän, huilumaisen äänen täyttäessä ilman Azaila toivoi sointujen ainakin hetkeksi keventävän jokaisen niitä kuulevan mieltä.
Kevyt tuulahdus tarttui rauhalliseen sävelmään ja lähti kuljettamaan sitä pitkin linnan pihaa ja käytäviä ulottuen jokaiseen huoneeseen ja tilaan, aina luolia myöden.
Matala, kauniin käheä sävel kulkeutui myös Legolasin ja Ämyrinlinnaan saapuneen Haldirin korviin.
- Mistä tuo musiikki tulee? Legolas kysyi Haldirilta.
- Ulkoa päin, Haldir vastasi hitaasti ja Legolas huomasi miehen lähes lumoutuneen musiikista.
- Kuulostaa taianomaiselta, Legolas lausahti yhtä vaikuttuneena ja sävelen laskiessa hän lähti seuraamaan sointuja aina pääovista ulos pihalle, jossa jokainen sotilas oli hiljaa paikoillaan eikä yksikään metallinen kalahdus häirinnyt soittoa, joka oli lähtöisin portailla istuvan neidon soittimesta.
Legolas astui hiljaa lähemmäksi neitoa varoen häiritsemästä tätä ja huomasi, että oli jo kerran tavannut neidon.
Mustat hiukset, jotka silloin olivat valuneet vapaina, olivat nyt paksulla letillä paljastaen neidon siron niskan. Yksittäisiä hiussuortuvia oli karannut letistä ja kevyt ilmavirta pyöritti niitä neidon kasvoilla, joiden rauhallista ilmettä suljetut silmänsä tehostivat.
Yhtä vaalea kuin oli kasvojensa ihokin, oli väri neidon käsivarsilla, jotka mekon leveät, alas valahtaneet hihansuut olivat paljastaneet aina kyynärpäitä myöden.
Neidon pitkät sormet pitelivät puista soitinta hellästi otteessaan ja Legolas muisti, miltä niiden kosketus oli tuntunut hänen käsillään ja kasvoillaan, kuinka niistä oli johtunut häneen lämpöä ja voimaa, aivan kuten sanoistakin, joita neito oli huuliltaan lausunut, ja musiikistaan, jota neito parhaillaan tarjoili.
Neidon rinta kohosi äkisti hänen täyttäessään keuhkonsa ilmalla ja laskeutui hitaasti ilman kulkiessa hänen raollaan olevien huulten välistä soittimeen, josta soljui ilmaan tuo kaunis kappale, nyt vähitellen hiljentyen ja lopulta vaieten tyystin.
- Soitatte kauniisti, totesi ääni Azailan takaa, kun huilun viimeinen sointu oli vaimentunut.
Azaila kurkisti olkansa yli ja näki saman haltian, jolle oli suonut lohdutuksen sanoja tämän surressa ystäväänsä.
- Kiitos sanoistanne, prinssi Legolas, Azaila sanoi ja huomasi haltian kasvoille nousevan pienen hymyn Azailan muistaessa hänet.
- Olkaa hyvä, haltia sanoi ja käveli lähemmäksi. - Vaikkakin sana kaunis on aivan liian mitätön sana kuvailemaan soittoanne, neito...?
- Azaila, Azaila vastasi haltian kysymykseen, joka ilmeni miehen kohotettuina kulmina.
- Azaila? Haltia toisti hänen nimensä ihmeissään ja istui Azailan vierelle katseensa hänessä. - Suokaa anteeksi ihmettelyni, mutta Azailahan on haltiakielinen nimi, mies sanoi.
- Niin on, Azaila vastasi laittaessaan huilunsa takasin vyölleen. - Olen isäni puolelta haltia, äitini oli ihminen.
- Oli? Haltia toisti taas ja vakavoittui sitten. - Olen pahoillani menetyksestänne, hän lisäsi hiljaisella äänellä.
- Kiitos, Azaila vastasi.
- Anteeksi uteliaisuuteni, haltia jatkoi lyhyen tauon jälkeen, - mutta mistä päin isänne suku on?
- Kotini on Harmaissa Satamissa, Azaila vastasi lyhyesti. - Äitini oli täältäpäin ja enoni -
Pidemmälle Azaila ei päässyt, sillä hänen korviinsa kantautui metallin kalske ja raskas kulku. Hän käänsi äkillisesti päänsä Rautapihan suuntaan, nousi jaloilleen ja tunsi ihollaan juoksevat väreet. Sivusilmällä hän näki myös haltian nousseen ylös ja katsovan samaan suuntaan.
- Ovatko ne... Azaila kysyi kykenemättä sanomaan ääneen aikomaansa nimeä.
- Sarumanin joukot? Haltia kysyi ja käänsi vakavan katseensa Azailaan. - Ovat, haltia vastasi synkästi.
- Niitähän on tuhatmäärin, Azaila äänähti tyrmistyneenä ja käänsi katseensa haltiaan. - Kuinka meillä on mitään mahdollisuuksia? Azaila kysyi tältä.
- Meidän täytyy vain taistella ja toivoa, haltia totesi.
- Toivoa mitä? Azaila kuiskasi. - Ihmettäkö?
- Sitä, että pystymme pitämään puolemme Gandalfin ja Éomerin tuloon asti, haltia vastasi.
- He ovat siis tulossa? Milloin? Azaila kysyi toiveikkaana.
- Aamun sarastaessa, haltia vastasi hiljaa ja Azaila ymmärsi nyt syyn haltian vakavuuteen; heidän mahdollisuudet selvitä yön yli olivat hyvin vähäiset.
- Anteeksi, mutta minun on nyt mentävä, Legolas sanoi neito Azailalle ja näki tämän kohottaneen peloissaan kätensä rinnalleen.
- Menkää, menkää toki, neito vastasi kääntyneenä Legolasia päin ja lisäsi sitten: - No galu govad gen.
Haltiakielisten sanojen koskettamina Legolas otti neito Azailaa kädestä ja toi sen lähelle kasvojaan.
- Gen hannon, hän lausui ja painoi huulensa neidon rystysille ennen kuin pyyhälsi sisälle linnaan.
- No galu govad gen. = Olkoot siunaukset mukananne.
- Gen hannon = Kiitän teitä.