Lautaset kilahtelevat toisiaan vastaan kun niitä asetetaan pitkin pöytää. Suomi laskee viimeisen lautasen omalle paikalleen ja tarkastelee sitten hetken käsivarttaan. Pahimmat palovammat ovat jo alkaneet hävitä kokonaan näkyvistä.

Venäjän sota Turkkia vastaan ei päättynyt kovin hyvin Venäjän kannalta. Ei varsinkaan kun Ranska ja Englantikin asettuivat myös häntä vastaan Turkin puolelle. Suomikin joutui vedetyksi mukaan, mutta selvisi aika vähällä kun verrataan varsinaisella sota-alueella olleisiin. Ilmapiiri onkin tällä hetkellä aika masentava, jos se nyt ikinä kovin pirteä on edes ollut.

Latvia asettaa haarukoita ja veitsiä lautasten vierelle ja Viro, Liettua sekä Puola työskentelevät keittiön puolella. Valko-Venäjä sen sijaan istuu tuolillaan nakertaen kuivaa leipää ja lähinnä kai teeskentelee, että on yksin huoneessa.

"Kai sinä syöt jotain muutakin?", Liettua huikkaa hänelle keittiön puolelta.

"Tuki jo se oma leipäläpesi.", kuuluu Valko-Venäjän aina yhtä ystävällinen, mutta tyyni vastaus.

"Ah, jos niin haluat!", Liettua hymyilee hänelle ennen kuin vetäytyy takaisin.

Suomi kävelee Latvian perässä takaisin keittiöön, lähinnä sen takia, ettei joutuisi jäämään yksin samaan huoneeseen Valko-Venäjän kanssa. Hänestä vain tuntuisi, että hänen pitää puhua tälle jotakin, ja siitäkös tämä vasta ärsyyntyisi. Ilmeisesti hän haluaa olla nyt yksin.

"Mikä häntä mahtaa aina vaivata?", Suomi heittää päästessään peremmälle keittiöön. Tämä saa Liettuan säpsähtämään silminnähtävästi ja pudottamaan soppakauhansa maahan.

"Ei häntä mikään vaivaa! Hän… hän on vain surullinen kaiken tapahtuneen jäljiltä! Venäjä hävisi sodan, hän on huonossa kunnossa."

"Mutta hän on aina tuollainen.", tällä kertaa Latvia pistää vastaan, Suomen ollessa samaa mieltä hänen kanssaan. Valko-Venäjä on ollut, sanotaanko ystävällisesti, hieman hapan niin kauan kuin hän muistaa.

"No, hänen elämänsä ei ole ollut ikinä helppoa. Ja Venäjä on ollut aina hänelle se viimeinen toivo, se joka tulee ehkä auttamaan jos kaikki muu menee pieleen. Mikä taas on johtanut siihen, että hänellä saattaa olla aivan pikkiriikkinen pakkomielle veljestään, mutta se menee kyllä ohi…", Liettua sopertaa hämmentäessään jälleen soppaa samalla kauhalla joka kävi jo kerran lattialla.

"Sitten siis kun hän rakastuu sinuun toooosi tulisesti?", Puola kysyy pilkkoessaan kiukkuisena sipulia. Suomesta näyttää siltä, että se saa ottaa vastaan Puolan kaiken viimeaikaisen turhautumisen.

"EI! Tai siis, miksei? Miksi minä en voisi olla hänen toivonsa?", Liettua räväyttää tulipunaisena.

"Koska meidän tilanteemme on totaalisen toivoton! Sitä paitsi hän vihasi sinua jo silloin kun asui samassa talossa meidän kanssamme. Ja silloin sinä olit vielä jotain suurempaa kuin nykyisin, nykyisin olet vain joku… joku Tuhkimo! Me olemme kaikki Tuhkimoita, ja edes sitä hyödytöntä prinssiä joka vie meidät pois täältä ei näy eikä kuulu!", sipuli saa jälleen kyytiä Puolalta.

"Ei hän vihannut minua!", Liettua vastaa jo hieman ärtyneenä, "Hän on vain ujo ja hänellä on herkkä sydän parka. Hänellä on vaikeuksia luottaa toisiin."

"Ette kai te vain juorua siellä minusta, perkuleen hukkapätkät?", Valko-Venäjän ääni kantaa tiensä ruokasalista keittiön puolelle.

Suomi päättää mennä hieman kauemmas Puolasta ja Liettuasta, ennen kuin saa sipulit tai sopat päälleen.

Viro ja Latvia ovat myös hieman kärsineen näköisiä. Englanti ja Ranska ulottivat hyökkäyksensä heidänkin kimppuunsa, Suomelta lähinnä poltettiin kauppa-aluksia, mutta meni siinä muutama kyläkin. Hän voi vielä miltei nähdä liekkimeren edessään.

"Miten menee?", hän kysyy kaksikolta.

"Mitäs tässä.", Viro kohauttaa olkapäitään. "Sait kuulemma ikioman postimerkin?", tämä tuntuu kiinnostavan häntä enemmän kuin sotamuisteluihin palaaminen.

"Joo!", innostunut Suomi kaivaa yhden merkin taskustaan. Hän ojentaa sen Viron käteen Latvian katsellessa sitä vierestä.

"Viisi kopeekkaa", Viro henkäisee postimerkin arvon ääneen, kuin se olisi jotain kultaakin kalliimpaa. "Ja siinä on sinun leijonasi kuva… Muistin tosin, että se oli ennen jotenkin erinäköinen."

"Äh, " Suomi tuhahtaa, "Leijonan alempi miekka, Venäjän miekka, oli ennen pienempi, eikä leijona pitänyt sitä kädessään. Nyt se on valtava. Ja ylempi miekka, Ruotsin miekka, oli suurempi. Nyt se on kutistettu lähinnä tikarin kokoiseksi. En edes tiennyt, että Venäjä on niin lapsellinen…" Suomi mumisee lopun naama punaisena.

"Ai?", Viro räjähtää nauramaan.

"Se oli Venäjän vaatimus muuttaa sitä leijonaa, ei minun ideani.", Suomi päättää selventää varmuuden vuoksi. "Itse leijonakin näyttää nykyään enemmän puudelilta kuin leijonalta…"

"Mitä? Mitä hauskaa siinä on?", Latvia vilkuilee kumpaakin selkeästi hämmentyneenä, "Venäjän miekka on suurempi kuin Ruotsin miekka? Mitä siitä… A-ai...?", Latvia änkyttää tajuttuaan mahdollisen symbolismin.

"Miksi sinä edes sait oman postimerkin?", Viro saa viimein kysyttyä kuivatessaan kyyneliä silmistään.

"En tiedä. Ehkä siksi, että yritin taistella Englantia ja Ranskaa vastaan? Minä kuulemma kävin urhoollisesti täysin ylivoimaista vihollista vastaan… vaikka se aika huonosti päätyikin. Ja se suomen käyttökieltokin on puoliksi peruttu.", Suomi hymyilee. Asiat olisivat kohtalaisen hyvin, mutta Englanti tuhosi aika paljon tärkeää omaisuutta. Joidenkin ihmisten elinkeino voi olla vaarassa. "Se postimerkki voi olla osaksi Aleksanterinkin ansiota."

"Voi ei, se sisäinen koiranpentusi nostaa jälleen päätään.", Puola siristää sipulista vetistäviä silmiään ja huokaisee. Hän on keskittynyt kuuntelemaan heidän rupatteluaan. "Arvaa mitä se sinun Aleksanterisi sanoi minulle melkein ensimmäisiksi sanoikseen, silloin kun hänet kruunattiin uudeksi tsaariksi? Älä unelmoi, niin hän sanoi! Älä unelmoi! Se siitä toivosta sitten, että oloni paranisivat."

Suomi huokaisee. Ei hän ole mikään koiranpentu. Puola oli itse aivan yhtä tohkeissaan Napoleonista, josta Suomi taas ei pitänyt yhtään. Hänestä on vain kivaa saada vähän kehuja, siinä kaikki. Se tuntuu hyvältä. Ja miksi hänen olisi pitänyt kieltäytyä omasta postimerkistä? Tajuaako Puola edes, se on oma postimerkki!

"Toisaalta… Venäjähän ei ole sodan jäljiltä aivan kunnossa.", Puola tuntuu saaneen äkkiä ajatuksen. "Ehkä tämä on tilaisuus, jota ei voi jättää käyttämättä.", hän tuntuu uppoavan ajatuksiinsa.

"Mitä tarkoitat?", Suomi kysyy, mutta Puola ei vastaa mitään. Kaikki tuntuvat keskittyneen tuijottamaan häntä, etenkin Liettua, jolla on jotenkin ymmärtäväinen ilme kasvoillaan.

"Hmm… en mitään. En siis yhtään mitään.", Puola kääntyy jälleen sipulinsa pariin ja on ihmeen hiljaa koko aterioinnin ajan.

Mukava kesäinen tuuli saa Suomen hiukset heilumaan. Lokit kiljuvat iloisina saadessaan napattua torilta kalaa. Myyjät sen sijaan eivät ole läheskään yhtä iloisia niiden onnistuessa varastamaan itselleen illallisen.

Suomi istuu puisen laatikon päällä Helsingissä ja odottaa. Hän on jälleen käymässä "kotona", kuten niin monta kertaa ennenkin. Mutta nyt hän sai ilman minkäänlaista ennakkovaroitusta ilmoituksen, että Venäjä ja itse tsaari ovat tulossa paikanpäälle.

Jos Suomi ei pahasti erehdy, asia saattaa liittyä uuteen kansannousuun jonka Puola aloitti jo viime tammikuussa. Toisaalta Suomi ei ymmärrä, miksi Venäjä vaivautuu saapumaan tänne. Hänhän on yrittänyt jo jonkin aikaa epätoivoisesti taltuttaa kapinaa, eikö hän vain hukkaa aikaansa käydessään täällä? Sen parempi kai Puolalle.

Seitsemän tuntia, hän on odottanut laatikon päällä jo seitsemän tuntia. Kumpikin on myöhässä, mutta hän ei voi oikeastaan poistua, sillä hän lupasi odottaa tässä. Hänen tuurillaan he saapuvat juuri silloin, kun hän käväisee jossain. Mutta ainakaan hän ei odota yksin, tsaarin vierailu kerää aina valtavan kansanjoukon seuraamaan tapahtumaa.

Aurinko lämmittää vielä niin mukavasti, Suomi pohtii, sulkee silmänsä ja kohdistaa katseensa kohti aurinkoa. Ikävä kyllä, pian pilvi peittää sen taakseen. Tai ainakin hän luuli sitä ensin pilveksi.

"Suomi."

Kyseinen maa ponnahtaa pystyyn laatikkonsa päältä. Venäjä seisoo hänen edessään ja tuijottaa häntä hetken ilmeettömänä. Sitten hän tarraa Suomea paidasta olkapään kohdalta ja nykäisee hieman ylöspäin.

"Mitä nyt?", Suomi kysyy hieman säikähtäneenä. Asento, johon hänet on väännetty, on ikävän tuntuinen.

"Sinä olet jo saanut oman postimerkin ja valuutan käyttöösi, mutta silti sinä käyttäydyt näin. Miksi, mitä sinä vielä haluat?", Venäjä kysyy työntäen kasvonsa melkein kiinni hänen kasvoihinsa. Nyt hän jo hymyilee, sitä hymyä, jonka hän väläyttää silloin kun on ärsyyntynyt.

"En… en ymmärrä mitä tarkoitat?", Suomi takeltelee ja on ihan oikeasti pudonnut jo kärryiltä.

"Kaikki muut ovat lähettäneet minulle lupauksen olla uskollisia ja ovat tuominneet Puolan kapinan. Vain sinulta ja kapinoitsijoilta ei näytä tulleen minkäänlaista paperia. Oletko sinäkin yksi pikku kapinoitsijoistani, oletko?", hän kysyy sivellen Suomen poskea sormellaan.

"O-olisiko sellainenkin pitänyt erikseen lähettää? K-katso ympärillesi, näkyykö täällä jotain kapinaa?", Suomi vastaa virnistäen hermostuneesti. Kyllä hän tiesi, että häneltä odotettiin jotain sen tyylistä paperia, mutta hän toivoi, että sitä katsottaisiin läpi sormien. Hän ei halua enää asettua niin suorasti Puolaa vastaan. Mutta ei hän tiennyt, että se paperi, tai pikemminkin sen puuttuminen, otettaisiin näin vakavasti.

Suomi kuulee Venäjän hymähtävän ja tuntee hänen irrottavan otteensa kauluksesta. Venäjä vilkuilee hetken ympärilleen.

"Täällä vaikuttaa kyllä rauhalliselta… olenko saanut väärää tietoa?", hän vilkaisee Suomea sivusilmällä. Tämä nyökkäilee varmistaakseen asian olevan näin. Väkijoukko on saanut näköhavainnon tsaarista ja yrittää heiluttaa hänelle innoissaan – onneksi, Suomi ajattelee. Ei kai kapinassa näin käyttäydyttäisi, pitäähän Venäjänkin tajuta se?

"Ah, ilmeisesti väärä hälytys sitten.", hän kohauttaa olkapäitään, kuin tämä ei olisi mitenkään harvinaista.

"Käsken lähettää tykkiveneet pois, niille on parempaakin käyttöä.", Venäjä toteaa lähinnä itselleen. Suomi vilkuilee merellä liikkuvia tykkiveneitä, hän luuli niiden olevan täällä tsaarin takia, mutta ilmeisesti ne lähettiin tänne varmuuden vuoksi – hänen vuokseen.

Äkkiä hän tuntee kevyen otteen hartioissaan ja hänet käännetään taas kohtaamaan Venäjän katse.

"Kiltti suuriruhtinaskunta.", Venäjä myhäilee. "Haluatko kuulla jotain kivaa?"

Suomi näyttää entistä hämmästyneemmältä äkillisestä mielenmuutoksesta, mutta nyökkää päätään. Venäjä tuntuu nauttivan hänen täydellisestä hämmennyksestään.

"En vielä kertonut tätä sinulle, koska ehdin jo luulla, että joudut kokemaan Puolan kohtalon. Ja jos niin olisi käynyt, et olisi todellakaan kuullut tätä, mutta päätin viimein kutsua kokoon ne sinun valtiopäiväsi. Niitähän sinä halusit, eikö totta?"

Suomesta tuntuu, että hän kuuli jälleen kerran väärin. Kaikki ympärillä oleva hälinä tuntuu katoavan ja hän tuntee innostuksen nousevan jostain sisältään. Hän on odottanut tätä pienen ikuisuuden, hänen suurin toiveensa! Ei kai Venäjä nyt vain laske leikkiä?

"Ihanko totta? Kiitos!", hän vastaa ihan pökerryksissä.

"Mikset sinä ikinä usko mitään kerrasta?", Venäjä huokaisee. "Ihan tosi."

Suomi pyörähtää ympäri. Hänen on kerrottava tämä jollekulle, ihan kenelle vain. Hän ei tosin saa otettua askeltakaan kun Venäjä tarraa häntä jälleen kauluksesta takaapäin. Tällä kertaa ei tosin niin rajusti.

"Ei, ei, ei, sinä tulet nyt takaisin kotiin. En pidä siitä, että kaikki harhailevat jossain tällaisena aikana. Ne valtiopäivät pidetään sitten vasta syyskuussa."

Suomi nyökkää. Hänellä ei ole syytä väittää vastaan, innostus kuplii hänen sisällään.


Krimin sota/Oolannin sota vähän yksinkertaisena versiona, koska kirjoitin siitä jo kerran ja olisi alkanut toistaa liikaa itseään. Ahvenanmaankin pitäisi olla periaatteessa mukana, mutta koska sille ei ole hahmoa Hetaliassa sen on vähän pakko loistaa poissaoloaan... enkä viitsi Kukkista Ahvenanmaaksi laittaa, kyllä he nyt oman hahmon tarvitsisivat.