Suomi istuu pöydän ääressä ja katselee ikkunasta ulos. Lumihiutaleet putoilevat alas hitaaseen tahtiin. Yhä täällä, samassa talossa, ties kuinka mones vuosi menossa. Hän istuu eräässä suuressa huoneessa, joka toimii lähinnä kaikkien yleisenä olohuoneena. Täällä on hieman valoisampaa ja lämpimämpää, koska aivan kaikkia huoneita ei kannata edes lämmittää talven aikana.

Suomi ei ole nähnyt Venäjää aikoihin, ensin oli se sota Ranskaa vastaan ja nyt hän lähinnä parantelee haavojaan. Ja sitten oli vielä se juttu Liettuan kanssa… Ranskan onnistui viedä Liettua sodan aikana mukanaan ja Venäjä epäilee, ettei Liettua pistänyt juurikaan vastaan.

Suomi pyörittelee sulkakynää kädessään. Hän aikoi kirjoittaa Ruotsille, mutta se olisi luultavasti turhaa. Hän ei ole saanut vastausta yhteenkään edelliseen kirjeeseen. Ja nythän Ruotsi asuu jo Norjan kanssa. Ei, hänelle olisi turhaa kirjoittaa.

Mutta kenellä hän sitten kirjoittaisi? Suomi huomaa, ettei hän tunne oikeastaan ketään. Tämän talon ulkopuolelta, siis. Virolle kirjoittamisessa ei olisi järkeä. Hän vain ihmettelisi, miksei hän tullut sanomaan asiaansa suoraan hänelle. Tanska, Norja ja Islanti olivat viimeksi tavatessa vihollisia, eikä hän voi sanoa olevansa kovin läheinen heidän kanssaan. Kun hän vielä asui Ruotsin kanssa, heidän tavoitteensa oli lähinnä hävittää koko kolmikko. Tai ehkä Islanti olisi säästetty, hän ei ole ihan varma.

Ja jos totta puhutaan, ei hän tunne kaikkia tässä talossakaan. Hän ei tiedä miksi hän ei ole tutustunut paremmin Venäjän eteläisiin alamaisiin. Toisaalta, eivät hekään ole tulleet sen kummemmin häneen tutustumaan. Ja he ovat kovin karskeja, ehkä on parempi pysyä vähän etäällä. Ja Venäjän siskot taas… Valko-Venäjä on suoraan sanottuna pelottava, paitsi Liettuan mielestä, joka pitää häntä lähinnä jonain enkelinä. Eikä hän tohdi juuri jutella Ukrainankaan kanssa, ties mitä hän tulisi paljastaneeksi ja mistä sitä tietää kertooko hän kaiken edelleen veljelleen.

Ehkä hän voisi kirjoittaa kansalaisilleen? Jotain kenties suomeksi? Hän ei ole oikein onnistunut saamaan heitä innostumaan kielestään, tärkeintä on kuulemma saada ruokaa pöytään ja lehmät lypsettyä, eikä hupsutella moisilla asioilla. Onhan se toki tärkeää, se täytyy myöntää, mutta täytyisi löytää edes joku vähemmän kiireinen jota asia kiinnostaisi...

Suomen ajatukset keskeytyvät, kun joku iskee nyrkkinsä pöytään manaten samalla jotain kielellä, jota Suomi ei ymmärrä. Puolahan se, uusin tulokas. Hän ei ole ollut täällä oloonsa kovin tyytyväinen.

"Hei.", Suomi kääntyy tuolillaan. Jos hän ei voi kirjoittaa, voi hän ainakin vaihtaa muutaman sanan. Totta, Puola oli myös pitkään Ruotsin vihollinen, mutta eivät kai samat säännöt päde enää täällä? Ollaan ikään kuin samassa veneessä ja sitä rataa.

Suomen hämmästykseksi Puola tuijottaa ensin häntä jonkin aikaa ja alkaa sen jälkeen vilkuilla hermostuneena ympärilleen. Tämä saa Suomenkin hieman hermostuneeksi, ovatko he siis vieläkin vihollisia, vai mitä tuo kehonkieli tarkoittaa?

"Hei…", hän mumisee vastauksen tuijottaen lattiaa. Aivan kuin hän ujostelisi häntä. Eiväthän he ole nähneet aikoihin, mutta Suomen mielestä hän ei ole niin kovin vaikeasti lähestyttävä. Hän on aika pienikokoinen, eikä kovin uhkaavan näköinen edes. Mikä on kyllä toisinaan aika ärsyttävää.

"En tiennyt, että täällä on joku.", Puola jatkaa ja äkkiä hänen äänensä kirkastuu. Viro ja venyttelevä Liettua astelevat huoneeseen, heidän päivän työnsä on tehty tältä erää. Ilmeisesti tuttu seura saa Puolan avautumaan enemmän, Suomi pohdiskelee.

"Karmea päivä taas tänään. Mahassa velloo entistä pahemmin.", Liettua huokaisee istuessaan nojatuolille. "Voivatkohan valtiot kuolla stressiin? Toivottavasti eivät. Sitä sitten vain kuolisi ja heräisi henkiin jonkin ajan päästä ja töitä olisi kertynyt entistä enemmän…"

"Hän luultavasti pistää sinut lujille sen Ranskan luona vietetyn hetkesi takia.", Viro toteaa moikaten samalla Suomelle, joka moikkaa takaisin. Porukkaa alkaa viimein valua huoneeseen päivän töiden päätyttyä.

"Ranskan kanssa vietetyt vuodet olivat siis totaalisesti parasta aikaa minullekin! Napoleon halusi levittää vapautta. Hän oli hyvä tyyppi.", Puola tuhahtaa. Hän tuntee selvästi olonsa vapautuneemmaksi Liettuan ollessa paikalla.

"Minä inhoan sitä äijää.", Suomi ottaa osaa keskusteluun, mutta nämä Napoleon fanipojat sivuuttavat hänen moitteensa. Tietenkin, Puola oli Ranskan liittolainen, hän oli Ranskan kanssa ainakin puoli-itsenäinen ja kun Ranska kaappasi Liettuan Venäjältä, tämä oli paljon vapaampi kuin nyt. Mutta hänet, Suomen, Ranska oikeastaan lupasi palkkioksi Venäjälle pientä palvelusta vastaan. Häntä käytettiin kuin jotain vaihtorahaa. Suomi rypistää paperin edessään. Ei, siinä miehessä ei ole mitään hyvää. Kirjoittaisiko hän tälle jonkin haukkumakirjeen? Peevelin korsikalainen, siinä olisi hyvä alku.

"No, olihan se. Kunnes se sota siirtyi takaisin alueelleni ja Venäjä kaappasi minut takaisin. Se on aina yhtä kauhea kokemus.", Liettua miltei makaa tuolillaan, kasvot kohti kattoa, silmät ummessa.

"Totta!", Bessarabia pipertää kiiveten läheiselle sohvalle, "Minut hän on kaapannut mukaansa yhteensä viisi kertaa. Ja vasta viimeisellä kerralla hänen on onnistunut pitämään minut itsellään."

"Minä olen jo seonnut laskuissa kuinka monta kertaa meidät on viety, muistatko sinä, Latvia?", Viro kysäisee juuri huoneeseen saapuneelta Latvialta, mutta poika vain pudistaa päätään.

"Minulla se luku on jotain kolme", Suomi muistelee ja kutittaa leukaansa sulkakynällä. Se tuntuukin yllättävän mukavalta.

"Ja täällä te vain hölisette keskenänne. Siis, miksette haudo kapinaa? Meitä on enemmän, hän on yksin.", Puola kysyy yllättäen. Se saa kaikki hiljenemään.

"Älä sano tuollaista ääneen!", Bessarabia kuiskaa, silmät kauhusta apposen avoinna. Kaikki muut tuijottavat häntä kuin härkä uutta veräjää.

"Niin, mutta se on totta. Meidän pitäisi olla ylpeitä valtioita ja työskennellä vain itsellemme. Täällä me raadamme hiki hatussa ja mitä me siitä saamme?", Puola jatkaa.

"Mitä sinä olet sitten tehnyt tänään?", Liettua kysyy happamasti, "Sinulla on tietääkseni autonominen asema. Se tietää automaattisesti vähemmän töitä ja lupaa matkustaa omalle alueelle silloin tällöin selvittelemään asioita itsenäisesti."

"Minä… no, tuota… turha kuvitellakaan, etten olisi tehnyt tänään mitään. Ja miksi te minua hiillostatte? Noilla kahdella on sama asema.", Puola osoittaa Suomea ja Bessarabiaa.

"Se minun erikoisasemani on aika olematon…", Bessarabia toteaa, "Aina kun olen pyytänyt, että pääsen käymään alueellani, Venäjä on vain taputtanut minua pään päälle ja todennut minun olevan aivan liian pieni matkustamaan sellaista matkaa yksin. Kai hän muistaa, että olen vanhempi kuin miltä näytän?"

"Ja sinulla on kuitenkin paras asema, Puola.", Suomi huomauttaa, "oma sotaväki, valuutta, tulliraja… ei meillä kahdella ole mitään tuollaista. Ja minä autoin tänään keittiössä.", jättäen kuitenkin mainitsematta, ettei kukaan syönyt hänen laittamaansa ruokaa. Hän ilmeisesti yhdistelee muiden mielestä elintarvikkeita sopimattomalla tavalla. Talvella ei pitäisi olla niin nirso.

"Joo, paras ehkä paperilla. Mutta todellisuudessa olen lähinnä vain jokin nukkevaltio. Ja niin olette tekin. Ettekö muista millaista oli olla ihan oikeita valtioita? Kuinka suuri alennustila tämä oikein on?

Suomi, Viro, Latvia ja Bessarabia vilkaisevat toisiaan. "No tuota, emme oikeastaan tiedä, millaista on olla 'oikea' valtio…", Viro mutisee.

"Puola, ainoastaan me tiedämme. He eivät ole olleet itsenäisiä, eivät ainakaan aikoihin. Eivät he muista siitä mitään.", Liettua ilmoittaa. "Mutta minä olen niin väsynyt, etten jaksa edes ajatella asiaa. Auts, minun mahani…"

Suomi kääntyy jälleen tyhjien paperiensa puoleen. Hän ei oikeastaan haluaisi ottaa osaa tähän keskusteluun. Häntä ei tosiaan huvita aloittaa mitään kapinaa nyt, kun hänellä on parempaakin tekemistä. Venäjä pitäisi esimerkiksi saada suostumaan avaamaan jälleen hänen maapäivänsä, jotta hän voisi tehdä uudistuksia, mutta aina kun hän yrittää ottaa asian puheeksi Venäjä jättää hänet täysin huomiotta. Asiaa tuskin auttaisi, jos hän alkaisi takoa tätä nyrkeillä ja yrittäisi vetää niskalenkkiin?

"Pssh.", Puola sihahtaa. "Tämä taitaa olla toivotonta tämän joukon kanssa, vai?", kaikki vain pälyilevät ympärilleen ja huone hiljenee. "Täytyy sitten ilmeisesti vain yrittää kestää.", Puola romahtaa masentuneena sohvalle.

Suomi avaa mustepullon. Hän aikoo kirjoittaa Napoleonille siitä, mitä mieltä hän oikein on tästä ja tämän vaihtorahakaupoista. Se ei luultavasti ikinä mene perille, Venäjä tuskin sallii sitä. Mutta pitää ainakin yrittää.

Hän ei myöskään oikein ymmärrä mitä Puola vaahtosi "oikeista" valtioista. Hänestä Venäjän talo ei nyt välttämättä ole paras asuinpaikka, mutta mitä erikoista on olla "oikea" valtio? Minne hän menisi, jos lähtisi täältä? Ruotsin luokse? Venäjä luultavasti lähtisi hänen peräänsä, eikä hän oikein usko, että Ruotsi pystyisi tai haluaisi enää asettua tätä vastaan.

Ei, parasta keskittyä vain kirjoittamaan tätä kirjettä; Hyvä peevelin korsikalainen…