A/N: Taisteluun lähtö

- Lau.

Pieni sana ja vain kuiskaten lausuttuna, mutta silti se täytti huoneen koko tilan.
Legolas sulki silmänsä ja hengitti syvään. Tämä tulisi olemaan vaikeampaa kuin uskoitkaan, hän sanoi vaiti itselleen.

- Azaila, Legolas aloitti mutta ei päässyt pidemmälle, kun neito huudahti uuden kiellon ja käännähti Legolasta päin. Normaalisti niin levolliset silmät olivat nyt tummat ja niiden katse kertoi peräänantamattomuudesta.
- Se on silkka itsemurha, Azaila sanoi ja hänen äänensä tehosti silmiensä katsetta.

Legolas oli hetken hiljaa ja muisti Gimlin aikaisemmin lausutut sanat; "kuolemisen varmuus, pienet mahdollisuudet onnistua", eikä hetkeäkään epäillyt, etteikö sekä Gimlin että Azailan sanoissa ollut totuudenhäive edessä olevan tehtävän suhteen.

- Saattaa olla, Legolas myönsi Azailalle, - mutta se on ainoa keinomme auttaa Frodoa ja Samia ylittämään Gorgorothin tasanko, ja etenemään Tuomivuorelle. Azaila, minä tiedän, että tehtävämme on epätoivoinen, mutta jos se auttaa Frodoa etenemään yhdenkään askeleen lähemmäksi tehtävänsä toteuttamista, niin -.
- Mutta siinä vaiheessa, kun Frodo on päässyt Tuomiovuorelle tuhoamaan sormusta, niin Sauron on jo saattanut tuhota tiedät kaikki Mustalla Portilla! Azaila huudahti keskeyttäen Legolasin.

Legolas huokaisi syvään.
- Sitä en kiellä, hän sanoi, - ja tiedän pyytäväni sinulta paljon, mutta jos sormusta ei tuhota, niin silloin kaikki on uhattuna; vapaus, elämä, kodit, yhdessäolommekin, Legolas jatkoi katseensa kiinni neidossa ja ylläpiti samalla kylmän rauhallista olemustaan, sillä hän tiesi, ettei hän saanut murtua tällä hetkellä. Nyt oli hänen vuoronsa olla kantava voima ja valaa uskoa Azailaan, aivan kuten Azaila oli tehnyt Edorasissa hänelle.

- Valinorissa olisimme turvassa, neidon sanat tunkeutuivat Legolasin korviin. - Isälläni on laiva Harmaissa Satamissa. Voisimme lähteä sinne ja matkata laivalla saarelle.

Legolas jähmetti kasvonsa, jotta järkytyksensä ei olisi näkynyt neidolle. Oliko tämä esittänyt ehdotuksen aivan tosissaan? Pyytääkö Azaila minua pakenemaan kanssaan kaiken tämän edestä? Legolas mietti, kunnes huomasi neidon tuskaisen ilmeen ja tavan, jolla neito puristi sormiaan, ja ymmärsi, että neito itsekin taisteli ajatustaan vastaan.

- Azaila rakkaani, Legolas sanoi ja meni neidon luo. Hän tarttui neitoa tämän käsistä ja veti ne rinnalleen pakottaen Azailan samalla lähemmäs itseään.
- Olisitko sinä todellakin valmis lähtemään Valinoriin ja jättämään ystäväsi tänne? Legolas kysyi suoraan, pakottaen äänensä mahdollisimman lempeäksi, jotta sanansa eivät kuulostaisi suoranaisilta syytöksiltä.
- Voisitko sinä elää iäisyyttä iloisin mielin, tietoisena siitä, mitä täällä on tapahtunut ja mitä tänne jääneet ovat joutuneet kohtaamaan? Legolas jatkoi, huolimatta siitä, että hänen mielensä huusi hänelle, että hän teki väärin puhuessaan rakkaalleen näin.
- Mutta jos sormus tuhotaan, niin eihän heille silloin tapahdu mitään, Azaila yritti vielä puolustella ajatustaan, mutta Legolas huomasi, että neidon vastarinta horjui.
- Ei niin, Legolas vastasi Azailalle ja siveli sormillaan neidon käsiä, - eikä meilläkään ole silloin mitään hätää vaan voimme jakaa ystäviemme kanssa riemujuhlan siitä, että saamme edelleen elää vapaina kansoina.
Ja juhlien jälkeen voimme ratsastaa Harmaisiin Satamiin tapaamaan isääsi, Legolas jatkoi ja painoi huulensa Azailan sormille, - sillä tahdon esittää hänelle pyyntöni saada sinut omakseni. Ja sitten minä vien sinut Synkmetsään ja nautimme yhdessä sen saloista, kunnes lähdemme Valinoriin omasta tahdostamme, Legolas maalaili heidän tulevaisuuttaan.

Azailan sormia kihelmöi Legolasin suukkojen jälkeen ja haltian sanat kaikuivat hänen mielessään. Azaila saattoi kuvitella, kuinka he juhlistaisivat vapauttaan Minas Tirithin linnassa tanssien, syöden, juoden ja iloiten.
Hän kuvitteli Legolasin esittämässä isälleen haltiakielisen pyynnön saada miehen tytär omakseen ja isänsä suomassa sen kunnian Legolasille vanhojen perinteiden mukaisesti.
Ja ajatus nautinnoista Synkmetsän saloilla saivat Azailan punastumaan.

Mutta enemmän kuin Legolasin sanat, Azailaan vaikutti tapa, jolla Legolas oli sanansa sanonut, sillä haltian äänessä oli kuulunut vahva usko siihen, että sormus tuhoutuisi ja Keski-Maa säilyisi vapaana.
Aivan kuten minullakin oli vahva usko Aragornin elossa oloon Edorasissa, Azaila mietti ja muisti kotipuolensa sanonnan, jolla oli rohkaissut Legolasta: "Henkeä ei voi haudata ilman ruumista."

- Anna anteeksi sanani, Azaila sanoi Legolasille. - En tiedä, mikä sai minut sanomaan ne, hän sanoi häpeillen.
- Taistelet rakkautesi puolesta, Azaila rakas, Legolas lohdutti häntä, - eikä siinä ole mitään anteeksi pyydettävää. Mutta olen silti iloinen, että kykenin valamaan sinuun uskoa tämän kaiken hävityksen keskellä, haltia sanoi kietoessaan käsivartensa Azailan ympärille.
- Ja lupaan kautta Valarin, Azaila kuuli Legolasin äänen kuiskaavan hänen korvaansa, - että tämä on viimeinen kerta, kun vaarannan rakkautemme. En lähde luotasi enää koskaan.

Ja sinä hetkenä, kun Legolas oli sanansa sanonut, Azaila kuuli askeleiden kulkevan huoneen oven taakse ja Aragornin ääni sanoi: - Legolas? On aika.
Azailan koko vartalo jännittyi Legolasin sylissä Aragornin sanoista ja kun Legolas vastasi Aragornille lyhyesti "kyllä", Azailan kuiskasi Legolasin sylissä "lau", pudisti päätänsä ja tarrautui haltiaan kuin hukkuva pelastusköyteen.

Aragornin askeleet loittonivat ovelta ja alati kasvavat, ratsujen ja sotilaiden äänet pihalta kertoivat Legolasille, että hänen oli todellakin mentävä.
Hän irrotti otteensa Azailasta, tarttui neitoa käsillään tämän käsivarsista ja pakotti neidon irti itsestään.
- Azaila, katso minuun, Legolas pyysi ja neito kohotti kyynelten värittämät kasvonsa häneen.
- Tahdon, että lupaat minulle jotakin siltä varalta, että epäonnistumme aikeessamme, hän jatkoi vakaasti ja yritti olla välittämättä neidon pakokauhuisesta ilmeestä, joka kohosi tämän kasvoille.
- Lupaa minulle, että lähdet Harmaisiin Satamiin ja sieltä edelleen isäsi ja setäsi kanssa Valinoriin, jos emme palaa, Legolas pyysi äänensä särähtäen.

- Ei, Azaila vaikeroi Legolasin otteessa pudistaen päätänsä.
- Azaila, Legolas yritti uudelleen, mutta neito ei tahtonut kuunnella vaan nosti kätensä korvilleen ja puristi silmänsä kiinni kuin pikkulapsi.
Legolas irrotti otteensa Azailan käsivarsilta ja tarttui tätä kasvoista pakottaen ne itseään päin ja pyysi häneltä uudestaan: - Lupaa! Sillä vain tieto siitä, että sinä olet turvassa Valinorissa, voi antaa sielulleni rauhan!

Lause oli täynnä epätoivoa ja se lävisti Azailan suljetut korvat. Hän avasi silmänsä ja kohtasi Legolasin anelevan katseen.
"Sielulleni" Azaila toisti Legolasin sanan ymmärtäen, että jos hän kieltäytyisi lähtemästä Valinoriin ja Legolas kaatuisi Mustalla Portilla, niin olisi hänen syynsä, että Legolasin sielu jäisi iäksi kulkemaan.
Joten kyynelten juostessa hänen poskilleen hän lausui: - Lupaan, a'maelamin.

Legolas hellitti otettaan neidon kasvoilta, mutta ei laskenut käsiään tämän poskilta. Hän antoi katseensa juosta Azailan kasvoilla tallentaen ne mieleensä ja kuiskasi: - Amin mela lle, ja suudelma, johon heidän huulensa liittyivät, kertoi rakkaudesta ja eron tuomasta tuskasta, aivan kuten ne muutkin suudelmat, joita lähdön edessä Minas Tirithissä jaettiin.

Lau = ei
a'maelamin = rakkaani
Amin mela lle = rakastan sinua