Kaupunki suorastaan kuhisee väkeä. Paikalliset näyttävät iloisilta ja turistit kiertelevät pitkin katuja ihailemassa paikkoja. Sääkään ei voisi olla tämän täydellisempi, Suomi pohtii mielessään samalla kun henkäisee tuttua tuoksua sisäänsä.
On jälleen se aika vuodesta, jolloin järjestetään olympiakisat ja tällä kertaa kunnia niiden järjestämisestä on osunut Ruotsille. Vaikuttaa siltä, että Ruotsi on ottanut haasteen tosissaan vastaan ja Tukholman kaupunki pistää tosiaan parastaan. Kaupunki on muuttunut melkoisesti siitä, kun Suomi oli siellä viimeksi päässyt käymään, mutta monet asiat ovat onneksi pysyneet samoina.
Suomen katse kaartaa ensin halki kaupungin kivisten katujen, joita on koristeltu kukkalaatikoilla, mutta laskeutuu sitten taas alas; päivä voisi olla vieläkin täydellisempi, jos hänen ei tarvitsisi pitää yllään tätä paitaa. Yleensä hän ei juuri välittänyt siitä, miltä hänen paitansa näyttivät, kunhan ne vain olivat tarpeeksi puhtaita. Hänellä on lipastossaan muutama sellainen vaatekappale, jotka saavat varsinkin Puolan nyrpistämään nenäänsä. Niin kuin porokuvioissa olisi muka jotain vikaa! Mutta tämä kyseinen paita on ihan omaa luokkaansa…
Se on paita, jonka keskelle on kiinnitetty lippu. Totta kai, kaikki osallistujamaat pitävät samankaltaisia paitoja. Mutta heillä on niissä oma lippunsa, Suomen paidassa ei ole hänen omaa lippuaan, eihän hänellä edes ole sellaista.
Hänellä on paita, johon on kiinnitetty Venäjän lippu.
Asiaa pahentaa se, että Venäjällä on täsmälleen samanlainen paita, ihan kuin Suomi olisi vain joku hupsu maskotti. Ja Suomen paidassa lippu on vielä erityisen jättikokoinen, hän on lähes varma että se on jopa suurempi kuin Venäjän vastaava. Tai ehkä se vain tuntuu siltä, koska hän saattaa olla hieman pienempi kooltaan kuin Venäjä. Ehkä hän voisi kääntää lipun ylösalaisin, niin että se näyttäisi edes vähän erilaiselta? Ei, se saisi vain Venäjän hermostumaan. Tiettyjä asioita ei kannata kokeilla jos haluaa pysyä kunnossa.
Suomi lähtee suuntaamaan kohti aluetta, josta he kaikki marssivat pian stadionille, nyppien samalla hajamielisenä paidanetumustaan.
Ruotsi ja Venäjä neuvottelivat asiat ennen kisoja niin, että Suomi sai luvan osallistua kisoihin jälleen ihan omalla, Venäjästä erillisenä joukkueena, joten hänen kai pitäisi olla kiitollinen Venäjälle tästä tilaisuudesta. Mutta hän ei mahda sille mitään, että hänestä tuntuu siltä kuin Venäjä olisi suostunut tähän vain siksi, että hän on saanut kohtalaisesti kritiikkiä muilta mailta Suomen autonomian vahingoittamisesta. Nyt ulkopuolisille näyttää siltä, että Suomi on valittanut turhasta ja että kaikki on kunnossa.
Edes vähän piristävä seikka on se, ettei hänen sentään tarvitse olla ainoa joka on samassa lipputilanteessa. Hän tapasi hetki sitten Islannin, jolla on Tanskan lippu paidassaan, asuuhan poika vielä tämän luona.
Kokoontumisalueelle ovat saapuneet jo ainakin Australia ja Uusi Seelanti. He ovat yhdistäneet joukkueensa yhdeksi Astralaasian joukkueeksi. Ensikertalainen Japani, Egypti, Portugali… kaikki heiluttavat lippujaan innostuneelle yleisölle, joka on kerääntynyt teiden varsille. Suomen kädet ovat luonnollisesti tyhjät, mutta eivät enää kauaa, jos suunnitelma menee odotetusti, Suomi myhäilee tyytyväisenä.
Kun järjestäjät pyytävät heitä asettumaan ruotsinkieliseen aakkosjärjestykseen, hän tuntee kevyen nykäyksen hihassaan.
"Minne sinä olet menossa?", Venäjä kysyy ystävällisesti, silmät kiinni ja pää hieman vinossa asennossa.
"Täällä mennään ruotsinkielisessä järjestyksessä, jolloin nimeni alkaa F:llä.", Suomi epäröi, "paikkani on lähempänä jonon alkupäätä."
"Sillä ei ole nyt mitään väliä, unohda nimesi. Sinun paikkasi jonossa on minun takanani.", Venäjä sanoo samalla selventäen asiaa käsillään viittomalla.
"Jono menee pilalle." Suomi yrittää vakuuttaa Venäjän kiskoessa häntä omalle paikalleen.
"Eihän mene.", Venäjä hymähtää, "leikitään vain, että käytämme sinusta sinun suomalaista nimeäsi. Silloin olet oikealla paikalla, eli minun takanani."
"Silloinhan minun kuuluisi olla Ruotsin perässä." Suomi mumisee tuskin kuuluvasti.
"Viimeinen paikka johon sinut päästän." Venäjä oli siis sittenkin kuullut hänen jupinansa, "ja Ruotsi saapuu stadionille muutenkin viimeisenä."
Suomi tuhahtaa lannistuneena ja asettaa kätensä niskan taakse odottaessaan, että kaikki pääsevät paikoilleen ja jono liikkeelle. Ei mennyt täysin suunnitelman mukaan, mutta hän aikoo kuitenkin toteuttaa jatkosuunnitelmansa.
Ensimmäiset fanfaarit pärähtävät ilmoille merkiksi siitä, että nyt lähdetään liikkeelle. Kun Venäjä pääsee viimein etenemään omalla vuorollaan, Suomi odottaa hetken aikaa ennen kuin lähtee itse liikkeelle, jättäen heidän väliinsä melkoisen välimatkan. Venäjä vilkaisee harmistuneena taakseen, mutta jättää ainakin vielä asian sikseen. Hyvä, Suomi ajattelee, kaikki on valmista seuraavaan vaiheeseen.
Kun jono ohittaa tietyn pensaikon, Suomi poikkeaa hieman reitiltä jo ottaa sieltä jotain. Hän on kätkenyt hetkeä aiemmin sinne lipun. Se on itse asiassa vain hänen ruotsinkielisten naisvoimistelijoidensa urheilulippu, mutta ainakin se on hänen omansa. Hän avaa lippukäärön ja alkaa heilutella sitä yhtä ylpeästi kuin muutkin jonossa olevat valtiot omia lippujaan. Sen latinankielinen teksti "Terve sielu terveessä ruumiissa" saa jotkut yleisöstä tirskahtelemaan, mutta hän ei jaksa välittää asiasta. Venäjä yrittää huitoa hänelle kädellään edestäpäin, kuin käskien heittämään lipun pois, mutta niin kauan kuin jono liikkuu hän ei välitä asiasta.
Ikävä kyllä, se pysähtyy hetkellisesti ennen kuin jono pääsee etenemään stadionin sisälle. Venäjä käyttää tilanteen hyväkseen ja astelee Suomen luokse, kiskaisten lipun hänen kädestään.
"Jos tämä jatkuu, sinulla ei välttämättä ole enää tervettä sielua terveessä ruumiissa.", Venäjä toteaa tökkäisten sormen hänen rintaansa, heittäen lipun samalla toisella kädellä syrjään, "sinulla ei kuulu olla omia lippuja, lappuja eikä symboleja, onko selvä?"
Suomi nyökkää. Venäjää ei pidä ärsyttää liikaa. Välimatkan hän tosin aikoo pitää yhtä pitkänä kuin aiemminkin.
Vielä yksi yllätys tulee, kun Suomi kävelee ruotsalaisen orkesterin ohitse. He nimittäin vaihtavat sävelen hetkeksi suomalaisen marssin mukaiseksi. No, tuosta Venäjä ei voi sentään syyttää häntä, Suomi myhäilee.
…
Kisat ovat täysillä käynnissä. Suomi istuu jonkinlaisen sivuun siirretyn esteen päällä ja yrittää seurata kaikkia tapahtumia. Hänen joukkueellaan menee melko hyvin ja se on hyvä juttu. Hän saa tehtyä ainakin nimeään vähän tunnetummaksi maailmalle.
"Hej", joku tervehtii häntä ruotsiksi ja hän kääntää katseensa äänen suuntaan.
"Ruotsi!", Suomi huudahtaa yllättyneenä nähdessään tulijan henkilöllisyyden. "Luulin, että sinulla on kiire. Hienot kisat, muuten. Kaikki tuntuu olevan kohdillaan."
"Kiire.", Ruotsi toteaa asian lyhyesti hieman kehusta hämmentyneenä, "Mutta nyt on tauko. Sopiiko?", Ruotsi osoittaa paikkaa Suomen vieressä.
"Joo, istu alas vain.", Suomi nyökkää, etsien samalla katseellaan Venäjää. Tämä ei kauheasti pidä siitä, jos Suomi hakeutuu tiettyjen valtioiden seuraan ja Ruotsi on yksi heistä. Tätä ei kuitenkaan näy, joten luultavasti hän on vaihtamassa kuulumisia Serbian kanssa.
"Hm.", Ruotsi hymähtää ja istuu alas. Seuraa kiusallinen hiljaisuus. Suomi päättää rikkoa sen saman tien. Sitä ei tiedä kuinka pitkän tauon Ruotsi itselleen sallii.
"Miten menee? Kuulin, että Norjakin sitten lähti kimppakämpästänne?", Ruotsi näyttää säpsähtävän hieman kysymyksen kuultuaan, mutta nyökkää lähes huomaamattomasti. "Seitsemän vuotta sitten. Kyllästyi lopullisesti ja lähti."
Suomi tarkastelee Ruotsin kasvoja. Lähti? Norja siis lähti, noin vain? Voisikohan hänkin lähteä jonain päivänä omilleen? Venäjän tuntien se tuntuu lähinnä mahdottomalta. Olisi hienoa omistaa oma lippu… ja ehkä järjestää jonain päivänä omat olympialaisetkin! Suomi ehtii hetkeksi innostua ajatuksesta, mutta huokaisee sitten, hän ei tosiaan saisi ajatella noin.
"Entäs se uusi Kalmarin unioni? Tanska ja Islanti eivät sitten muuttaneet koskaan sinun ja Norjan luokse? Se idea josta kerroit kirjeellä vuosia sitten.", Suomi lisää, kun Ruotsi tuntuu pudonneen hetkellisesti kärryiltä.
"Ei. Tanska hermostui, kun me emme saapuneet auttamaan häntä Preussin hyökätessä hänen kimppuunsa..." Suomi nyökkää ymmärtäväisesti päätään.
"Entäs sinä?", Ruotsi katkaisee hänen harhailevat ajatuksensa, saaden hänet katsomaan hämmästyneenä Ruotsia.
"Miten sinulla menee?"
"Ei tässä mitään. Sitä samaa kuin aiemmin. Mitään kovin pahaa ei ole kuitenkaan tapahtunut.", Suomi huitaisee ilmaa kädellään. Miten selittää asia vuosikausia valtiollisen muodon omaavalle valtiolle? Ja vaikka voisikin, Ruotsi ei kuitenkaan voisi vaikuttaa asioihin mitenkään.
"Entäs se murha?"
"Mi-mikä murha?", Suomi säpsähtää. Mitä hän nyt taas tarkoittaa?
"Kenraalikuvernöörisi murha seitsemän vuotta sitten.", Ruotsi tuijottaa häntä tiiviisti, "Seurasiko siitä hankaluuksia?"
"Ai? Bobrikovin? Yksittäistapaus. Tiedät kai, minulla on pieniä ongelmia… ne eivät ole muuttuneet suuremmiksi.", Suomi muistaa yhä, kuinka äreä Venäjä oli tapauksen jälkeen. Eihän se varsinaisesti Suomen syytä ollut, mutta Venäjän mielestä Suomi aiheuttaa eripuraa itsepäisellä käytöksellään. Ja nyt hänellä on taas uusi kenraalikuvernööri, joka jatkaa samaan malliin, hieman hillitymmin, tosin.
"Ei mitään, mitä ei olisi voitu selvittää.", Suomi hymyilee Ruotsille, joka katsoo häntä epäillen.