Jos joku selviää yhdestä murhayrityksestä, häntä pidetään erityisen onnekkaana. Jos kahdesta, kaikki kortit tuntuvat olevan hänen puolellaan. Seitsemästä murhayrityksestä selvinnyttä pidetään jo miltei kuolemattomana, ainakin Suomi oli jo alkanut kallistua tälle kannalle. Mutta sitten tuli se kahdeksas kerta…

Tsaari on kuollut.

Suomi lojuu kauniisti kirjailulla nojatuolilla, jonka puiset käsinojat on kaiverrettu niin täyteen kuvioita, että ne tuntuvat kurjilta käsivarsien alla. Häntä masentaa, ihan oikeasti. He kaikki ovat kokoontuneet samaan huoneeseen, eivät tosin tällä kertaa omasta tahdostaan.

Heitä halutaan kuulustella ja varmistaa, ettei heillä ole henkilökohtaisesti mitään tekemistä attentaatin kanssa. Ja tämä koskee itse Venäjääkin, sillä tsaari on aina hänenkin yläpuolellaan. Suomi ei tosin voi olla ajattelematta sitä venäläisparkaa, joka joutuu esittämään kysymyksiä omalle, jättikokoiselle valtiolleen, joka on kaiken lisäksi pahalla tuulella.

Eikä hän voi sillekään mitään, että hänen ajatuksensa viivähtävät myös Puolassa. Tämä on otettu kuulusteltavaksi heistä ensimmäisenä, sillä jostain syystä kaikki tuntuvat epäilevän aina häntä, kun jotain tällaista tapahtuu. Eivätkä nämä sotilaspiirit ole hänelle kovin ystävällisiä.

"Tämän siitä saa, kun yrittää miellyttää kaikkia. Tsaari oli aivan liian pehmeä, pitää käyttää useammin ruoskaa."

Venäjä mutisee. Hän yrittää keskittyä Liettuan kanssa ajankuluksi aloittamaansa shakkipeliin ja pyörittää vodkalasia toisessa kädessään. Suomi seuraa hetken lasin liikkeitä, houkutus hankkia lasi itsellekin on suuri, mutta hän ei kuitenkaan anna sille periksi. Hän vain vollottaisi jotain typerää omalla kyselyvuorollaan, jos hän nyt sortuisi.

"En nyt sanoisi, että pehmeä…", Liettua nieleskelee, mutta hänet keskeytetään.

"Tsaari halusi, että vapautan maaorjat ja miten he nyt kiittävät häntä, räjäyttämällä kappaleiksi! Valittavat siitä, ettei heillä ole maata mitä viljellä… valittavat… eivät tee mitään muuta kuin valittavat…", Venäjä jupisee yhä siirtäessään tornin ruuduilla eteenpäin, syöden Liettuan sotilaan.

Heillä ei ole maata. Suomenkin alueen torpparit ovat valittaneet jostain samansuuntaisesta, juolahtaa hänen mieleensä, mutta hän heittää sen nopeasti ajatuksistaan. Hänellä ei ole nyt aikaa pohtia niin vaikeita asioita, ehkä sitten joskus myöhemmin. Ei hän tiedä vielä, mitä asialle muka pitäisi tehdä. Ja eikös hänellä ole kaikenlaisia asiantuntijoita senaatissa, heidän tehtävänsähän se on.

"Kaikki on muka niin huonosti. Tekin aina kapinoitte, kun on niin epämukavaa. Ei minullakaan ole mikään huonosti. Ehkä kaikkien pitäisi olla enemmän kuin minä, silloin kaikilla olisi hauskaa.", Venäjä tulee nyökäten johtopäätökseen odottaessaan Liettuan seuraavaa siirtoa.

Mitäs tuo oli olevinaan, Suomi vilkaisee heidän suuntaansa vaivihkaa. Ei kuulostanut mitenkään hyvältä. Hän huomaa Viron ja Latviankin vilkaisevan toisiaan.

"Mutta…", Liettua on jo aikeissa siirtää ratsua, mutta perääntyy päätöksestään ennen kuin ehtii tarttua tähän kiinni. "Ethän sinäkään, tuota, ole onnellinen. Eikö sinullakin ole niitä omia kapinoitsijoita? Ei se ole ikinä kovin hyvä merkki.", hän rohkenee sanoa.

"Mitä sinä höpiset? Eivät ne kapinoitsijat minun ole.", Venäjä pudistaa vakavana päätään.

"A-ai? Keitä he sitten ovat?", Liettua siirtää lähetin puolihuolimattomasti vain johonkin, peläten vastausta.

"En minä tiedä! Tuntemattomia tunkeilijoita ulkovalloista, jotka eivät osaa leikkiä kiltisti. Minä en yhtään tykkää niistä. Ja kuninkaasi ei pääse enää pakenemaan, shakkimatti, Liettua! Sinä et keskity nyt ollenkaan tähän peliin, eikä voittamisessasi ole mitään mieltä jos et edes välitä häviöstä."

"Anteeksi! Tämä kaikki vain hermostuttaa minua liikaa. Yritetään uudelleen."

Suomeakin hermostuttaa – ja masentaa. Joskus hän miettii oikein tosissaan, mitä hänkin täällä vielä tekee.

…

Joskus ennakkoaavistukset pitävät paikkansa. Siitä päivästä alkaen kaikki tuntui hieman toisenlaiselta. Ei kovin paljon, mutta jo jonkin verran.

"Suomi!", Suomi kääntyy kuullessaan jonkun kutsuvan häntä käytävällä.

"Kerropa minulle, mikä tämä on.", Venäjä hymyilee ja nostaa paperiarkin miltei kiinni hänen kasvoihinsa. Suomen täytyy perääntyä hieman nähdäkseen, mitä Venäjä oikein tarkoittaa.

"Se on… vanhentunut kutsu merimessuille.", hän sanoo totuudenmukaisesti.

"Niin on.", Venäjä nyökkäilee tyytyväisenä oikeaan vastaukseen, "Arvaa mistä löysin sen, sinun lipastonlaatikostasi.", hän vastaa itse odottelematta sen kummemmin Suomen vastausta aiempaan kysymykseensä.

"Mitä? Miksi sinä siellä olet käynyt? Minä…", Suomi vilkuilee vuoroin paperia ja vuoroin Venäjää. Tuo on siis juuri hänen kutsunsa.

"Ei, vaan tärkeämpi kysymys on, kävitkö sinä näillä hauskoilla merimessuilla? Ja miksi kutsu on osoitettu sinulle?"

"Kävin minä. Siellä puhuttiin vain valtameristä, ei se ollut mitään sen tärkeämpää. Ehkä sen ei arveltu kiinnostavan sinua.", Suomi vastaa epäröiden. Hän ei nyt oikein ymmärrä mitä ajetaan takaa.

"Ei, ei, ei.", Venäjä heristää Suomelle sormeaan, saaden hänet astumaan askeleen taaksepäin, "Ei sillä ole väliä, miksi minä en saanut kutsua. Sillä on väliä, miksen minä saanut sinun kutsuasi, miksi se lähetettiin suoraan sinulle. Kenelläkään ei ole lupaa kutsua sinua yhtään mihinkään ilman minun lupaani. Eikä sinulla ole lupaa osallistua."

"Mutta eihän se ollut edes mikään tärkeä tapahtuma. Kerrottiin kaloista ja sen sellaisista ja Itämerestä. Olenhan minä ennekin ollut sellaisilla…"

"Kyllä minä tiedän mistä siellä puhuttiin. Miten luulit minun tienneen etsiä tämän kutsun käsiini ja sinun olleen paikalla, minulla on silmiä kaikkialla.", Venäjä nojautuu lähemmäs, avaten silmänsä hetkeksi ammolleen, saaden Suomen taas hieman perääntymään taaksepäin, "Siellä oli myös osanottajia Englannista ja Saksasta, tiesitkös sitä, hm?"

Suomi näyttää hämmentyneeltä. "Eivät Saksa ja Englanti olleet henkilökohtaisesti paikalla."

"Mutta Ruotsi oli. Niin, vaihdoitko sinä muutaman sanan rakkaan Ruotsisi kanssa. Kyllä, niin sinä teit! Sinä haluaisit olla yksi pohjoismaista, etkö vain haluaisikin?", Venäjä lepertelee synkästi.

"Minä vaihdoin vain muutamia kuulumisia!", Suomi yrittää ryhdistäytyä.

"Sen pitäisi olla kaikille selvää, että sinä olet minun. Vai pitäisikö tehdä se vielä selvemmäksi, mitäs sanot? Eräät piirit eivät pidä sinun itsenäisistä tempauksistasi. He haluavat pistää niille lopun, niin sanotusti."

"Minä…", Suomi aloittaa, mutta ei keksi jatkoa. Mitkä ihmeen piirit? Venäjä itsekö? Ja hän on autonominen, mitä pahaa niissä on? Hän ei ole rikkonut sääntöjä.

Kukaan ei saa lähettää sinulle jotain erillisiä kutsuja, ymmärrätkös?", Venäjä vetäytyy jälleen täyteen pituuteensa, päättäen ilmeisesti oudon saarnansa.

"Ymmärrän.", Suomi sanoo, vaikka ei itse asiassa ymmärrä yhtään, mikä tässä nyt on niin kauheaa. Messut olivat kaiken kaikkiaan aika tylsät.

Venäjä nyökkää, tuijottaa häntä hetken ja kiepsahtaa sitten ympäri jatkaakseen matkaa tulosuuntaansa. Suomi jää katselemaan hetkeksi hänen jälkeensä ja jatkaa sitten kulkuaan oleskeluhuoneeseen.

"Mikä Venäjää oikein riivaa?", Suomi heittää kysymyksen Virolle hänet nähdessään. "Hän käyttäytyi oudommin kuin yleensä."

"Kaikki mahdollinen ja mahdoton.", Viro lausahtaa takaisin, "Luultavasti Saksa tällä hetkellä. Tai ehkä Englanti, kapinalliset tai jokin uusi uhka. Tai ne kaikki yhdessä."

"Juurihan hän ja Saksa tapasivat. He pyörivät tuolla minunkin alueellani, minä olin itse oppaana.", Suomi rojahtaa istumaan Viron vierelle.

"Ei kaikki silti välttämättä ole hyvin."

"Eipä kai niin.", Suomi nyökkäilee, "He käyttäytyivät molemmat aika oudosti, siis Saksa ja Venäjä…"

"Mitä tarkoitat?", Viro utelee.

"No, Saksa halusi kuulla orkesteriltani erään marssin. Ei siinä vielä mitään, mutta sitä marssia käytettiin Ruotsin ja minun sotiessa saksalaisia heimoja vastaan."

"No tuo on jo aika paha!", Viro naurahtaa.

"Joo, mutta ei tämä vielä mitään. Tämän jälkeen Venäjä ei kai halunnut olla vierastaan pahempi. Hän halusi myös kuulla marssin – ja sitä marssia taas käytettiin yleensä Ruotsin ja minun sotiessa Venäjää vastaan. Minusta tuntuu, ettei kumpikaan ollut ihan perillä näistä asioita ja ne marssit vain kuulostivat heistä hyviltä… Saksa itse asiassa kehui sitä marssia aika vuolaasti. Hän vaikutti muutenkin ihan mukavalta, kohteliaalta."

"Jos hän on yhtään samanlainen kuin isoveljensä, hänestä on parasta pysyä mahdollisimman kaukana.", Viro vakavoituu, "Minulla oli 'kunnia' asua Preussin kanssa kun hänet vielä tunnettiin Saksalaisena ritarikuntana, ja voin ihan rehellisesti todeta, että se mies on tärähtänyt. Täysin tärähtänyt."

"Samaa mieltä, minä vihaan häntä!", Liettua puuskahtaa heille kauempaa huoneesta, Puola nyökyttelee päätään hänen vierellään kädet puuskassa.

"Jos pitäisi valita kumpi on tärähtäneempi, Venäjä vai Preussi, en välttämättä osaisi valita.", Puola sihahtaa, "En usko, että omena on pudonnut kauas puusta Saksankaan kohdalla."

"Voi olla, en tunne Preussia kovin hyvin. Ruotsi yleensä hoiti kaikki keskustelut hänen kanssaan.", Suomi myöntää, "Saksa itse on muuten aivan liian vanha ollakseen syntynyt vain muutamia kymmeniä vuosia sitten."

"Preussi piti ilmeisesti häntä piilossa siipiensä suojassa niin kauan, kunnes hän oli valmis astumaan varsinaiseksi yhdistyneeksi valtioksi.", Viro pohtii.

"Ja sekoittamaan suurvaltioiden koko pakan. He eivät kai osanneet odottaa uutta valtapeluria areenalle.", Suomi jatkaa hivenen huolestuneisuutta äänessään.