A/N: Olen tällä kertaa ottanut oikeuden pitkittää miesten oleilua Minas Tirithissä taistelun jälkeen, jotta saan Azailan mukaan kaupunkiin. En muista, oliko elokuvassa mainintaa siitä, monenko päivän päästä armeija siirtyi Minas Tirithistä Mustalle Portille, mutta kirjassa mainitaan kolme päivää.

Kursivoitu teksti on takauma.

Legolas istui hänelle osoitetun huoneen lattialla nuolikasojen ympäröimänä.

Heti auringon noustua hän oli mennyt ulos ja kerännyt talteen vihollisen nuolia omiensa tilalle ja nyt, kun aurinko alkoi tehdä laskuaan, hän oli lajittelemassa saalistaan.
Hän suki nuolien sulat suoriksi, tarkasti niiden terät ja keinutti niitä sormillaan, jotta löytäisi niiden tasapainon.
Lopulta nuolet olivat kahdessa kasassa; käyttökelpoisissa ja korjausta kaipaavissa. Käyttökelpoiset nuolet Legolas keräsi käsiinsä ja laittoi ne viiniinsä, kun taas korjattavat hän sitoi nippuun ja asetti nipun oven pieleen odottamaan uutta päivää, jonka tunnit hän kuluttaisi nuolia korjaten.

Pohtien, mitä puuhaa keksisi ylihuomiseksi, jotta ajatuksensa eivät olisi alati leiriin jääneessä Azailassa, Legolas riisuutui nukkumaan menoa varten. Matkalla sänkyynsä hän kulki ikkunan ohi ja vilkaistessaan siitä ulos auringon säteiden värjäämä taivas seisautti hänet aloilleen.
Taivas loisti lämpimissä sävyissä, keltaisesta punaiseen sekä edelleen purppuraan ja näky tempaisi Legolasin muistoista esiin illan, joilloin hän ja Azaila olivat ihailleet samankaltaista auringonlaskua taisteluiden välipäivinä Edorasissa.

- En ymmärrä, Azaila lausui seistessään Legolasin vierellä, katseensa luotuna laskevaan aurinkoon, - kuinka värien tanssi iltataivaalla saattaa sykähdyttää joka kerta, kun sen näkee. Luulisi, että auringonlaskun lumo katoasi, kun niitä on nähnyt tuhansia, mutta ei, Azaila sanoi päätään pudistaen.

Legolas ei vastannut neidon puheluun vaan mietti, kuinka oikeassa tämä olikaan. Sillä hän, Legolas, jos kuka, oli nähnyt tuhansia ja taas tuhansia laskuja, ja aina ne saivat hänet keskeyttämään askareensa, jos siihen vain oli tilaisuus.
- Ehkä se johtuu siitä, Legolas sanoi ääneen, - että yksikään auringonlasku ei ole samanlainen. Jo pelkästää se, että katsooko auringonlaskua maalta tai mereltä, vuorilta tai laaksosta, muuttaa sen muotoa ja värien sävyjä. Pilvet taivalla tuovat oman yksityiskohdan laskuun, lämpötila tekee siitä hehkuvan tai kylmän kauniin ja se, -, Legolas sanoi kiepauttaen vierellään seisovan Azailan syleilyynsä ja katsoen hellästi neitoa, - kenen kanssa laskua katsoo, vaikuttaa myös. Ja sinä teet tästä auringonlaskusta maailman kauneimman laskun, jonka tulen muistamaan iäti.

Lempeä tuulahdus palautti Legolasin mietteistään ja hän huomasi auringon viimeisen säteen hiipuvan pimeyden alle. Pitkästä aikaa hän oli kiitollinen yöstä, sillä sen myötä olisi Azailan saapuminen Minas Tirithiin taas yhtä päivää lähempänä.

/

Hevonen huokaisi syvään sen kavioiden kohdatessa kaupungin muurin edessä kivetyn maan ja Azaila liukui satulasta pois. Oppaansa Leon teki samoin ja käveli isolle, lukitulle portille ja kumautti nyrkillään siinä olevaa ovea.
- Niin? Kysyi ääni pienestä kurkistusluukusta.
- Olen sotilas Leon ja mukanani on neito Azaila, jota Markin marsalkka Éomer lähetti minut hakemaan Dunhargista, sotilas sanoi virallisesti. - Avaisitteko oven ja päästäisitte meidät sisään? Hän pyysi.
- Odottakaa hetkinen, kuului luukusta, joka suljettiin sanojen perään, mikä sai sotilas Leonin silmät pullistumaan ja hän jupisi jotain epäkunnioittavasta käytöksestä.

- Vartija joutuu varmasti herättämään Éomerin, Azaila lausui sovittelevaan sävyyn. - Eihän vartija voi millään tuntea teitä kaikkia sotilaita ja uskon, että he kohtelevat kaikkia tulijoita näin, Azaila puolusteli vartijan käytöstä, vaikka hän itsekin tunsi odottelun ikäväksi väsymyksen kolottaessa hänen vartaloaan ja mieltään. Mutta rasitus oli hänen itsensä aiheuttama, sillä hän oli pyytänyt sotilas Leonilta, että he taivaltaisivat läpi päivät jä yöt mahdollisimman pienellä levolla, joten hän työnsi rasituksen tuntemukset syrjään ja veti keuhkoihinsa yön viileää ilmaa toivoen sen virkistävän häntä.

Portin lopulta avauduttua Minas Tirithin asepukuun sonnustautunut mies lähti johdattamaan heitä kaupungin halki kapeaa reittiä pitkin pysähtyen aina välillä porteille, joissa heidän ei kuitenkaan enää tarvinnut odotella, kiitos sotilaan, jonka läsnä olo takasi heille sujuvan kulun.

Lopulta heidän edessään nousi linna, jonka torni ulottui korkeuksiin. Jalkauduttuaan ratsujensa selistä Azaila ja Leon saivan uuden oppaan, joka vei heidät sisälle linnaan, jossa he tapasivat Éomerin, joka ilmiselvästi oli herätetty kesken unien.

- Taittuipa matka teiltä nopeasti, Éomer totesi ja katsoi heitä pitkään. - Jä väsyneiltäkin näytätte, hän jatkoi ja loi Leoniin toruvan katseen.
- Neito Azaila tahtoi ratsastaa vuorokaudet ympäri, Leon vastasi ja hänen äänestään saattoi kuulla puolustautumisen sävyn. - Minä kyllä yritin toppuutella häntä, mutta... Leon jätti lauseen kesken ja pyöräytti silmiään, mikä puolestaan sai Eómerin naurahtamaan.

- Mukavaa, että teillä on hauskaa kustannuksellani, Azaila lausahti liian väsyneenä ärtymään miesten sanoista, - mutta minua ei todellakaan haluttanut nukkua ulkona tällaisena aikana. Ja sitä paitsi, -, Azaila aloitti, mutta Éomer keskeytti hänet sanoen: - Haltiasi on lähes tulkoon hyppinyt seinille sinua odottaessaan, joten eiköhän jätetä tämä puhelu tähän ja siirrytään kaikki yöpuulle.

Sitten Éomer päästi Leonin tämän omien sotilaittensa luo ja ohjasi Azailan Legolasin huoneen ovelle poistuen itsekin huoneeseensa.

Azaila seisoi hetken oven edessä, mutta avasi sen sitten ja pujahti sisään.
Huone oli yön hämärtämä ja hän joutui hetken odottamaan silmiensä tottumista hämärään, mutta siirtyi sitten hiljaisin askelin Legolasin sängyn vierelle ja istuutui varovasti sen reunalle.

Melkeinpä hengittämättä Azaila katsoi nukkuvaa haltiaa, jonka vaalea, paljas rinta kohoili hengityksen tahdissa. Azailan katse juoksi haltian hiuksissa, tämän olkapäillä ja käsivarsilla, joiden pitkät lihakset piirtyivät vahvoina ihon alla.
Hän etsi merkkejä vammoista tai haavoittumisesta, mutta ei helpotuksekseen löytänyt yhtään ja hänen laskiessaan kätensä Legolasin kädelle onnenkyyneleet tulvahtivat hänen silmiinsä.
- Kiitos Valar, että pidit hänestä huolen, Azaila kuiskasi ja vaikka äänensä oli kevyt, niin se tavoitti silti Legolasin korvat ja haltia avasi silmänsä. Katse, joka löysi Azailan, oli täynnä ihmetystä.

- Hei, Azaila kuiskasi ja silmänsä lukittuivat Legolasin katseeseen. - Ei ollut tarkoitus herättää sinua, Azaila yhä hiljaisella äänellään.
- Jos se todellakin olet sinä, niin olen iloinen, että herätit, sillä todellisuus on tällä hekellä untani kauniimpaa, Legolas vastasi unen käheällä äänellään ja kietoi sormensa Azailan sormien lomaan.
- Höpsö, Azaila naurahti.- Minä se olen, Azaila, Éluredin tytär, ja olen ratsastanut hevoseni lähes loppuun päästääkseni mahdollisimman nopeasti sinun luoksesi. Sillä minun oli sinua ikävä, Azaila kuiskasi kyynelten kohotessa jälleen hänen silmiinsä.
- Minäkin kaipasin sinua, Legolas vastasi vetäen Azailan viereen sänkyynsä ja suuteli pois kyyneleet neidon poskilta.