Luonto on täällä todella kaunis, varsinkin tähän kesäiseen aikaan vuodesta. Puita niin kauas kuin silmä siintää ja sinisiä, koskemattomia jokia ja järviä näkyy siellä täällä. Ei ihme, että Suomi kykenee melkein uskottelemaan itselleen olevansa kotona, kunhan vain sulkee silmänsä ja kuuntelee luonnon ääniä. Hän ei tosin ole kotona, ehei, ei sinne päinkään - hän on Siperiassa. Siperiassa muutaman postimerkin takia.
Eräs paikallinen pariskunta on majoittanut hänet luokseen pientä maksua vastaan, eikä hän juuri muuta tee kuin metsästää ja kalastaa päivisin, ei täällä ole juuri muutakaan ajankulua ja ainakin ruokaa riittää. Hän on muuten nykyään jo aika pätevä ampuja, ja täällä hän saa ainakin lisäharjoitusta tähtäämiseen, jos ei muuta.
Muuten tämä paikka on yllättävän kansainvälinen. Ihmiset puhuvat puolaa, venäjää, saksaa, suomea ja niin edelleen, mutta he ovat kuitenkin kaikki Venäjän keisarikunnan alamaisia. Ja heidän lisäkseen täällä on varsinaisia paikallisia, joilla ei mene kovin hyvin. Suomi ei vieläkään voi kuvailla sitä tunnetta, joka nousi hänen sisällään kun hän kuuli heidän laskevan omalla kielellään ääneen ensimmäisen kerran; it, kat, kolm, njel, vet, khut. Ei vaadita paljoakaan mielikuvitusta saada siitä yksi, kaksi, kolme, neljä, viisi, kuusi… miten sekin voi olla mahdollista?
Paikallinen vartija kertoi, että täältä pääsee kyllä helposti pakoon, kunhan maksaa 3000 ruplaa poliisivoimille, mutta minne Suomi muka menisi? Hän ei ole kuka tahansa rikollinen, joka pystyisi kätkeytymään karattuaan väkijoukkoihin, ilmeisesti häntä ei tunneta täällä. Ei, hänet on määrätty tänne joksikin ajaksi, ja se aika hänen täytyy vain yrittää kuluttaa täällä.
Hän ei omasta mielestään ole rikollinen ensinkään. Täällä on ihan oikeita rikollisia, mahdollisia murhamiehiä ja varkaita, mutta sen lisäksi ihmisiä, joita epäillään vain pahojen tekojen suunnittelusta. Niin, ja tietenkin jotain täysin harhaista porukkaa, joka yrittää värvätä täällä ollessaan lisää ihmisiä johonkin suunnitteilla olevaan vallankumoukseen. Ilmeisesti koko tsaarin suku olisi surmattava, jotta heistä kukaan ei voi enää nousta valtaistuimelle, ja maasta pitäisi muodostaa demokratia ilman mitään sekopäisiä vallanpitäjiä. Ainahan he voivat haaveilla. Suomi on vain postimerkkirikollinen!
Niin, postimerkkirikollinen, eihän sellaista viitsi edes kertoa kellekään. Suomi nojaa puuhun ja laskeutuu pikku hiljaa istumaan maahan. Hän palaa mielessään siihen päivään jonka johdosta hän on nyt täällä.
"Tästä päivästä lähtien, sinulla ei ole enää omaa postilaitosta.", Venäjän sanat kaikuvat Suomen korvissa. "Etkä sinä tarvitse näin ollen omaa postimerkkiäkään.", havainnollistaakseen asian, Venäjä repäisee hänen leijonamerkkinsä irti vielä lähettämättömästä kirjeestä, jota Suomi pitää kädessään. Suomi jää katsomaan typertyneenä hänen jälkeensä kirje kädessään, josta puuttuu nyt kokonaan yksi kulma.
Venäjällä on nykyään jokin ihme vimma hankkiutua eroon kaikista erillisistä laitoksista. Hänen mielestään ne tekevät hänen hallintoalueistaan liian sekavan tilkkutäkin, kaikkien pitäisi olla enemmän yhtenäistä. Hänen postilaitoksensa on ollut jo pitkään hänen silmätikkunaan.
Suomi huokaisee ja nostaa arvottoman leijonamerkin lattialta ja palaa huoneeseensa laittamaan kirjeen uuteen kuoreen. Hän asettaa kuoren pöydälle ja vain tuijottaa sitä. Hänen on saatava kirje lähetettyä – se sisältää tärkeitä valtiollisia asioita - mutta se ei kulje mihinkään ilman venäläistä postimerkkiä, kuten Venäjä juuri äsken hänelle tähdensi. Mutta jostain syystä ajatus ei miellytä häntä pätkääkään.
Hän siirtää katseensa omaan vanhaan postimerkkiinsä. Se on tärkeä hänelle, tai ainakin se oli tärkeä. Hän ansaitsi oman postimerkkinsä, miten se voidaan nyt ottaa häneltä pois ilman, että hän on rikkonut edes mitään sääntöjä, se on törkeää! Miksi häntä rangaistaan syyttä suotta? Venäjän mielestä se ei ole mikään rangaistus, mutta mikä muukaan se voisi muka olla?
Eikä nyt ole oikeastaan kyse vain postimerkistä, hänen piti odottaa sen saamista kymmeniä vuosia, mutta se voitiin ottaa pois hetkessä, ihan vain sormia napsauttamalla. Eikö häneltä voida siinä tapauksessa ottaa mitä tahansa muitakin oikeuksia pois, ihan noin vain? Suomi tuntee kiukun nousevan jostain syvältä sisältään. Hän on jostain syystä tuntenut viimeaikoina olonsa tavallista äreämmäksi ja se tunne tuntuu vain kasvavan päivä päivältä.
Vielä hetken kirjekuorta ilmeettömästi tuijotettuaan Suomi avaa päättäväisesti laatikon, ottaa sieltä esiin venäläisen kotkamerkin ja liimaa sen kirjeeseen. Tämän jälkeen hän ottaa uudelleen mustepullon esiin. Hän ei luovu postimerkistään, turha luulla. Hän aikoo ainakin osoittaa, mitä mieltä hän on tästä koko asiasta. Ja tämän ajatuksen jälkeen hän alkaa piirtää virallisen postimerkin viereen.
Muutaman minuutin aherruksen jälkeen kuoren valkeaan pintaan on ilmestynyt musta postimerkki. Musta, koska hän on surullinen postimerkkinsä menetyksestä - ja koska muste nyt on yleensäkin mustaa. Ja mustalla pohjalla on tietenkin hänen vaakunaleijonansa, ei kovin taidokkaasti piirrettynä, mutta ainakin tunnistettavana. Se ei ole mikään virallinen merkki, mutta periaate on periaate, Suomi virnistelee häijysti. Ainakaan kaksipäinen kotka ei ole kirjeessä yksin.
Suomi lähtee hiipimään pitkin talon käytäviä. Hän aikoo päästä livahtamaan ulos ja suoraan postiin ennen kuin Venäjä ehtii pysäyttämään hänet. Hänellä on vakaa uskomus, ettei tämä hyväksyisi hänen piirrostaan noin vain. Mutta toivo on turha, hän on jo miltei ulko-ovella, kun tuttu käsi pysäyttää hänet nykäisemällä paidasta. Venäjän kyky putkahtaa esiin juuri silloin, kun se vähiten sopii, on Suomesta käsittämätön. Tai sitten hän vain arvasi pitää Suomea silmällä, koska sai hänet vain juuri hetki sitten ärsyyntymään.
"Mikä tämä on?", Venäjä tökkäisee kuorta Suomen kädessä ja tivaa vastausta, aina ystävälliseen tyyliinsä.
"Se on piirretty postimerkki. On siinä virallinen merkkikin.", Suomi huomauttaa mahdollisimman asiallisesti samalla, kun osoittaa merkkiä sormellaan.
Venäjä tuijottaa häntä nyt ilmeettömänä, ottaa kuoren Suomen kädestä ja repäisee sen kahtia, samalla menee kirjeen sisältökin kappaleiksi. "Katsokin, ettet enää ikinä piirrä tuota postimerkkiä yhteenkään kirjekuoreen."
Istuessaan jälleen kirjoituspöydän vieressä, Suomi pohdiskelee. Venäjä kielsi häntä piirtämästä merkkiä uudelleen, mutta entä jos sama kuva onkin kirjekuoressa eikä postimerkissä? Hän ei nimenomaan maininnut, ettei se saisi olla siinä. Puola varmaan nauraisi hänen pienelle kapinalleen, mutta jostainhan sitä on aloitettava. Suomi koristelee kirjekuoren leijonan kuvalla ja sulkee sen, uudelleen kirjoitettu kirje sisällään. Sille saattaa käydä jälleen huonosti, Suomi pohtii livahtaessaan jälleen kohti ulko-ovea.
Ja niin sille käykin. Tällä kertaa Suomi saa kiikutettua kirjeen postiin asti, sillä ilmeisesti Venäjä uskoi ensimmäisen varoituksen tepsineen. Ikävä kyllä, ilmeisesti joku kantelupukki postista kiikutti kirjeen suoraan Venäjälle piirroksen nähtyään.
"Mitä minä sanoin siitä piirustuksestasi.", Venäjä ärjäisee tönäisten hänet päin seinää.
"Sanoit, ettet halua nähdä enää ikinä sitä postimerkkiä. En minä sitä enää piirtänytkään.", Suomi vastaa uhmakkaasti ryhdistäytyen jälleen pystyasentoon, vaikka ei tunne oloaan kovin itsevarmaksi. Tuo kuulosti enemmän kiukuttelulta kuin pontevalta vastalauseelta, hän irvistää mielessään.
Venäjä tarraa häntä kiinni leuasta kääntäen hänen päänsä niin, että hän katsoo Venäjää suoraan silmiin. "Minä en halua nähdä sitä piirrosta enää missään, ikinä. Tee vielä jokin temppu ja kadut sitä. Vai haluatko, että havainnollistan sinulle, mitä Puolalle tapahtui muutamia vuosia sitten? Niin, haluatko olla uusi Puola, haluatko?", Venäjä lepertelee puristaen hänen poskiaan sormillaan Suomen yrittäessä työntää häntä etäämmälle.
"Minä en todellakaan halua uutta Puolaa – paljon pienempää, mutta sitäkin itsepäisempää. Puola on jo yrittänyt pilata Liettuankin. Vielä yksi piirros ja sinä saat rangaistuksen."
Itsepäinen? Ei hän ole itsepäinen, hän on pikemminkin oikeudentajuinen, Suomi korjaa Venäjän väitteen itselleen myöhemmin.
Ilmeisesti Suomen on vain lähetettävä kirje ilman uusia temppuja, hän ei muuten saa sitä perille ikinä. Mutta ajatus ärsyttää. Hän ei halua käyttää tätä vierasta postimerkkiä, hän haluaa oman merkkinsä takaisin. Hetken mielijohteesta hän liimaa kotkamerkin kuoreen ylösalaisin. Siitäs sai, hän ajattelee ja lähtee viemään kirjettä postiin.
Sekään ei ollut hyvä ajatus. Ei aikaakaan siitä, kun hän saa kirjeen postiin, kun pari kaapinkokoista korstoa saapuu hänen huoneeseensa ja nostaa käsivarsista ilmaan ennen kuin hän ehtii edes protestoida vastaan. Postista on ilmeisesti taas kanneltu Venäjälle ja tämä taisikin olla rikoksista suurin. Minkälaista virkaintoista porukkaa siellä pahuksen postissa työskentelee?
"Minähän varoitin.", korstojen perässä saapuva Venäjä ilmoittaa.
"Enhän minä piirtänyt sitä merkkiä!", Suomi rimpuilee miesten otteessa.
"Et, vaan loukkasit koko valtakuntaa vielä pahemmin. Ei tässä auta muu kuin lähettää sinut vähän rauhoittumaan erääseen paikkaan."
"Jonkun pahaisen postimerkin takia?", Suomi tiuskaisee ja yrittää riuhtaista kättään vapaaksi. Venäjä kohauttaa olkapäitään ja ottaa jotain esiin taskustaan. Se on postimerkki, Suomi käsittää. Se on se pahuksen kotkamerkki.
"Sinua varoitettiin, voit syyttää vain itseäsi."
Venäjä nuolaisee kotkamerkin sisäpintaa ja liimaa sen sitten Suomen otsaan kiinni. "Noin, pitäähän lähetysmaksu maksaa! Mutta älä huoli, saat meno-paluu lipun, eikä sinun tarvitse mennä varsinaista roistojen etappireittiä, emmehän halua, että he satuttavat sinua, emmehän? Ota tämä vaikka loman kannalta.", Venäjä makeilee.
Niin, ja sillä tavalla hän siis päätyi tänne kaukaiseen Siperiaan, hieman lapsellisen postimerkkitempauksen jälkeen. Hän on itse asiassa kuullut, että hänen kansalaisensa aikovat tehdä jotain samansuuntaista lähiaikoina, jos eivät saa postilaitostaan takaisin. Ihmekös tuo, tuskin heitä kaikkia voidaan sentään Siperiaan lähettää.
Suomi repii ympärillään olevia korsia nyrkkeihinsä. Kai hänen pitäisi olla kiitollinen siitä, että hän päätyi tänne kesällä, täällä kun voi kuulemma olla talvella huimasti yli 40 astetta pakkasta. Kylmäänhän hän on tottunut, mutta se alkaa olla jo liikaa hänellekin.
Mutta hän ei osaa olla kiitollinen. Postilaitoksen menetys tarkoittaa sensuurin paluuta. Kuka voi sanoa, ettei hänen oma valuuttansa mene seuraavaksi? Venäjä on jo nyt korvannut hänen luotsejaan venäläisillä, koska he ovat kuulemma paljon luotettavampia kuin hänen asukkaansa. Koska hänen luotseistaan tuli muka niin epäluotettavia ja millä perusteella? Ketkä muut hän voi vielä korvata samalla periaatteella, Suomen senaatin?
Ja mitä ihmettä hän voi tehdä estääkseen sen?
Niin sanottu Vaakunamerkki eli Surumerkki tuli käyttöön vasta 1900-luvulla, joten Suomi otti sen vähän aiemmin käyttöön. Ja Siperia oli hiukan "lempeämpi" paikka kuin sitten joskus myöhemmin.