Suomi istuu pöytänsä ääressä huoneessaan ja lukee jälleen Ruotsin kirjettä. Itse asiassa hänen piti järjestellä suuriruhtinaskuntansa asioita, mutta kirje sattui jälleen tarttumaan hänen käteensä. Se on jo lähes kymmenen vuotta vanha ja ainoa kirje, jonka hän on tähän mennessä Ruotsilta saanut.

Ruotsi kertoo siinä, kuinka hän, Tanska ja Norja ovat saaneet jo välinsä kuntoon ja kuinka he ovat nykyisin kuin kolme veljestä, Islanti tietenkin on myös mukana, mutta hänen kanssaan heillä kellään ei ikinä ollut mitään ristiriitaa. Kolmikolla oli myös jotain suunnitelmia muuttaa jälleen yhteiseen kimppakämppään, perustaa uusi Kalmarin unioni, mutta koska sitä ei vieläkään ole tapahtunut, suunnitelmiin on varmaan tullut jokin yllättävä muutos.

Ei siinä mitään, Suomesta on ihan hienoa, etteivät he enää yritä… tappaa toisiaan. Mutta toisaalta kirje tekee hänen olonsa haikeaksi. Se saa hänet tuntemaan itsensä ulkopuolisemmaksi kuin koskaan ennen. Kuin kaikki tuttu olisi kadonnut ympäriltä ja hänet jätetty yksinään johonkin outoon, tuntemattomaan tyhjiöön.

Totta, eihän hän ikinä pitänyt heitä varsinaisesti veljinään; Tanska ja Norja olivat vihollisia suurimman osan ajasta ja Ruotsi… hän ei oikein tiedä, mikä Ruotsi hänelle oli. Ehkä silloin kun hän oli ihan pieni, Ruotsi oli kuin jonkinlainen isoveli ja hän katsoi häntä ylöspäin. Mutta myöhemmin… ehkä ystävä? Jokin tärkeä kuitenkin.

Siksi onkin outoa, että häneltä on tullut ainoastaan yksi kirje, ja sekin on jotenkin etäinen. Onkohan hän edes saanut Suomen kirjeitä? Hän ei oikein vieläkään ymmärrä, miten sensuurijärjestelmä täällä toimii.

Huoneen ovelta kuuluu koputus. Suomi taittelee vanhan kirjeen takaisin kuoreen ja sujauttaa sen talteen laatikkoon ennen kuin kehottaa tulokasta astumaan sisään.

"Hei. Venäjällä on sinulle asiaa.", Liettua menee suoraan asiaan oven avattuaan. Käsissään hän kantaa pinoa valkoista kangasta. Ilmeisesti hänellä on jälleen monta rautaa tulessa samaan aikaan. Todennäköisesti silitysrautoja, jos kankaasta voidaan mitään päätellä.

"Ai? Sitten ei kai auta muu kuin lähteä taas hänen työhuoneeseensa…", Suomi ei vieläkään ilahdu kuullessaan nuo sanat. Venäjän asia kun voi olla melkein mitä tahansa.

"Ei, hän ei ole siellä. Hän on siellä suuressa kokoushuoneessa, ei siinä ensimmäisessä vaan… äh, seuraa perässä. Opastan sinut oikeaan paikkaan.", Liettua yrittää osoittaa suuntaa kädellään, jolloin kangaspinkka hänen käsissään lähtee valumaan kohti lattiaa. "Aoih!"

"Odota, anna kun autan.", Suomi tarraa kiinni pinkkaan, mutta yksi – mitä ne ovat, lippuja?- pääsee valahtamaan lattialle.

"Mitä nämä ovat?" Suomi kysyy ja levittää pudonneen kangasmytyn enemmän auki. "Aika tyylikäs!"

"Tyylikäs? Sininen rasti valkoisella pohjalla on minusta kyllä aika yksinkertainen ratkaisu… Nämä ovat Venäjän laivaston lippuja. Ne ovat menossa pesuun."

"Ai, niinpä onkin. En ole koskaan nähnyt niitä näin läheltä. Mutta minä tosiaan pidän tuosta väriyhdistelmästä. Yksinkertainen, mutta kaunis.", heidän rupatellessaan Liettua yrittää hoputtaa Suomea viikkaamaan lipun takaisin kokoon, ettei kukaan ehdi nähdä, että sitä on riepoteltu pitkin lattioita.

"Niinkö? Minä pidän vähän värikkäämmistä yhdistelmistä. Sellaisista lämpimistä väreistä, vihreästä tai ehkä keltaisesta? Merivoimien lippuna tuo kyllä toimii hyvin.", Liettua toteaa ottaessaan huolellisesti taitellun lipun takaisin itselleen.

"Voisinkohan minäkin saada oman lipun? Sellaisen ihan pienen vain, ei sen tarvitsisi olla virallinen eikä mitään.", Suomi pohdiskelee ääneen. "Sitä olisi kiva katsella kun se hulmuaisi pöydänreunalla." Hulmuamiseen tosin tarvittaisiin valtava läpiveto ja näin helmikuussa siitä voisi syntyä aika paljon rutinaa.

"Älä viitsi odottaa liikoja.", paikalle asteleva Puola romahduttaa hänen haaveensa. Heidän pienestä riidastaan on jo vuosia aikaa, joten se tuskin enää nousee esille. Suomi säpsähtää silti hieman, sillä nyt liikutaan jälleen siinä hieman aremmassa aihepiirissä.

"Venäjä on mikä on, ja hänen pomonsa on äreä jääräpää. Kumpikin vihaa kaikkia hienoja uudistuksia.", Puola jatkaa, kohauttaen olkapäitään.

"Älä hauku häntä. Meidät heitetään vielä kaikki tyrmään majesteettirikoksesta…", Suomi viuhtoo ilmaa kädellään.

"Hah hah, sehän on jo kuin toinen kotini muutenkin.", Puola tirskahtaa happamasti.

"Hei, ihan oikeasti! Voisitteko jatkaa rupatteluanne samalla kun kävelemme kokoushuoneeseen? En pääse jatkamaan tätä työtäni ennen kuin olen saattanut Suomen sinne. Ja en varsinkaan tyrmästä käsin.", Liettua parahtaa. Suomi katsoo häntä ja lähtee sitten kävelemään perässä. Ei kai Liettua ihan tosissaan ajattele jatkavansa töitään, vaikka joutuisi tyrmään? Pyykkäisi jotain lippuja kaltereiden takana, hei vartijat, tuokaa lisää saippuaa? Puolalla ei ilmeisesti ole tällä hetkellä muuta, sillä hän lähtee kulkemaan samaa matkaa.

"Pitää pistää ilmeisesti kaikki toivo tsaarin seuraajaan. Minun oloni ovat kurjemmat kuin ennen. Erään pinna tosiaan kärähti siitä kansannoususta.", Puola mainitsee ja Suomi toivoo, ettei hän esittänyt sitä piikkinä hänelle.

"Aleksanteri on minusta ihan mukava. Hän on ollut Helsingin yliopiston kansleri 7-vuotiaasta asti, joten olen tuntenut hänet ihan pikkunaperosta asti. Hän oli oikein söpö, nykyisin pikemminkin… ööh, parrakas?", Suomi naurahtaa muistolleen, "Hän on pojista vanhin, joten hän varmaan on seuraava tsaari?", Suomi heittää väliin.

"Ai? Mutta sinä siis varmaan pidät nykyisestäkin jäärästä?", Puola kysyy, ei kuitenkaan mitenkään vihamielisen oloisena.

"En välttämättä pidä, vaan pelk… kunnioitan häntä. Hänellä on pistävä katse joka pistää suuremmatkin tutisemaan ja käskevä ääni. Siinä on jotain kotoisaa, yllättävää kyllä.", Puola mulkaisee Suomea tämän lopetettua lauseensa. Hänen katseensa tuntuu puhuvan puolestaan.

"Perillä ollaan.", Liettua huikkaa lippupinonsa takaa ja viittoo päällään suurta ovea kohti. "Mene vain suoraan sisään.", hän kehottaa Suomea kun tämä epäröi hieman. "Hän on jo odottanut tarpeeksi kauan."

Suomi astuu sisään ja sulkee oven perässään. Kun hän kääntyy ympäri, hän näkee Venäjän istuvan ensimmäisillä tuoleilla, jotka ovat hujan hajan suuren pöydän lähellä. Hänellä on jälleen kasa papereita edessään, mutta tällä kertaa hän näyttää tutkivan niitä. Ilmeisesti hän on tässä samalla järjestelemässä jotain kokousta, ei kai hän tässä huoneessa muuten majailisi. Aina silloin tällöin taloon saapuu tärkeitä vieraita ja toisia valtioita. Ei Suomi tosin yleensä vaihda heidän kanssaan kuin muutaman sanan. Kokouksiin hän ei osallistu ollenkaan.

"Hei.", Suomi sanoo, lähinnä ilmoittaakseen saapuneensa.

"Hei. Luulin jo, että Liettua eksyi matkalla.", Venäjä toteaa katsomatta häneen. "Istu.", hän kehottaa.

Äänensävystä ei voi päätellä mitään. Hän näyttää samalta kuin aina ennen, ja nostaessaan katseensa papereista hänellä on tuo sama vakiohymy kasvoillaan.

"Sinulla oli jotain tärkeää asiaa? Vai… koskeeko asia valtiopäiviäni?", Suomi keksii kysyä toiveikkaana.

"Valtiopäiviä?", Venäjä räpsäyttää muutaman kerran silmiään. Suomi ei ole ihan varma, mutta on näkevinään hänen silmiensä kaventuvan hetkeksi sanan kuultuaan.

"Niin. Sinä lupasit harkita asiaa jotain 31 vuotta sitten. Sanoit, että voit ehkä pian kutsua maapäivät, tai valtiopäivät, kuten niitä nykyään kutsutaan, taas kokoon. Minä en voi tehdä mitään parannuksia kansalaisten asemaan kun…",

Suomi aloittaa mutta hänen äänensä hiipuu loppua kohti, kun Venäjän ilme muuttuu hetkeksi happamaksi ja tämä kurottautuu häntä kohti. Suomi painautuu kiinni tuolin selkänojaan, sen taaemmas hän ei pääse vetäytymään.

"Hys!", Venäjä sanoo ja painaa samalla etusormensa Suomen huulien päälle.

"Ei saa inttää. En halua, että joku luulee, että minua komentelemalla saa tahtonsa läpi.", Venäjä nuhtelee, vaikka Suomi ei mielestään yrittänyt komennella. Hän vain kysyi. Itse asiassa hän on kysynyt jo aika monta kertaa ennenkin.

"No… no mitä asiaa sitten koskee?", Suomi kysyy varoen, kun Venäjä vetäytyy jälleen omalle paikalleen.

"Halusin vain, että tiedät, että tästä päivästä lähtien et saa enää julkaista muuta kuin uskonnollista ja taloudellista materiaalia suomeksi."

Aluksi Suomi luulee, että hän kuuli väärin. Eihän se, mitä hän luuli kuulleensa voi pitää paikkaansa.

"Mitä?", hän kysyy hämmentyneenä.

"Sinun täytyy käyttää jotain muuta kieltä, kun julkaiset jotain. Vaikka sitä sinun ruotsiasi.", Venäjä täsmentää.

"Niin, mutta miksi? Ja… ja… Kalevala julkaistiin juuri viime vuonna viimeisteltynä versiona! Pitääkö sekin hävittää? En minä voi…"

"Ei sinun tarvitse tietää miksi. Ja vanhat julkaisut saavat jäädä, en minä niitä käskenyt hävittämään. Et vain saa julkaista mitään uutta, onko selvä?"

"Mutta… sinähän halusit, että kehittäisin sitä kieltä.", Suomi tuntee jonkinlaisen epätoivon nousevan ääneensä. Hän toivoo, että Venäjä vain virnistäisi ilkeästi ja kuittaisi koko asian olevan vain vitsi. Harvinaisen häijy vitsi.

"Ei se ollut pyyntö ja asiat muuttuvat, Suomi. Eikä saa inttää, muistatkos?", Venäjä tuijottaa häntä harvinaisen ilmeettömänä, tutkien hänen reaktiotaan.

Ei, se ei siis ollut vitsi.

…

Suomi maleksii masentuneena ulos kokoushuoneen ovesta. Se, mitä hän juuri kuuli ei voi olla totta, ei saa olla totta.

"No?", Puola, joka on ilmeisesti odottanut koko tämän ajan huoneen ulkopuolella, kysyy odottavasti.

"Mitä sinä haluat?", Suomi kysyy ärtyneenä. Hänen ajatuksensa harhailevat aivan muualla.

"Olen, siis, vain utelias. Eikö sitäkään täällä enää sallita? Mitä asiaa Venäjällä oli?", Puola tuhahtaa. Hänen ja Venäjän kohtaamiset eivät ole ikinä kovin hyväntuulisia, hän mieluiten välttelee niitä mahdollisuuksien mukaan, joten hän haluaa tietää millä tuulella tämä milloinkin on.

"Hän käski minun olla julkaisematta enää mitään suomeksi. Tai melkein mitään. Miten minä muka enää voin edes yrittää kehittää suomen kieltä tähän päivään? Ja mitä väärää minä olen muka tehnyt? Juuri kun kielestä on alkanut tulla muodikasta osata paremmissakin piireissä."

"Ai? No, sellainen hän vain on.", Puola lausahtaa, "Ei sinun kannata olla kovin yllättynyt."

"Ensin hän haluaa sitä ja sitten se onkin väärin.", Suomi mutisee itsekseen. Häntä ei huvittaisi puhua asiasta, tai ei ainakaan muille kuin ehkä Kukkamunalle. Hän lähtee marssimaan pitkin käytävää.

"Ei se kielto silti välttämättä edes johdu sinusta."

Tämän kuullessaan Suomi seisahtuu. "Mitä tarkoitat?"

Puola huitaisee hiukset pois kasvoiltaan samalla kun jatkaa. "Viime vuosinahan eri maiden keskuudessa on ollut totaalisen hurjasti kansannousuja. Ehkä hän pelkää, että sinäkin voit villiintyä. Ties mitä yllytyksiä sinä kansalle kirjoitat, kun hän ei edes ymmärrä kieltä."

"Mutta saanhan minä käyttää ruotsia…", Suomi sanoo, mutta samalla hetkellä hänellä välähtää; ruotsia ei osaa kuin pieni osa kansasta. Sen kansanosan "villiintymisestä" ei ole niin suurta haittaa.

Suomi ei oikeastaan ole juuri ajatellut asiaa, mutta tottahan se on. Venäjä itsekin on ollut paljon poissa juuri sen takia, että on osallistunut muiden maiden kansannousujen kukistamiseen. Mutta voisiko se muka olla niin, että jos muut ryhtyvät kansannousuun, hän menettää omia oikeuksiaan. Eihän hän siihen voi edes vaikuttaa.

Asiat eivät näytä menevät kovin hyvään suuntaan, eivät tosiaan.