"Tiedätkös, nykyään minun sanani omiin asioihini ei kuulemma paina enää juuri mitään.", Suomi toteaa hieman haikean näköisenä. Hän kopauttaa jalkateränsä routaista maata vasten ja puhaltaa käsiinsä saadakseen ne hieman lämpimämmiksi. Maaliskuinen Helsinki ei ole vielä mitenkään lämmin paikka.

"Niin, mitä autonomiaa tämä tällainen oikein on, kysynpä vain.", hän jatkaa, katsoen ylöspäin suoraan puhekumppaninsa kivisiin silmiin. "Heidän tarkoituksenaan on mitätöidä se kokonaan."

Suomi vilkaisee taakseen. Senaatintori näyttää jo tyhjältä ja pimeältä, mutta he odottavat häntä kauempana, hän tietää sen. Pääsisikö hän tänne enää milloin tahansa haluaisi, tuskinpa vain. Vain silloin kun se olisi todella tärkeää, eli todella harvoin.

"Sinun isoisäsi lupasi vajaa sata vuotta sitten, että saan pitää lakini ja tapani, ja niin teki myös Venäjä. Miten se lupaus muka voidaan rikkoa nyt? Ei millään pahalla, mutta poikasi ja pojanpoikasi eivät ole olleet niitä kaikkein terävimpiä tapauksia ja parhaimpia johtajia.", Suomi miltei naurahtaa jatkaessaan jutusteluaan uututtaan komeilevalle Aleksanteri II:n patsaalle, joka on sijoitettu Senaatintorin parhaalle paikalle. Kansalaiset ovat tuoneet sen juurelle runsaasti kukkaseppeleitä.

"Sinun kanssasi on aina yhtä mukava keskustella. Sinä ainakin kuuntelet, et pahemmin väitä vastaan, eikä kukaan voi estää minua puhumasta sinulle.", tsaari on tsaari, vaikka olisi enää vain patsas. Olisi epäkunnioittavaa raahata Suomi pois patsaan luota, joten hän voi jatkaa yksinpuheluaan niin kauan kuin vain haluaa. Ikävä kyllä, hänellä alkaa olla jo turhan kylmä.

"Poikasi tosin ei suostunut juuri muihin Venäjän vaatimuksiin, kuin viemään minulta sen sinun antamasi postimerkin, mutta tämä pojanpoikasi – nykyinen hallitsija - on vielä heikompi tapaus. Olet kai jo nähnyt sen uuden kenraalikuvernöörin täällä, sen Bobrikovin? Hänen tehtävänään on minun venäläistäminen, siihen on pojanpoikasi suostunut." Suomi puristaa kätensä nyrkkiin. Hän inhoaa jo nyt Bobrikovia ja hänen kätyreitään enemmän, kuin on koskaan vihannut ketään, eikä tämä ole ollut virassaan kuin vasta hieman yli vuoden.

"Puhutaan, että sitä sinäkin olisit halunnut. Mutta… koska sinä kuolit ennenaikaisesti, sitä mitä sinä todella halusit ei saada koskaan tietää, joten saat kai anteeksi. Olisit tosin voinut olla ystävällisempi Puolalle."

Pahus, kylmyys puree jo luihin ja ytimiin. Venäjä on lähettänyt joukkoja hakemaan hänet takaisin 'kotiin', joten hänen olisi pian pakko kävellä heidän luokseen. Tänään on Aleksanterin kuolinvuosipäivä, joten hän sai luvan tulla tuomaan oman seppeleensä patsaalle. Eivätpä he tainneet aavistaa, että joutuisivat odottamaan häntä useamman tunnin takaisin, hän on aika hyvä lörpöttelemään kaikenlaista. Hän aikoo tosiaan käyttää kaikki mahdolliset tilaisuudet olla poissa kartanolta.

"Jos nykyinen tsaari ja Venäjä eivät enää aio kunnioittaa minun lakejani ja valtiojärjestystäni, ei minunkaan lupaukseni pysyä lojaalina heille ole enää voimassa.", Suomi kuiskaa patsaalle, "Itse asiassa sinäkin menettäisit luultavasti hermosi tuosta mitä äsken sanoin, mutta tuskin olisin joutunut lausumaan näitä sanoja sinulle. Heh, itse asiassa sinä olisit varmaan patsaanakin parempi tsaari kuin tämä nykyinen.", hän naureskelee vielä hetken ennen kuin lähtee kävelemään torin poikki.

…

"Suomi…", Viro aloittaa katsellessaan pinoa lautasia, jotka Suomi on juuri hetki sitten tiskannut.

"Niin?", Suomi virnistää hänelle. Hän tietää, mitä Viron asia koskee.

"Olet tainnut jättää muutaman kohdan pesemättä.", he molemmat katselevat astioita, joita Viron oli määrä alkaa kuivaamaan. Ne ovat kaikki täynnä viiruja kastikkeista ja muista ruoka-aineista.

"En.", Suomi pudistaa päätään. "Tiskasin niin hyvin kuin vain osasin."

"Kyllä sinä tuon olet ennen paremmin tehnyt. Mitä nyt on meneillään?"

"Minut määrättiin keittiöön, mutta turha luulla, että tekisin työni kunnolla.", Suomi jatkaa kuuraamistaan, "tietenkin väitän tekeväni parhaani, ei kurjaa kömpelystä voida rangaista."

"Hmm, olet kiukkuinen, joten tiskaat huonosti? Ei pahalla, mutta kapinasi on aika… pientä. Ja Latviakin saa kuulla kunniansa tämän tästä, vaikka on tosiaan vain vähän kömpelö.", Viro toteaa katsoen inhoten lautasia. Heidänkin pitäisi vielä syödä niistä. Hän yrittää kuivata niitä, mutta tahrat vain leviävät sotkien samalla kuivauspyyhkeen, "Hitto!".

"En pelkästään tiskaa huonosti, teen kaiken huonosti ja jätän ohjeet huomiotta. Menen lakkoon, enkä suostu liikahtamaankaan, lyököön sitten vaikka. Siperiaan hän tuskin minua enää lähettää, siellä on niin paljon huonoa ja haitallista seuraa, niitä vallankumousfaneja."

Viro on aikeissa sanoa jotain, kun Suomi kääntyy häntä kohti niin äkkiä, että vettä roiskahtaa hänenkin päälleen, "Minä en voi muuta! Minä en voi taistella häntä vastaan niin kuin Puola, minulla ei ole asevoimia, kansani on vähäväkinen, ja jos kukaan ei tullut Puolan avuksi, ei kukaan ole tosiaankaan tulossa auttamaan minua. Mutta en voi elää näin, tunnen kuristuvani henkisesti! Pala palalta minulta viedään kaikki tärkeä pois. Joten passiivinen vastarinta on ainoa keino, tajuatko? Etkö sinä muka tunne kuristuvasi?"

"Olen kai jo tottunut siihen.", Viro ehtii huokaista ennen kuin keittiön ovi potkaistaan auki.

"Suomi?", Venäjä kutsuu häntä, ennen kuin ehtii kohdistaa katseensa Suomeen, "Minä haluaisin selityksen näille.", hän kysyy viattomasti pitäen kolmea kylttiä kädessään. Suomi katselee niitä vakavana, hän taitaa tietää mistä on kysymys.

"Tämä ensimmäinen kyltti on suomeksi 'Unioninkatu', eikö totta?", Venäjä kysyy, vaikka tietää sen olevan näin ja Suomi nyökkää.

"Ruotsiksi se on tämä toinen kyltti, 'Unionsgatan'? Vieläkö menee näin?", hän jatkaa. Vastaus on jälleen myöntävä, joten Venäjä ottaa esiin kolmannen kyltin.

"Minä käskin sinun määrätä asetettavaksi myös venäjänkieliset katukyltit kaduillesi, näiden kahden kielen yläpuolelle, mutta mikä on tulos? Miten kadun nimi voi olla venäjäksi 'Olitsa Sousia'? Suomi, se ei tarkoita mitään, miten se voi olla virallinen kadunnimi?", Venäjä kysyy puoliksi hämmentyneenä, puoliksi kiukkuisena.

"Ohoh, siinä on tainnut tapahtua pieni kirjoitusvirhe.", Suomi kohauttaa olkapäitään, "Mutta se näyttää venäjältä, onhan se kirjoitettu noilla sinun aakkosillasi, joten kyllä se minusta kelpaa.", kun Suomi saa lauseen loppuun, hän katuu sitä saman tien. Olisiko asia pitänyt muotoilla vähän asiallisemmin?

"Vai kelpaa se sinun mielestäsi? Pitäisikö venäjänkielen opetusta vielä lisätä, mitäs sanot?", Venäjä kallistaa päätään.

"Sitähän on jo lisätty. Eivät koululaiset enää koulussa juuri muuta opiskelekaan.", Suomi tuhahtaa takaisin. He itse asiassa kilpailevat siitä, kuka oppii sitä kaikkein huonoiten, mutta Suomi jättää tämän sanomatta. Viro vilkuilee heitä kumpaakin huolestuneena.

"Oi, mutta en sitä tarkoittanutkaan! Ehkä heidän valtionsa pitäisi näyttää heille hyvää esimerkkiä.", Venäjä sanoo hyväntuulisesti tarttuen Suomea samalla rajusti käsivarresta. Lautanen putoaa hänen kädestään lattialle ja menee pirstaleiksi, mikä saa Viron hypähtämään taaksepäin.

"Sinulle pitää ilmeisesti pitää muutamia yksityistunteja.", Venäjä myhäilee, rutistaen hänen käsivarttaan hieman lujempaa, "Ajattelin ensin, että olisi parempi että puhuisit suomea etkä niin paljon ruotsia, jotta sinun ja Ruotsin välille tulisi hieman välimatkaa, mutta kumpikaan kieli ei tosiaankaan riitä turvaamaan etujani. Olisi paljon parempi kaikkien kannalta, että venäjä kaikaisi iloisesti jokaisen valtakunnassa asuvan suusta. Mitä yhtenäisempää, sitä paremmin minä voin."

"Mutta sinä lupasit säilyttää molemmat kielet.", Suomi riuhtaisee kättään väittäessään vastaan, vaikka tietää sen turhaksi.

"Kyllä ne minun puolestani voivat säilyä, ei minua haittaa jos jossain kurjissa maalaiskylissä puhutaan suomea tai ruotsia, kyllä he tajuavat etunsa siirtyessään parempiin piireihin, mutta sinun on puhuttava venäjää, vain venäjää.", Venäjä sanoo ja kiskaisee Suomen seuraamaan perässään. Viro vilkuilee ääneti vuoroin astiapinoa ja häntä, kunnes Suomi katoaa ulos ovesta.

"Minä osaan jo venäjää.", Suomi protestoi rämpiessään Venäjän perässä pitkin käytävää, "Eikö sinulla ole muka parempaa tekemistä kuin opettaa minua?", hän kysyy toiveikkaana.

"Etkä osaa, sinä olet kamalaa kuunneltavaa.", Venäjä toteaa ja jatkaa sitten hajamielisesti, "Ja tämä on tärkeää. Kelvoton tsaari vain kalastaa ja lomailee perheensä kanssa jättäen kansansa hunningolle. Jonkun pitää tehdä jotain hyödyllistä."

"Mitä?", Suomi kysyy epäuskoisena samalla, kun melkein kompastuu lattiamaton reunaan, "Mitä sanoit tsaarista?"

Venäjä pysähtyy yllättäen ja kääntyy hänen puoleensa, "Tsaarista? En sanonut hänestä mitään. Miten hän tähän kuuluu?", Venäjä näyttää hetken hämmentyneeltä ennen kuin kiskaisee hänet jälleen liikkeelle. "Keskity sinä vain tulevaan rääkkiin".

Suomi ei ole ikinä ennen kuullut Venäjän nimittävän yhtäkään tsaariaan ääneen kelvottomaksi, ei vaikka aihetta olisi ollutkin! Oliko se vain harmillinen lipsahdus? Outoa kyllä, Venäjä vaikutti aidosti siltä, kuin ei olisi tosiaan tajunnut sanoneensa juuri hetki sitten jotain todella erikoista.

Ja hetkinen, sanoiko hän äsken jotain jostain tulevasta rääkistä?

…

Venäjän yksityistunneista ei voi sanoa muuta, kuin että Suomi inhoaa niitä jo nyt. Vastaan hangoitteleva oppilas ja opettaja, joka ei juuri keinoja kaihda, on tuskallinen yhdistelmä.

Suomi oli yrittänyt pitää jonkinlaista mykkäkoulua, mutta se vain pitkitti niin kutsuttua oppituntia. Hän ei ikinä oppi ääntämään niitä seitsemää venäläistä suhuäännettä. Kuka edes tarvitsee seitsemää ässää, hullu kieli, Suomi mietiskelee heittäytyessään uupuneena sängylleen.

Hänen päätään särkee, eikä se johdu pelkästään äskeisestä oppitunnista. Sitä on särkenyt viime aikoina yhä useammin. Hänen kansalaisensa kinastelevat yhä äänekkäämmin kielistä, ja nyt sinne tungetaan vielä venäjääkin. Mutta se ei ole ainoa josta tapellaan. Eri luokkien välillä on ollut aina jonkinlaista eripuraa, mutta se on vain vahvistunut viime aikoina.

Suomen ei auta muu kuin toivoa, että tilanne rauhoittuu ajallaan.

Ei ole tietoa oliko juuri tuo kyseinen katu kirjoitettu väärin, mutta jotkut ainakin olivat.