Ainakin sen mukaan, mitä lukijalaskuri näyttää, niin tekstini on löytänyt lukijoita. Mukavaa, mutta vielä mukavampaa olisi tietää, mitä ajatuksia tekstini herättää.
A/N: Juhlien jälkeistä aamupäivää eletään.
Pieni lintu sirkutti kielensä solmuun viihdyttäessään avoimen ikkunan ääressä kirjaansa lukevaa Azailaa ja sai palkakseen pieniä murusia hänen leivästään. Syötyään ne lintu lehahti lentoon ja hävisi taivaan sineen.
Sineen, jonka sävy palautti Azailan mieleen Legolasin katseen, ja Azaila vajosi, ties monettako kertaa sen aamun aikana, viime illan muistoihin.
Azaila kävi läpi heidän yhteisen tanssinsa, muisti haltian käden hellän painon selässään ja ennen kaikkea, tämän sormien lipumisen ihollaan.
Kunpa vain viime öinen uneni olisi ollut totta, eikä vain kaipuun tuotosta, Azaila mietti kaihoisa hymy huulillaan muistellen untansa, jossa vuori ei ollut varastanut Legolasin huomiota h-hetkellä.
Vaimea koputus palautti Azailan nykyhetkeen, ja hän kulki ovelle avaaman sen. Silmänsä pyöristyivät, kun hän näki Legolasin seisovan käytävällä.
- Hei, Azaila lausahti.
- Hei, haltia vastasi. - Keskeytinkö sinut pahasti? Tämä jatkoi kevyeen sävyyn.
- Et, Azaila vastasi. Ajattelin vain sinua, hänen mielensä jatkoi. - Kuinka niin? Azaila ihmetteli ääneen.
- Koputin jo kerran aikaisemmin, Legolas vastasi.
- Ai. Olin varmaan ajatuksissani, kun en kerran kuullut, Azaila vastasi haparoiden ja jotta saisi tilanteen haltuunsa, hän kysyi: - Mitä haluat?
Legolasin silmät laajenivat aavistuksen ja hän kysyi: - Mitäkö haluan? Eee..., tahtoisin puhua kanssasi, jos sinulle sopii, hän jatkoi.
- Totta kai, Azaila vastasi miettien samalla, mitä asiaa haltialla olisi. - Haluatko tulla sisälle puhumaan vai jatkammeko tässä? Hän kysyi avaten huoneensa oven kokonaan.
Legolasin katse kulki Azailasta hänen huoneeseensa ja Azaila tunsi hänen epäröinnin.
- Se on ihan soveliasta, Azaila sanoi haltialle, jonka katse lensi takaisin häneen.
Vielä hetken haltia epäröi, mutta astui sitten askeleen lähemmäksi ja Azailan siirtyessä sivuun Legolas kulki sisälle huoneeseen.
- Istu, Azaila kehoitti Legolasia, joka seisoi hämmentyneenä keskellä huonetta, mutta päätyi lopulta istumaan sängyn päässä olevalle penkille. Azaila itse istui peilipöytänsä jakkaralle ja hetkeen kumpikaan heistä ei sanonut sanaakaan. Sitten he aloittivat molemmat yhtäaikaa, mistä seurasi hämmentynyt naurahdus kummankin suusta.
- Sinä ensin, Azaila kehoitti Legolasia.
- Nukuitko hyvin? Haltia kysyi pehmeästi saaden Azailan nielaisemaan.
- Nukuin, Azailan onnistui vastaamaan. Näin unta sinusta, meistä, hänen mielensä kuiski jatkoa.
- Entä sinä? Azaila kysyi ja haltian hymy hiipui aavistuksen.
- En oikeastaan, Legolas vastasi hitaasti.
Azailan tuli kylmä hänen nähdessään Legolasin ilon väistyvän.
- Onko jotain pahaa sitten tapahtunut? Azaila kysyi ja nousi ylös siirtyen Legolasin viereen istumaan.
Haltia katsoi häntä vakavana suoraan silmiin, avasi mykkänä pari kertaa suunsa ja pudisti lopulta päätään sanoen: - En tullut puhumaan kanssasi siitä.
- Ihan sama, Azaila tokaisi, - mutta nyt kerrot kuitenkin siitä, mitä ikinä se sitten onkin.
Legolasin ilme muuttui ensin yllättyneeksi ja sitten mietteliääksi Azailan sanojen vaikutuksesta. Azaila uskoi haltian yhä vastustelevan, mutta lopulta tämä sanoi: - Sauron tarkkaili meitä yöllä.
Azaila räpäytti silmiään pari kertaan ja muisti Legolasin oudon käytöksen tasanteella.
- Hänetkö sinä aistit ulkona eilen? Azaila kysyi.
- Kyllä. En tosin tiennyt vielä silloin, että se oli Sauron, mutta myöhemmin asia varmistui, Legolas vastasi ja kertoi lopulta Azailalle kaikki kuluneen yön tapahtumat ja seuraukset.
Legolasin vaiettua Azaila sulki silmänsä ja pudisti hiljaa päätään. Hän ei ollut kauhuissaan, eikä peloissaan, mutta mahansa pohjaan oli syntynyt ontto olo epävarman tulevaisuuden takia.
Käsi tarttui Azailan käteen puristaen sitä hellästi.
- Olen pahoillani, että kerroin tästä, Legolas sanoi katuvana. - En olisi saanut sälyttää tietojani harteillesi.
Azaila, jonka katse siirtyi Legolasiin heidän yhteenliitetyistä käsistään, vastasi: - Ei, ei sinun tarvitse pyytää anteeksi, itsehän pyysin sinua kertomaan. Ja sitä paitsi...olen hyvilläni siitä, että kerroit tilanteen minulle. Vaikka en olekaan asettumassa taisteluun, en myöskään halua jäädä huhujen varassa pelkäämään.
- Kunpa voisin sanoa sinulle, ettei ole mitään pelättävää, mutta se olisi pelkkää valhetta, Legolas sanoi ja etsi Azailan toisenkin käden otteeseensa. - Sauronin uhka on nyt todellisempi kuin koskaan, ja vaikka en haluaisikaan myöntää, niin minäkin pelkään. Varsinkin nyt, kun..., kun sinä olet olemassa minulle, Legolas sanoi hiljaa. - Ja siitä halusinkin puhua kanssasi, haltia lisäsi vielä etsien Azailan katsetta.
Azaila veti henkeä Legolasin sanojen tähden ja tunsi sisimmässäään lämpimän ailahduksen Legolasin jatkaessa tummalla äänellä: - Minulla on tunteita sinua kohtaan. Tunteita, jotka, ottaen huomioon sen, kuinka vähän aikaa olemme vasta tunteneet toisemme, ovat hämmentävän syviä. Tunteita, joista olen vain kuullut puhuttavan ja miettinyt, että tulisinko koskaan itse niitä kokemaan. Tunteita, jotka ovat heräneet minussa vain sinun tähtesi, Azaila.
Kaikista maailman sanoista ei löytynyt sanaa kuvaamaan sitä, mitä Azaila tunsi Legolasin sanojen myötä.
Hänen sydämensä hakkasi rinnassa ja veri tuntui juoksevan suonissa huimaa vauhtia sinisten silmien tutkivan katseen viipyessä yhä hänen silmissään.
- Tiedän, mistä puhut, Azaila vastasi Legolasille ja päätti puhua yhtä suoraan kuin haltiakin oli hänelle puhunut.
- Minä... olen koko aamun miettinyt sinua, meitä, muutamia, yhteisiä hetkiämme ja... tunteeni sinua kohtaan ovat paljolti samoja kuin sinun tunteesi minua kohtaan... yhtä syviä, yhtä hämmentäviä, Azaila sanoi ujosti ja käänsi katseensa pois.
Ote, joka tarttui Azailaa leuasta, oli kevyt, mutta riittävä kääntämään Azailan kasvot takaisin Legolasiin.
- Tiedätkö, kuinka onnelliseksi minut teet sanoillasi? Legolas kysyi hiljaa ja Azailan sydän hyppi hänen rinnassaan.
- Jos onnistun siinä puoliksikaan niin hyvin, kuin sinä onnistut omillasi, niin taidan tietää, Azaila vastasi äänellä, joka oli tuskin kuiskausta voimakkaampi, ja hymyili ujosti.
Heidän välilleen laskeutui hiljaisuus, jonka aikana katseensa tanssivat toistensa kasvoilla; silmistä huuliin ja takaisin.
Azaila ei tiennyt kumpi heistä liikahti ensin, mutta pian heidän lyhyt välimatkansa kuroutui umpeen ja hän sulki silmänsä tuntiessaan Legolasin huulien koskettavan hänen huuliaan; ensin vain kevyesti hamuten, mutta suudelman pitkittyessä yhä varmemmin, yhä omistavammin.