A/N: Päätös

Vaalea hiuksinen mies halasi pitkään pikipäistä tytärtään lähtönsä edessä.
Aragornin kruunajaisista oli kulunut muutama päivä, ja kaupunki alkoi tyhjetä kruunajaisiin tulleesta väestä ja vieraista sotilaista.

- Novaer, iell vell. Ja muista, että olet aina tervetullut kotiisi, tulipa sitten yksin tai hänen kanssaan, Elurédin sanat kantautuivat Legolasin korviin.
- Galo Anor erin râd gîn, adar vell, Azaila vastasi ja halaisi vielä pikaisesti isäänsä, minkä jälkeen mies nousi ratsunsa selkään ja ratsasti kohti Minas Tirithin portteja. Porteilla hän kääntyi katsomaan vielä taakseen, vastasi tyttärensä käden heilautukseen ja loi katseensa myös Legolasiin. Legolas nyökkäsi pienesti haltialle, ja tämän ratsastaessa ulos porteista Legolas tunsi Azailan katseen itsessään. Legolas käänsi kasvonsa neitoon ja tahaton hymy kiiri hänen kasvoilleen hänen nähdessään Azailan, hänen Azailansa, kulkevan luokseen.

- Iloisestipa sinä hymyilet, Azaila lausahti päästyään Legolasin luo. - Isäni lähtökö saa sinut noin hyvälle tuulelle? Azaila kysyi sanoistaan huolimatta iloisesti hymyillen.
- Pois se minusta, Legolas virkkoi. - Minä hymyilen sen tähden, että sinä olet siinä ja olet minun, Legolas sanoi vetäen Azailan syliinsä.
Mutta ajatuksissaan hän oli hyvillään siitä, että Eluréd oli lähtenyt, sillä vaikka mies olikin suonut siunauksensa Legolasin ja Azailan yhteiselle elämälle, niin miehen läsnä ollessa Legolas oli huomannut käyttäytyvänsä varoen Azailan suhteen.

- Kuunteletko sinä minua lainkaan? Azailan kysymys keskeytti Legolasin ajatukset ja hän katsoessaan neitoa, kasvonsa kertoivat, että hän ei ollut kuullut Azailan sanoja.
- Anteeksi rakkaani, mutta olin ajatuksissani, Legolas vastasi.
- Mitä sinä sitten mietit? Azaila kysyi.
- En mitään erikoista. Mutta mitä sinulla oli asiaa? Legolas kysyi toivoen, että Azaila jättäisi hänen ajatustensa pohdinnat väliin.
- Kysyin, että koska me voisimme lähteä täältä, Azaila vastasi hiljaa. - En siksi, ettenkö pitäisi olostamme täällä, hän jatkoi sormeillen Legolasin tunikan poimuja, - mutta huomaan jo kaipaavani yksityisyyttä ja rauhaa. Ja tahtoisin olla kanssasi vain kahden, neito lisäsi vielä aavistuksen punastuen.

Azailan toiveet sai Legolasin sydämen heittämään kuperkeikan, sillä hän oli mielessään miettinyt myös heidän lähtöään, mutta ei ollut rohjennut ottaa sitä puheeksi ennen Azailan isän lähtöä. Mutta nyt kun mies oli matkalla Harmaisiin Satamiin ja Azaila itsekin oli lähdön kannalla, niin miksipä he tänne vielä jäisivät.

- Luulisin, Legolas virkkoi, - että jos otan asian puheeksi vielä tänään Faramirin kanssa, niin hän pystyy järjestämään meille loppuviikkoon mennessä purjeveneen, jolla voimme seilata Anduinia pitkin Synkmetsään.
- Seilata? Azaila kysyi ja kohotti kasvonsa Legolasin vaatteen poimuista hänen kasvoihinsa. - Miksemme ratsastaisi sinne?
- Totta puhuen, olen ratsastanut tällä retkellä ihan riittämiin, Legolas huokaisi, - ja Gimlillekin vettä pitkin siirtyminen on helpompaa kuin ratsain.
- Gimlille? Tuleeko hän mukaamme Synkmetsään? Azaila ihmetteli. - Mutta hänhän on kääpiö.
- Entä sitten? Legolas vuorostaan ihmetteli.
- Legolas, isäsi vastenmielisyys kääpiöitä kohtaan on painettu jopa Aikakirjoihin, Azaila selvitti. - Miten luulet hänen reagoivan, kun palaat kotiisi kera kääpiön?
- Rehellisesti sanoen, Legolas vastasi, - isäni saa reagoida kuten haluaa. Mutta Gilmi on minun hyvä ystäväni ja olen itse todistanut hänen kunnioitustaan Valtiatar Galadrielia kohtaan, ja jos isäni ei suvaitse kunnioittaa noita seikkoja, niin minullakaan ei ole syytä kunnioittaa häntä, Legolas sanoi voimakkaasti, vakava ilme kasvoillaan.
Azaila ei ollut koskaan nähnyt Thranduilia, Legolasin isää, muuten kuin kuvissa, mutta niissä kuvissa Synkmetsän kuninkaalla oli aina vakava ilme; jykevät leukapielet jännittyneinä, suupielet alaspäin, suorat kulmat tiukkakatseisten silmien yläpuolella.
Ja juuri nyt Legolas näytti aivan isältään, mikä sai Azailan vavahtamaan ja ymmärtämään, ettei hän ollut aikaisemmin nähnyt Legolasta tuon näköisenä; vakavana kylläkin, mutta vihaisena ei koskaan.

Samassa haltian ilme lientyi ja hänen silmiinsä nousi huolestunut katse.
- Azaila? Hän kysyi. - Mikä sinun on?

Azaila räpytteli silmiään pariin kertaan ja huomattuaan, kuinka jännittyneenä seisoi Legolasin sylissä, hän veti syvään henkeä ja yritti rentouttaa itsensä.
- Ei mikään, hänen onnistui sanomaan, mutta koska hänen äänensä kertoi aivan muuta mitä sanansa, hän jatkoi katseensa laskettuna: - Näytit vain hetken niin isältäsi... tiedäthän ne kuvat, joita hänestä on piirretty... ja minä...
- Pelästyit, Legolas lopetti Azailan lauseen.
- Niin, Azaila kuiskasi ja samassa Legolas veti hänet tiukkaan syleilyynsä.
- Anna anteeksi, rakkaani, Legolas kuiskasi. - En tarkoittanut säikyttää sinua, mutta isäni... hänen tiukat ajatuksensa kääpiöitä kohtaan... en ole koskaan ymmärtänyt, miten hän yhäkin jaksaa ylläpitää vihaansa kääpiöitä kohtaan.
- Ja silti olet valmis viemään ystäväsi suden suuhun, Azaila totesi.

Azailan sanat tunkeuduttua Legolasin mieliin, hän ymmärsi ajatuksensa hulluuden. Isänsä ei todellakaan hyväksyisi sitä, että Legolas toisi mukanaan Gimlin, olkoonkin kääpiö saanut lisänimen Haltiamieli.
Legolasin kädet putosi Azailan ympäriltä ja hän lyyhistyi maahan istumaan.
- Olet oikeassa, hän totesi Azailalle. - En voi viedä Gimliä Synkmetsään. Mutta en oikein voi jättää häntä tännekään.
- Legolas kulta, Azaila sanoi ja kyykistyi Legolasin viereen. - Et varmasti voikaan, mutta et siksi, etteikö hän pärjäisi, vaan siksi, ettet sinä halua luopua hänestä. Vai kuinka? Azaila kysyi ja etsi katseellaan Legolasin katseen.

Legolas ei hetkeen vastannut mitään, katseli vain Azailaa.
- Kuinka sinä teet tuon? Hän kysyi. - Lähestulkoon luet ajatukseni.

Azaila naurahti Legolasin sanoille ja sanoi päätään pudistaen: - En minä ajatuksiasi lue. Mutta ystävyys, joka on alkanut tyhjästä ja kestänyt Sormuksen sodan, on liian vahva päättyäkseen heti rauhan tullessa. Ja yhtä lailla on isäsi laita. Ei hänkään yhdessä hetkessä kykene unohtamaan kantamaansa kaunaa, mutta vähitellen ajan kanssa uskon, että se onnistuu.
- Mutta entä sinä sitten ? Legolas kysyi. - Miten sinä suhtaudut siihen, etten veisikään sinua nyt Synkmetsään ja tekisi siitä kotiasi kuten lupasin, vaan asettuisimme asumaan jonnekin muualle tai kulkisimme pitkin Keski-Maata?
- Legolas, Azaila lausahti ja otti haltiaa kädestä. - Ei Synkmetsä minnekään häviä. Ehdit varmasti viemään minut vielä sinne, ja rakennamme sinne oman kotimme, mutta sitä ennen, kaikkina päivinä, minä kuljen kanssasi, vaikka Keski-Maan äärestä toiseen, sen korkeimmalle huipulle, sen syvimpään kuoppaan, Azaila lupasi. - Ja jos haluat viettää aikaasi Gimlin kanssa, niin se sopii minulle, hän jatkoi. - Sillä kiitos tämän sodan, enpä olisi uskonut noitakaan sanoja sanovani, minä olen saanut ystäviä, joiden luokse voit huoletta minut jättää. Kunhan vain palaat aina luokseni, Azaila pyysi.
- Kuinka voisin jättää palaamatta, Legolas sanoi ja otti Azailan kasvot käsiinsä, - kun olet kaikkeni? Legolas kuiskasi lauseensa loppuun kasvoillaan silkasta onnesta kertova ilme.

Novaer, iell vell. = Voi hyvin, rakas tytär.
Galo Anor erin râd gîn, adar vell. = Paistakoon aurinko tielläsi, rakas isä.