A/N: Paluu

…
Mutta aamun jaksamme
ja parempaan uskomme;
on rakkaus yhä voimissaan.

Azaila päätti kaunismelodisen mutta surumielisen laulun, sillä hobitti, Sam, jolle hän oli laulua laulanut, nukkui jo.
Varoen herättämästä puolituista Azaila nousi tuolistaan ja hipsi varpaillaan huoneen ovelle ja siitä edelleen linnan käytävälle, jonne samaan aikaan astui Éowyn Frodon huoneesta.

- Hei, Azaila kuiskasi ja meni ystävänsä luo. - Miten Frodo voi? Azaila kysyi, sillä Éowyn oli huolehtinut Frodosta lähtien, kun kotkat olivat laskeneet hobittiparin kynsistään Minas Tirithin tasanteelle.
- Uskoisin, että hän selviää, kaikesta huolimatta, Éowyn vastasi. - Sormeaan lukuun ottamatta hän ei ole pahasti vahingoittunut ja väsymykseen auttaa uni. Mistä puheen ollen, Éowyn jatkoi ja loi Azailaan vakavan katseen, - sinunkin pitäisi yrittää nukkua eikä huolehtia Legolasista niin paljoa.

Ystävänsä sanat saivat Azailan sydämen kipristymään taas kokoon, sillä edes Samkaan ei ollut tiennyt joukon kohtalosta, kun Azaila oli sitä häneltä kysynyt.

- Älä huoli, Azaila hyvä, Éowyn lohdutti häntä. - Kyllä he palaavat, ovat varmasti jo matkalla.
- Niin, Azaila sanoi ja oli tyytymätön itseensä, koska ei ollut onnistunut poistamaan itsestään pelkoa siitä, etteivät miehet palaisivatkaan.

Samassa Faramir asteli käytävää pitkin heidän luo kysyen Frodon ja Samin kuntoa, mutta Azaila aisti heti, ettei miehen mielenkiinto ollut pelkästään hobiteissa vaan myös Éowynissä. Eikä katse, jonka Éowynin mieheen loi, ollut vailla kiinnostusta.
Vain niin, Azaila mietti itsekseen ja tunsi pientä iloa ystävänsä takia, sillä Faramir olisi varmasti oiva puoliso Éowynille.

Suodakseen parille mahdollisuuden kahdenkeskiseen aikaan, Azaila sanoi menevänsä hakemaan jotain syötävää ja lähti kulkemaan kohti keittiötä, mutta tultuaan linnan oville hän suuntasikin askeleensa tasanteelle. Aikaisemmin kuolleena ollut puu, oli nyt täydessä kukassa ja loisti kauneuttaan.
Azaila otti puusta yhden kukan ja se sormissaan istuutui suihkulahden reunalle. Veden solina ja kukan kauneus rauhoittivat hänen mieltään ja hän huomasi hetken päästä hyräilevänsä hiljaa sävelmää, jota isänsä oli laulanut. Ja mitä pidempään Azaila hyräili melodiaa, sen paremmaksi hän tunsi olonsa ja muistinsa uumenista alkoi soljua melodiaan sanoja. Ja sanat, joita hän lauloi, tuuli kuljetti mukanaan Osgiliathin raunioille Legolasin korviin.

/

Legolas naputti sormillaan kiveä, jolla istui ja kasvoillaan oli haltioitunut ilme.
- Kyllä minäkin olen iloinen pahuuden väistymisestä, Legolas kuuli Gimlin virkkovan viereltään, - mutta tuo sinun ilmeesi alkaa vaikuttaa vähintäänkin epäilyttävältä. Ja mitä sinä oikein rummutat sitä kiveä? Kääpiö kummasteli.
- Anna anteeksi Gimli kuomaseni, Legolas vastasi, - mutta kyllä sinunkin kasvosi heltyisivät, jos kuulisit saman kuin minä.
- Kuulisin? Gimli toisti äimistyneenä ja katsoi ympärilleen. - Niin mitä? Ei täällä kuulu muuta kuin tuulen kuiske raunioissa eikä minun korvissani ole mitään vikaa, Gimli tuhahti. - Vai kuuleeko teistä joku muu jotain, mikä nostaisi kasvoillenne moisen ilmeen? Gimli jatkoi ja katsoi kysyvästi Gandalfia ja Aragornia, joiden kanssa Gimli ja Legolas istuvat Osgiliathin raunioilla.

- Pahoin pelkään, Gandalf lausahti, - että Legolas kuulee jotain, mikä on vain hänen korvilleen tarkoitettua. Vai olenko väärässä? Velho virkkoi ja loi Legolasiin lempeän, kysyvän ilmeen.
- Niin no, Legolas vastasi, - ei se laulu nyt varsinaisesti ole kohdennettu vain minun korvilleni, ja jos olisimme lähempänä Minas Tirithiä, niin uskoisin, että tekin kuulisitte sen, tuuli kun puhaltaa suoraan kaupungista, Legolas selvitti.
- No mistä se laulu sitten kertoo? Gimli jatkoi inttämistään ja Legolas vastasi lyhyesti laulun kuvailevan sydämen kutsusta.
- Jaa, Gimli totesi ja katsoi Aragornia, joka tuijotti jonnekin kaukaisuuteen. - Miksiköhän minusta tuntuu, että tuo laulu kätkee sisälleen paljon enemmän kuin mitä sinä kerroit, mutta olkoon minun puolestani. Vaan sitä en kyllä ymmärrä, Gimli jatkoi pohdintaansa, - että jos kerran Azaila laulaa tuollaista laulua, niin miksi sinä sitten olet yhä kanssamme täällä etkä matkalla hänen luokseen, vastaamaan sydämen kutsuun.

Legolas tuijotti ystäväänsä silmät pyöreinä. Oliko kääpiö juuri päästänyt suustaan tunteellisia sanoja?

- No mitä sinä siinä minua tuijotat, kun karja uutta porttia? Gimli älähti.
- Sanojesi tähden, Legolas vastasi totuudenmukaisesti.
- Vai niin, Gimli vastasi ja jatkoi hyväntuulisesti: - No otapa niistä sitten vaarin ja ala mennä neitosi luo. Kyllä me täältä perässäsi tullaan. Vai kuinka on, Aragorn? Gimli virkkoi vaatien ihmisen huomion.
Aragorn käänsikin katseensa heihin ja etsiytyi Legolasiin.
- Gimli on oikeassa, Aragorn sanoi tyynesti ja kohtasi Legolas yhä epäluuloisen katseen. - Azaila kaipaa seuraasi enemmän kuin me, joten anna mennä, Aragorn kehotti häntä.

Legolasta ei tarvinnut toista kehotusta vaan juoksi hevosensa luo ja hypättyään sen selkään kannusti sen maata nielevään neliin päämääränään Minas Tirith.

/

Vaikka hevonen ei osoittanut juurikaan väsymyksen merkkejä, niin samantein, kun Legolas ratsasti sisään Minas Tirithin portista, hän etsi käsiinsä tallipojan ja vannotti tätä pitämään hevosesta hyvää huolta. Sitten hän otti jalat alleen ja lähti juoksemaan kohti linnaa toivoen, että löytäisi Azailan sieltä.

Kuudennella tasolla hän oli törmätä rakennuksen varjoissa kuhertelevaan pariin ja yllätyksekseen tunsi parin molemmat osapuolet.
- Neito Éowyn, Legolas lausahti yllättyneenä siitä, että neito nojaili onnellisen näköisenä Denethorin elossa olevaan jälkeläiseen.
- Legolas! Éowyn huudahti selvästikin iloisena nähdessään haltian. - Joko te tulitte takaisin? Hän kysyi.
- Kyllä, tai siis ei, Legolas tapaili vastaustaan ja yritti tasoittaa hengitystään, sillä ylämäkeen kulkeva reitti linnaan verotti hänenkin voimiaan, vaikka hän haltia olikin.
- Siis minä tulin, Legolas jatkoi - muut jäivät vielä Osgiliathiin. Ja he ovat kaikin puolin kunnossa, hän kiirehti sanomaan, ennen kuin neito kysyisi sitäkin.
- Samoin on Frodon ja Samin laita, Éowyn sanoi, - mutta uskoisin, että huolimatta siitä kaikesta, mitä he ovat kokeneet, niin ajatuksesi ovat Azailassa, neito sanoi ja Legolas oli kiitollinen tälle siitä, että neito puhui suoraan eikä vihjaillut, kuten useammat ihmiset tekivät.
- Niin, Legolas vastasi. - Onko hän linnassa?
- On, neito Éowyn vastasi. - Hän näkyi istuvan suihkulähteen reunalla, vaikka minä kehotin häntä menemään nukkumaan. Hänellä on ollut ikävä sinua, neito lisäsi vielä vakavana.
- Tiedän tunteen, Legolas vastasi ja hyvästeltyään parin juoksi linnan tasanteelle, jossa seisahtui aloilleen nähtyään Azailan. Ja ymmärsi, että kaikki ne tunteet, jota hän oli Azailan tähden tuntenut, eivät olleet lähelläkään sitä tunnetta, joka nyt täytti hänen sydämensä, kun hän näki jälleen rakkaansa, sydämensä valtiattaren.

- Azaila, Legolas lausui neidon nimen ja tämä nosti katseensa vedestä, jota oli katsonut.

Sydämen lyönnin ajan Azaila vain tuijotti Legolasia, mutta ponkaisi sitten jaloilleen ja juoksi suoraan Legolasin syliin.

Heidän korviinsa satoi haltiakielisiä, rakkauden sanoja, joita he sopertelivat toisilleen, kasvonsa ensin toistensa hiuksiin haudattuina ja sitten vastakkain, jolloin Legolas kysyi Azailalta: - Le no an-uir nîn?
- No, an-uir, vastasi Azaila hänelle.

- Le no an-uir nîn? = Oletko minun ikuisesti?
- No, an-uir = Olen, ikuisesti.