Author: ziggety-zag

Genre: drama, adventure

Pairing: Varsinaisesti ei ole, mutta Edward/Bella näyttelee silti määräävää osaa

Rating: PG-13

Disclaimer: Stephenie Meyer omistaa alkuperäisen idean ja hahmot, Rachel ja tämän ficin tarina ovat minun mielikuvitukseni tuotetta.

Warning: Sijoittuu Epäilyksen puoleenväliin, Rosalien tarinan jälkeen, mutta ennen Jasperin tarinaa. Pieniä spoilereita Epäilyksestä.

Summary: Cullenien perheeseen kuuluu vielä kahdeksas henkilö, Rachel (ja uskotelkaamme itsellemme, että hän on kuulunut siihen koko ajan). Hän on pysynyt Bellalle vieraana etäisenä, mutta haluaa nyt antaa hänelle mahdollisuuden tutustua itseensä, ja kertoo tälle oman tarinansa.

Rachelin tarina, osa 2. ~ Ylpeys on synti

Pohjustus: Rachel kuuluu Culleneiden perheeseen, on koko ajan ollut läsnä, mutta Bella ei silti tunne häntä, eikä tiedä hänestä juuri mitään. Virallisesti Rachel on Edwardin 20-vuotias isosisko, vampyyrina Rachel on Edwardia kolmekymmentä vuotta nuorempi. Rachel on kaunis kuten kaikki vampyyrit, hyvin pitkä ja hänellä on pitkät punertavat hiukset. Kykynään ihmiselämästä Rachel on tuonut hyvin voimakkaan itsekontrollointi.

- - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - -

Rachel käänsi taas katseensa takaisin minuun ja kallisti jälleen päätään.

"Niin", hän sanoi vaikuttaen lähes mietteliäältä. "Sinä taidat tässä perheessä olla minun lisäkseni ainoa, jolta on kysytty… jolla on ollut mahdollisuus valita."

En voinut mitään sille, että miellyttävä väristys kulki sisälläni, kun Rachel sisällytti minut mukaan sanaan "perhe". Kohta minä todella olisin osa sitä.

"Silti, valintamme ovat toki hyvin erilaiset – tai ei, eivät valintamme, vaan tilanteet, olosuhteet, joissa olemme päätyneet niihin. Minä olin joka tapauksessa kuolemassa, ja olen varma, että se oli ratkaiseva syy, miksi Carlisle suostui Esmen pyyntöön. Muuten hän olisi torjunut sen, ja keksinyt jonkin toisen tavan auttaa minut pakoon takaa-ajajiltani, sillä niitä perääni epäilemättä laitettiin. Mitä taas minuun itseeni tulee, olisin sillä hetkellä suostunut mihin tahansa, millä vain pääsin irti siitä helvetin esikartanosta, jossa olin juuri ollut. Mutta kaikista näistä seikoista huolimatta, minulla oli oma tilaisuuteni vastata 'ei', aivan kuten sinullakin."

"Jos olisit tiennyt, olisitko sitten valinnut toisin?" kysymys vain karkasi suustani.

"En oikeastaan usko siihen", Rachel vastasi rauhallisesti. "Vaikka olisinkin tiennyt, olisinko silti todella tiennyt, todella ymmärtänyt, mitä ja minkälaista elämää olisin valitsemassa? En usko, että olisin, enkä usko sinunkaan tietävän – tätä ei voi ymmärtää kukaan, joka ei itse saa – tai joudu tätä kokemaan. Mutta kadunko minä valitaani? En. Koska jos olisinkin onnistunut luikahtamaan läpi hirttosilmukan – "

Minä värähdin. Ajatus Rachelin ruumiista riippumassa - ei, en halunnut ajatella sitä.

" - ja selvinnyt siitä taudista, en sillä elämäntyylillä olisi kuitenkaan elänyt kovin vanhaksi, tuskin muutamaa vuotta enempää, jokin kurja kohtalo minut olisi kuitenkin korjannut. Tuskin olisin muuttanut elämäntyyliäni, kaikesta huolimatta olin siihen kovin mieltynyt, mutta toisaalta, mistä sitä tietää? Silloin tällöin olin siihen melko väsynyt, aina ei ollut helppoa, nukkumista ulkona ja muuta sellaista. Kaukana ylellisestä. Ja silloin taas kun onnistuin huijaamaan tieni ylemmistöön, kaipasin sitä, kun minun ei tarvinnut välittää siitä miltä näytin, kaipasin öistä tähtitaivasta piirtymään yläpuolelleni ja näyttämään minulle suunnan. Jos ikinä asuin vakituisesti jossain, alkoi maa pian polttaa jalkojeni alla, kaipasin vaeltamaan. Ja vaeltaessa minä kaipasin kattoa ylleni ja pehmeää sänkyä alleni. Tunnuin koko ajan etsivän jotain enemmän", Rachel tuumasi ja kallisti päätään mietteliäästi toiseen suuntaan. "Ja oikeastaan, teen niin yhä. Vaikka olen tavallaan jo löytänyt... Mutta kukapa tietää? Ehkä jos en olisi kuollut silloin, ehkä minä olisinkin muuttanut tapojani. Ehkä olisin asettunut vakituisesti yhteen paikkaan, keksinyt itselleni kunniallisen tavan elää ja tutustunut johonkin mukavaan lammasfarmarin poikaan ja perustanut hänen kanssaan perheen. Ehkä", Rachel sanoi ja vaikutti huvittuneelta. " - mutta en mitenkään osaa nähdä sitä."

"Et siis koskaan ole katunut valintaasi?"

"Tuskinpa kukaan voi sanoa, etteikö koskaan", Rachel vastasi heti. "Voin sanoa, että usein en. Ehkä olet jo ymmärtänyt, että tämä niin kutsuttu elämä on antanut minulle todellisuudessa paljon enemmän kuin mitä on ottanut pois. Olen saanut perheen, oikean ja kunnollisen, tai ainakin paljon enemmän sen kaltaisen kuin mitä minulla ihmisenä eläessäni oli. En silloin osannut ajatella asiaa juurikaan, mutta todellisuudessa, sen kaikissa arkisissa sävyissä, minulta oli aina puuttunut äiti. Minulla toki oli äiti, ja hän omalla tavallaan oli minulle todella rakas, rauha hänen sielulleen, mutta äitiyden perinteisessä merkityksessä minä jouduin olemaan hänelle paljon enemmän äiti kuin mitä hän oli minulle. Huolehtimisen ja hoitamisen sijaan hän oli minulle hoidettava ja huolehdittava. En silloin osannut kyseenalaistaa asiaa enkä kaivata mitään sellaista, mitä minulla ei ollut koskaan ollut, silloin asiat vain menivät niin, mutta Esme on saanut minut todella ymmärtämään, minkälaista on ja miltä tuntuu, kun on joku joka välittää ja huolehtii sinusta. Esme on minulle kuin äiti, todellinen äiti. Tavallaan hän on sitä meille kaikille, mutta minulle hän merkitsee sitä kaikkein eniten, sanan kaikissa merkityksissä. Lupauksen, jonka hän antoi minulle siellä torilla, hän on pitänyt jo yli kuusikymmentä vuotta", Rachel sanoi äänensä muuttuessa hieman pehmeämmäksi. "Eikä Esme ole perheeni ainoa jäsen, vaan minä olen saanut heidät kaikki. Enää minä en tunne pakottavaa tarvetta vaeltaa, maa ei enää polttele jalkojeni alla, koska heidän luonaan minun oloni on levollinen, ainakin enemmän kuin mitä ilman heitä. Voisi kenties sanoa, että heidän seurassaan minä koen olevani – kotona. Mutta silti toisinaan", Rachel sanoi ja sulki silmänsä. "Toisinaan sitä miettii, onko tässä, onko ikuisessa elämässä paljoakaan järkeä, yhdessä tai erikseen." Rachel avasi silmänsä.

"Edwardin kanssa olemme käyneet tästä aiheesta monia, lukemattomia keskusteluja – mutta nyt hänkin on sitten hylännyt minut."

"Miten niin hylännyt?" minä kysyin hölmistyneenä.

Rachel heilautti pitkää kättään muodostaen sillä laajan kaaren. "Carlislella on Esme, Rosaliella on Emmett, Alicella on Jasper – minä ja Edward olimme pitkään ainoat yksinäiset joukossa. Se on yhdistänyt meitä. Mutta sitten sinä rontti otit ja saavuit Forksiin, ja teit minusta tämän talon ainoan yksinäisen, ainoan parittoman. Ymmärrätkö lainkaan, mitä minä saan sen vuoksi kohta kestää?!"

Viimeisen lauseensa Rachel karjahti, ja minä vetäydyin säikähdyksestä ja yllätyksestä sohvalla taaksepäin.

Rachel risti käsivarret rinnalleen ja veti kasvoilleen ylidramaattisen nyrpeän ilmeen. "Alice laittaa minun nimissäni lehteen kohta seuranhakuilmoituksen."

Purskahdin nauruun ja rentouduin taas. Rachel sen sijaan tyytyi hymyilemään vain hyvin vinosti. "Minäkin nauraisin, ellen tietäisi että rakas sisareni saattaa jonakin päivänä todella tehdä sen."

Se oli totta.

"Sinä päivänä Jasper kyllä saa todella yrittää kaikkensa, jotta onnistuu rauhoittamaan minut", Rachel huokaisi ja pudisteli päätään. "Mutta miten kostaa sellaiselle, joka näkee sen ennalta? Olen elänyt hänen kanssaan jo useamman vuosikymmenen, enkä vieläkään tiedä vastausta."

Minun hymyni hyytyi kuitenkin hiljalleen pois, sillä mieleeni oli nimittäin iskenyt yksi asia, jonka Rachel oli äsken sanonut.

"Mitä?" Rachel kysyi hetken kuluttua, huomattua huolestumisen merkit kasvoillani. Hän oli turhankin tarkkanäköinen.

"Ei oikeastaan mitään, ei se ole mitään tärkeää", minä sanoin vältellen.

"Jos jokin asia saa sinut huolestumaan, totta kai se on tärkeää", Rachel sanoi, ja kohotti toista kulmaansa ällistyttävän korkealle. "Oletan, että mielessäsi on jokin kysymys?"

"No, se mitä sinä sanoit… ja minä tiedän, että tämä on typerää… mutta sinä sanoit jotain siitä, että Edward ja sinä, ikään kuin… piditte yhtä?" minä änkytin jälleen, ja tällä kertaa myös punaistuin.

Rachel purskahti heleään nauruun. "Voi Bella!" hän nauroi, mikä vain syvensi helakanpunaista sävyä kasvoillani. "Edward siis puhui todella totta, kun sanoi sinun olevan joskus hölmö!"

Minua ei millään lailla lohduttanut, että Edward oli sanonut minua hölmöksi Rachelille, joka oli upea, pitkä, kaunis, jolla oli virheetön vartalo, kyynärpäihin asti ulottuva kiiltelevä tukka, joka taatusti oli silkkisen pehmeä eikä koskaan mennyt takkuun, jolla oli hyvin kauniit kasvot, joita kruunasivat hypnoottiset, leveät, kapeat kullanruskeat silmät. Rachelin kauneus ei ollut yhtä ylivoimaisen tyrmäävää kuin Rosalien, mutta silti se sai minut näyttämään hänen rinnallaan joltakin, joka oli juuri ryöminyt esille syvältä viemärin uumenista. Ilman muuta Rachel sopi paremmin Edwardin rinnalle kuin minä, ja Edwardin täytyi olla sokea, ellei hän huomannut sitä. Ja talon ollessa täynnä seurustelevia pareja, heidän kahden ollen talossa ainoat, joilla ei ollut ketään, viettämässä aikaa keskenään…

Aloin voida pahoin.

"Bella", Rachel sanoi hänen naurunsa tyynnyttyä yllättävän nopeasti enkä voinut välttyä tunteelta, että tukahdutti sen käyttämällä omaa kykyään minun mielikseni. "Edwardin ja minun välillä ei ole mitään, minä vakuutan, ei yhtään mitään, mihin voisi yhdistää romantiikan", hän sanoi katsellen minua silmiin. "Ei ole koskaan ollut, eikä tule koskaan olemaankaan. Nykyisin minä olen kiintynyt häneen kuin veljeen, eivätkä hänenkään tunteensa minua kohtaan ole mitään muuta kuin sisarellisia."

"Nykyisin?" minä tartuin tähän yhteen sanaan.

Rachel virnisti. Sekään ei juuri lohduttanut. "No tietenkin nyt kun sinä sitä kysyit, on minun tunnustettava, että aivan alkuun minä…"

"Niin?" minä murahdin Rachelin jättäessä lauseen lopun ärsyttävästi roikkumaan ilmaan, ja valmistauduin samalla kuulemaan pahimman.

" – vihasin Edwardia."

"Että mitä?!" minä rääkäisin. "Vihasit?" toistin ällistyneenä.

Rachel nyökkäsi. "Vihasin. Todella", hän vastasi, ja hänen ilmeensä synkistyi. "Ja tavallaan juurikin sen takia minä… päädyin jälleen tekemään asioita, joista en ole ylpeä, joita todella häpeän."

"Kerro minulle", minä pyysin kiihkeästi. Minua kiinnosti toki, mitä hän oli tehnyt, mutta ennen kaikkea minua kiinnosti, miten kukaan saattoi vihata Edwardia? Ellei sitten sattunut olemaan kokonaan eri lajia…

"No, päästäksemme siihen, minun on palattava tarinassani siihen mihin äsken jäin. Muutokseeni", Rachel sanoi, ja hänen katseensa lipui jälleen seinään, jossa hänelle todennäköisesti avautui yksityinen valkokangas hänen muistoihinsa. Sitten hänen katseensa kääntyi äkisti takaisin minuun. Tällä kertaa en kuitenkaan hätkähtänyt. "Jos jaksat vielä kuunnella minua?" Rachel kysyi kohteliaasti, nyt kai omiin kohteliasuusääntöihinsä takertuneena.

"Jaksan", minä nyökkäsin.

"Selvä. Siis, kuten kerroin, minä hyväksyin Carlislen tarjouksen, jonka jälkeen Esme kantoi minut sylissään yläkertaan. Carlisle ja Edward tulivat perässämme, ja minä kuulin, kuinka Edward kysyi Carlislelta, oliko tämä kovin järkevää Rosalienkin ollessa vasta kaksivuotias. Muistan ihmetelleeni, oliko Carlislella ja Esmellä todella 2-vuotias tytär, ja missä hän oli mahtanut olla edellisen vierailuni aikana", Rachel hymähti. "Luulin Edwardin myös puhuvan kokonaan itsekseen, koska Carlisle ei vastannut hänelle. Enhän tiennyt, että Carlislen ei tarvinnut puhua välittääkseen vastauksensa hänelle. Ei, minun vihani ei johtunut siitä", Rachel vastasi minun kysyvään kulmien kohotukseeni.

"En alkanut vihata häntä, koska hän silloin oli epäluuloinen minun suhteeni. Osoitinhan minäkin aluksi epäluuloa sinua kohtaan, sillä kuten sanoin, me pysyttelemme hyvin paljon omissa oloissamme. Ne syyt tulevat kyllä vielä esille, mutta niitä ymmärtääkseen sinun pitää kuunnella myös tarinan tämä osa", Rachel sanoi ja minä nyökkäsin pyytäen anteeksi omaa kärsimättömyyttäni. Rachel hymähti. "Kärsivällisyyden oppiminen, ironista kyllä, vaatii aikaa. Minä jos kuka tiedän", hän sanoi ja palasi sitten takaisin tarinaansa:

"Ylhäällä Esme laski minut sohvalle, ja puolittain minä odotin silloin herääväni. Niin ei kuitenkaan käynyt. Esme pysytteli vierelläni ja piti minun kädestäni kiinni. Carlisle tuli luokseni, Edwardin jäädessä taas etäämmälle. 'Muuttuminen tulee koskemaan sinuun', Carlisle sanoi, ja tarttui samalla vapaana olevaan käteeni. 'Se tulee polttamaan sinua kuin tuli – mutta, se ei ole pysyvä olotila, se kestää ainoastaan kolme päivää. Niiden kolmen päivän ajan sinä tulet valitettavasti kärsimään - mutta sen jälkeen sinulla on edessäsi kokonaan uusi elämä.''Minä pysyn luonasi koko muutoksen ajan', Esme kuiskasi korvaani.

'Entä sen jälkeen?'minä onnistuin kuiskaamaan, hän hymyili ja sipaisi otsaani. 'Myös sen jälkeen, minähän lupasin sinulle', hän vastasi, eikä kolme päivää tuntunut minusta sillä hetkellä paljolta. En pelännyt, en osannut. Carlisle kohotti toisen käteni ylös ja minä luulin, että hän aikoo pistää siihen jotakin – ja olinkin oikeassa, mutta luulin kyllä, että kyse olisi jostain lääkkestä. Tuntui vain pistävä tunne – ja sitten muutos alkoi."

"Sattuiko se?" minä henkäisin, vaikka tiesinkin jo vastauksen.

Rachel katsoi minua vakavana.

"Minun sanotaan olevan meistä paras hillitsemään itseni, olemaan näyttämättä tunteitani, mutta minäkin huusin ja kiljuin siitä tuskasta. Tosin nyt, kun olemme vertailleet kokemuksiamme… Olemme huomanneet, että tuskakin voi olla hyvin erilaista. Yhtä kivuliasta? Kyllä, mutta erilaista. Minusta tuntui siltä, kuin oma ihoni olisi sulanut pois yltäni", Rachel totesi rauhallisesti, kuin olisi puhunut ihmiselämänsä päättymisen ja vampyyriksi muuttumisen tuottaman tuskan sijaan jostakin yhtä arkisesta, kuin auton tankkaamisesta. " – Emmetillä taas polte tuntui ikään kuin pistävänä kirvelynä, häntä itseään lainaten: 'Kuin lihaani olisi upotettu palavasta tulesta tehtyjä nauloja'", Rachel sanoi matkien jälleen niin etevästi myös Emmettin ääntä, ettei se enää jaksanut edes hämmästyttää minua.

" – Jasperin kipu taas liikkui jonkinlaisina kouristuksina", Rachel sanoi ja katseli samalla minua. Arvasin hänen miettivän, minkälaisia tuntemuksia muutos mahtaisi herättää minussa.

Vatsassani leijuvaan, muutosta odottavaan jännitykseen sekottui sillä hetkellä iso annos kuvotusta.

"Omalla tavalla hyvin mielenkiintoinen ilmiö", Rachel tuumasi rauhallisesti. "Mutta sillä hetkellä, en todellakaan ajatellut sitä niin. Kun tajuntaani mahtui jotain muutakin kuin kipu – en tiedä kauanko siinä meni, aika menettää silloin täysin merkityksensä, sekunti on päivä, minuutti on viikko – "

Lisää kuvotusta.

" – mietin, olinko sittenkin vain vaihtanut yhden helvetin toiseen."

Tässä vaiheessa Rachel piti puheessaan pienen tauon, oletettavasti antaakseen minun hermostumiselleni lisää aikaa.

"Mutta jos kysyisit minulta, kumpi oli kamalampaa, muutos vai siellä torilla oleminen, vastaisin hetkeäkään sitä epäröimättä, että tori. Sillä kolme päivää on vähemmän, kuin kuusi päivää. Ja vaikka niiden päivien kesto olisikin ollut päinvastoin, olisi vastaukseni silti se sama, tori. Koska sillä torilla, minulla ei ollut mitään toivoa, ja kaikki muukin ihmisoikeuttani myöten, oli ryöstetty minulta pois. Ei ollut jäljellä rohkeutta, ei mitään. Kuten sanoin, olin menettänyt sen kaiken, ja ainoa, mitä minulla enää oli jäljellä, oli kuolema. Se ei ollut iloinen asia, vaikka siellä, siinä jalkapuussa kituessani, toivoinkin, rukoilin sen koittavan. Se ei kuitenkaan itsessään ollut toiveita herättävä asia, toisin kuin muutos. Esme pysyi vieressäni koko sen ajan, jutteli minulle, yrittäen kiinnittää huomioni toisaalle, mikä tietenkin oli mahdotonta, mutta silti hän yritti, lakkaamatta. Kun huutoni vaimeni, ääneni oi käytetty loppuun, kuulin hänen puheensa. Hän kertoi, mitä he olivat, miksi minä olin muuttumassa, kertoin tulevista muutoksista, heidän tavastaan elää, tarinoita heidän elämästään. Osa siitä säilyi mielessäni, vaikken pystynytkään keskittymään siihen silloin.

Ennen kaikkea, Esme kuitenkin toisteli minulle, ettei se muutoksen tila olisi ikuinen, että se tuska kestäisi vain aikansa, ja sitten olisi poissa. Pysyvästi. Että sen jälkeen, minulla olisi oma perhe, kokonaan uusi elämä. Se ajatus, tieto… se teki siitä kaiken sen kivun arvoista", Rachel sanoi.

Kuvotus, joka oli kiertynyt nyt siskalujeni ympärille tiukaksi puristavaksi palloksi, hellitti hieman otettaan.

"Muutoksen jälkeen vaati oman aikansa tottua uusiin aisteihin, saada niitä hallintaan. Tottua kaikkiin muutoksiin itsessä, nopeuteen, voimaan – ja viimeisenä, mutta ei suinkaan merkityksettömimpänä, uusiin asuinkumppaneihin. Perheeseeni", Rachel sanoi venyttäen viimeistä sanaa. "Esmen ja Carlislen kanssa minulla ei ollut mitään ongelmia, minun oli helppoa ja luontevaa heti alkuun suhtautua heihin kuin vanhempiin – vuosien mittaan se suhde on tietenkin hieman muuttunut. Rosalie taas, minulle selvisi hyvin pian, että hän oli kaksivuotias ainoastaan vampyyrien iässä. Hän ei ottanut minua avosylin vastaan, mutta ei toisaalta kääntänyt minulle selkäänsäkään. Välimme ovat muuttuneet kohteliaan viileistä ystävällisen lämpimiin, sitä mukaa, kun hän on tottunut ajatukseen, etten minä ole hänelle minkäänlainen uhka", Rachel kertoi, kuulostaen lähes huvittuneelta. Minua ei vain sillä hetkellä kiinnostanut tippaakaan Rosalie, vaan odotin malttamattomana jo seuraavaa nimeä. Rachelhan oli sanonut, ettei silloiseen perheeseen kuulunut vielä muita kuin hän, Carlisle, Esme, Rosalie ja Edward.

"Niin, Edward", Rachel sanoi. "Hänen kanssaan… minulla ei mennyt yhtään niin hyvin. Hyvin huonosti, itse asiassa. Hän ajoi minut hulluksi", Rachel huokaisi. "Tai ei, ei varsinaisesti hän, vaan hänen kykynsä. Sillä, minähän olin eläessäni oppinut näyttelemään ihmisten edessä, hillitsemään omat tunteeni ja mielihaluni, tukahduttamaan ne pois näkyvistä. Olin opetellut suunnitelmallisuutta, järjestelmällisyyttä ja kärsivällisyyttä. Minun ihmiselämäni oli opettanut minulle, että ainoa, johon todella saatoin luottaa, olin minä itse, enkä koskaan päästänyt ketään millään lailla oman mieleni sisään. Mieleni, ajatukseni, ainoa paikka missä saatoin olla täysin oma itseni – ja minun täytyi olla, sillä muuten olisin kadonnut omaan näytelmääni – se oli ainoa omaisuuteni, mitä kukaan ei koskaan voinut viedä minulta pois. Ne kuuluivat vain minulle. Ennen kuin törmäsin Edwardiin." Rachel irvisti sille muistolle. Vaikka siitä oli vuosia aikaa, vaikka asiat sittemmin olivat muuttuneet, oli se muisto yhä kuin piikki hänen lihassaan. "Siksi minä vihasin Edwardia. Hän vei minulta pois sen ainoan asian, joka oli minulle pyhä, teki tyhjiksi kaikki ne kyvyt, joiden varaan olin oppinut laskemaan, joiden avulla olin tottunut selviytymään… Silloin, minä todella vihasin häntä", Rachel sanoi, mutta hänen ilmeensä tasaantui, samoin hänen äänensä; siitä ei kuultanut viha.

"Minun oli turhaa yrittää taistella sitä tunnetta vastaan, yrittää tukahduttaa sitä, sillä hän tiesi kuitenkin sen olemassaolosta, luki sen minun mielestäni, mikä teki minusta entistäkin turhautuneemman. Jasperin olisi jo silloin pitänyt kuulua perheeseen, sillä olisin todella tarvinnut hänen rauhoittavaa kykyään." Rachel piti puheessaan tauon.

"Edwardista johtui, että minä lähdin omille teilleni."

Katsoin Rachelia yllättyneenä. "Sinä lähdit?"

"Kyllä, minäkin lähdin", Rachel hymähti. "Älä ole näytä noin yllättyneeltä, eikö se minun kiertolaistaustaani vasten oikeastaan ollut oikeastaan melko itsestäänselvä teko? Todennäköisesti olisin tehnyt sen muutenkin, ehkä vähän myöhemmin, ehkä paljonkin, mutta varmasti olisin, joten Edwardia ei voi syyttää, hän ei ole vastuussa siitä mitä tapahtui… Mutta minä kiirehdin jälleen asioiden edelle. Minä halusin lähteä, minusta tuntui, että menettäisin järkeni, jos joutuisin vielä olemaan Edwardin lähellä. Kaikki uudet aistit, verenhimo – "

Rachel ei huomannut, miten minä värähdin sanan "verenhimo" kohdalla.

" – ne tuntuivat hyvin pieniltä sen rinnalla, että Edward vei minulta minuuden pois – sillä niin minä tunsin. Oli aivan sietämätöntä, että hän näki sisälle minun mieleeni. Ja ainoa ratkaisu siihen tilanteeseen – se ainoa, jonka minä tunsin, oli lähteä pois."

"Aioitko sinä lähteä lopullisesti?" minä kysyin.

Rachel tyytyi vain kohauttamaan olkiaan. "Ken tietää? En ajatellut mitenkään selkeästi silloin, itse asiassa kammoksuin omia ajatuksiani, koska tiesin Edwardin kuulevan ne", Rachel sanoi ja irvisti jälleen. "En osaa kuvailla sinulle, millaista se oli, miltä se minusta tuntui. Omalla tavallaan yhtä kamalaa kuin vankilassa olo. Minä olin tottunut olemaan vapaa, siitä lähtien, kun ensimmäistä kertaa pakenin, olin ja olen ollut rakastunut siihen tunteeseen, rakastunut vapauteen. Olin oma herrani, kukaan ei komennellut minua, tein juuri niin kuin itse tahdoin. Olin täysin vastuuton, tiesin sen, mutta olin sitä omasta halustani, se oli minun oma valintani, käsitätkö? Edward tuntui vievän minulta sen kaiken pois. En enää tuntenut olevani vapaa, vaan pikemminkin kuin vanki omassa mielessäni. Tuntui kuin olisin ollut joka hetki täysin alaston hänen edessään, enkä olisi kyennyt peittämään häneltä mitään, voitko mitenkään ymmärtää sitä?"

Tällä kertaa Rachel antoi myös aikaa vastata. Minusta tuntui, että minulla oli käsitys siitä, mitä hän ajoi takaa. "Minä luulen kyllä ymmärtäväni."

"Hyvä", Rachel vastasi. "Joten minä siis lähdin pois. Carlisle ei millään olisi tahtonut sitä, sillä olin edelleen hyvin nuori vampyyri, vaikka minun itsehillintäni veren suhteen olikin erinomainen."

Muistin taas Edwardin puheet siitä, miten Rachel oppi hillitsemään verenhimoaan heistä kaikkein nopeinten. Muistin samalla myös hänen kertoneen, että yksi perheen vakiovitseistä oli, että jos Jasper ja Rachel yhdistäisivät voimansa, voisivat he hallita maailmaa.

"Silti hän oli hyvin vastahakoinen päästämään minua – hän osasi aavistaa, mutta olin liian levoton kuulemaan – eikä varmasti olisi päästänytkään, ellei Esme jälleen olisi asettunut minun puolelleni, ja puhunut häntä ympäri." Rachelin huulille kohosi jälleen pieni, todennäköisesti tiedostamaton hymy, kun hän puhui Esmestä. "Hän luotti minuun. Ja hän näki kaikkein selvimmin, miten pois tolaltaan Edwardin kyky minut todella sai. Hän yritti myös auttaa minua, mutta huomasi hänkin, että olin liian vauhko kuulemaan tai ottamaan apua vastaan. Myöhemmin hän on kertonut minulle arvanneensa, että se kaikki – minä tarvitsin vain aikaa. Että vaikka ulkoisesti näytinkin hallitsevan kaikki uudet kykyni hyvin, suorastaan erinomaisesti, en tainnut itsekään täysin tiedostaa, miten suuri muutos se minulle oli ollut ja miten hämmentävää se kaikki oikein oli, ja miten uutta ja outoa minulle oli monien yksinäisten vuosien jälkeen asettua jälleen asumaan toisten kanssa. Että Edward ei todellisuudessa ollut yksinään ainoa vauhkoontumisena syy, vain se, johon minä tietämättäni purin sen kaiken. Että minä tarvitsisin omaa aikaa ja välimatkaa sulatellakseni sitä kaikkea. Esme on hyvin tarkkanäköinen näissä asioissa, ja minä kehoitan sinua kuuntelemaan, mikäli hän joskus tarjoaa omia näkemyksiään sinulle. Sillä hän oli oikeassa." Hymy Rachelin kasvoilla pysyi. "Tuon kaiken takia hän puhui Carlislen ympäri, tosin en tiedä, kuinka paljon siitä hän kertoi Carlislelle. He antoivat minun lähteä, Carlisle tuskin kovin kevein mielin, mutta he molemmat korostivat, että voisin koska tahansa palata takaisin, vuoden tai vuosikymmenten kuluttua, että he odottaisivat minua siellä. Ja kuten ensimmäiselläkin kerralla, kun lähdin heidän luotaan, en juuri pannut arvoa heidän sanoilleen. Niin vähän minä siis olin oppinut, joten ehkä toisaalta olin ansainnutkin sen, mitä oli tulossa. Se pisti minut järjestykseen.

Minä halusin vain pois, päästä jonnekin, missä voisin jälleen olla oma itseni – en vain tiennyt missä sellainen paikka oli, joten ensimmäiset kuukaudet vaeltelin vain päämäärättömästi. Aloin saada ajatuksiani jollain lailla kasaan, ja silloin välkähti mieleeni, että voisin alkaa käyttämään uusia kykyjäni… ihmisten hyväksi." Rachelin ilme meni vakavammaksi.

"Kiertolaisvuosieni aikana olin nähnyt hyvin monenlaista, eivätkä ne asiat aina olleet kauniita. Tai hyviä. Paljon hätää, paljon kurjuutta. Näin mitä seurauksia oli ihmisten ahneudella ja julmuudella. Miten suurta vahinkoa ihmiset saattoivat aiheuttaa toisilleen pelkällä piittaamattomuudella. Joskus jouduin, vasten omaa tahtoani, todistamaan hirvittäviä asioita, asioita joita en olisi halunnut nähdä. Silloin en mahtanut niille vääryyksille mitään, olinhan vain ihminen. Mutta enää minä en ollut."

Rachel katsoi minua silmiin kasvoillaan oli ilme, jota en osannut tulkita. Mutta minulla oli silti aavistus, mihin tämä tarina oli johtamassa. Rosalie oli kertonut minulle jotain hyvin samantapaista.

"Sinullehan on kerrottu, että minä opin hillitsemään oman himoni meistä kaikkein nopeinten?" Rachel kysyi.

Minä nyökkäsin. "Olet itsekin tullut maininneeksi asian."

"Niin… Minä kyllä kykenen hillitsemään itseni, ja sen. Jos niin haluan. Minulle se tuntuu olevan helpompaa kuin muille (paitsi ehkä Carlislelle)."

"Ominaisuus, jonka sait mukaasi ihmiselämästä", minä sanoin.

"Niin. Olennaisinta siinä kuitenkin on se, että minä pystyn hillitsemään itseni, koska haluan niin. Mutta…" Rachelin lause jäi kesken. Hän ei tuntunut tietävän, miten sen päättäisi ja hänen silmissään välähti jotain, jonka saatoin uskoa olevan ahdistusta. Mutta se katosi Rachelin katseesta niin nopeasti, oli näkyvissä siinä vain pienen hetken ajan, joten en voinut olla varma. En tuntenut Rachelia vielä kyllin hyvin.

"Bella", Rachel aloitti uudestaan. "Minä en halua peloitella sinua, mutta on tärkeää, että sinä tiedät. Minä olen maistanut verta. Ihmisen verta. Ihmisten verta. Minä etsin silloin, lähtöni jälkeen, käsiini ne ihmiset, joiden tiesin, olin itse nähnyt tekevän kammottavia vääryyksiä. En kuitenkaan tappanut heitä heti: minä tarkkailin heitä, katsoin, olivatko he muuttuneet. Se ei tee minusta yhtään vähemmän syyllistä, mutta minä kuitenkin annoin heille mahdollisuuden, vaikkakin heidän itsensä sitä tietämättä, näyttää, että olivat muuttaneet tapansa. Valitettavan harvat vain olivat. En tiedä, oikeuttiko se minua tekemään sen, mitä minä tein, mutta silloin minä toimin niin. Niillä kerroilla, minä en halunnut hillitä itseäni. Minä päästin itseni irti. Minä tapoin heidät", Rachel sanoi, täysin rauhallisella äänellä, mutta tarkkaillen samalla valppaana minun reaktioitani.

Minä olin kuitenkin jo osannut arvata, mitä oli tulossa, mitä kohti tarina oli menossa, kiitos Rosalien, ja osasin pitää oman ilmeeni kurissa. En ollut kovin järkyttynyt.

Rachel tulkitsi minun ilmeeni ilmeisesti niin, että olin kunnossa enkä aikoinut esimerkiksi oksentaa, ja jatkoi tarinaansa.

"Veri. Se oli huumaavaa. Mutta minä en jäänyt siihen koukkuun, en sillä lailla, koska itsekurini oli vahva. Siihen minä luotinkin päästäessäni itseni irti, luotin, että olisin tarpeeksi vahva lopettamaan ja jättämään sen siihen, vaikka Carlisle oli epäillyt uusien vampyyrin vaistojen olevan minulle liian voimakkaat. Ja se oli vaikeaa, kyllä, paljon vaikeampaa kuin olin olettanut, kuvitellut – mutta minä selvisin siitä. En lähdöstäni huolimatta ollut hylännyt sitä elämäntapaa, jonka Carlisle oli minulle opettanut, minun mielestäni se oli edelleen ainoa oikea. Perustelin omat uhrini itselleni sillä tavalla, että maailma oli paljon parempi ja turvallisempi paikka muille ihmisille elää ilman heitä. Toki olisin voinut tappaa heidät muillakin tavoin – se olisi ollut oikein helppoa, vastasyntyneen voimilla – mutta heidän kohdallaan minä annoin itseni tuntea vihaa, inhoa ja raivoa, niitä tunteita, jotka olin joutunut säilömään syvälle sisälleni tavatessani heidät ensi kerran, nyt päästin ne valloilleen. Ja kun nuo niin voimakkaat tunteet nousivat pintaan, pääsivät irti, silloin… silloin on paljon helpompaa päästää samalla irti kaikesta muistakin. Enkä minä sillä hetkellä välittänyt, minusta he olivat ansainneet kaiken sen tuskan, minkä minä saatoin heille aiheuttaa, joten se tuntui omalla tavallaan oikeutetulta silloin…

En ole ylpeä siitä. Jos silloin ehkä olinkin, en ole sitä enää. Pidin itseäni edelleen 'kasvissyöjänä', mutta päässäni alkoi hahmottua ajatus, että siitä mitä tein, voisi tulla minulle uusi tapa elää. Oma elämäntapani. Että alkaisin rangaista kaikkia väärintekijöitä, poistaisin heidät kaikki kaduilta. Sehän olisi ollut ainoastaan oikein, ja minä tekisin ihmisille palveluksen – lisää pelvaluksia. Hyvittäisin omat pahat tekoni. Joten Carlisle siis oli kuin olikin oikeassa, kovasta itsehillinnästäni huolimatta, minä olin kuin olinkin heikko…" Rachel vaikeni jälleen hetkeksi, mutta jatkoi sitten taas.

"Aloin toteuttaa ideologiaani, uutta tapaani elää. Sitä kesti jonkin aikaa. Metsästin eläimiä ja murhaajia sekä muita väärintekijöitä. Ja se kaikki tuntui minusta hyvältä, kunnes…" Rachel huokaisi. "Kunnes yhtenä päivänä se iski minuun, minä tajusin. Viikot olivat uudessa elämäntavassani venyneet kuukausiksi, ja niitäkin oli kerääntynyt jo aivan liian monta. Mutta silloin minä sen tajusin: en ollut aikoihin, useisiin viikkoihin metsästänyt yhtäkään eläintä. Että ainoa ajatus mielessäni oli löytää uusi ihminen, jota voisin pitää kyllin pahana, jotta voisin tappaa hänet. Syödä hänet. Silmäni eivät olleet enää kullanruskeat, vaan verenpunaiset. Että elin kokonaan ihmisten verellä. Murhaajien ja väärintekijöiden kyllä, mutta mikä minut enää erotti heistä? Omaksi järkytyksekseni tajusin, että se mitä silloin olin ajatellut siellä torilla, se ajatus johon olin takertunut, minä en ollut paha, ei pitänykään enää paikkaansa. Rajaa minun ja niiden välissä, joita minä metsästin, ei ollut enää lainkaan. Olin alkanut muuttua heidän kaltaisekseen. Se oli käynyt hiljaa ja sanakavalasti, minun itseni sitä huomaamatta: veri ja omat vaistoni olivat saaneet minusta vallan. Olin ollut heikko, olin ollut typerä. Ymmärsin, että sen oli loputtava, en halunnut olla sellainen, murhaajan kaltainen – ja tiesin, etten ehkä kykenisi hallitsemaan itseäni yksin. Minä olin heikko, liian heikko ja kokematon, näiden asioiden valossa minun oli pakko myöntää se. Ja heikot lankeavat. Vaikka olin uskonut olevani vahva, ja muita parempi. Olin jälleen kompastunut omaan syntiini, ylpeyteen.

Silloin muistin jälleen Carlislen ja Esmen, sekä heidän minun lähtiessäni antaman lupauksen, että voisin palata takaisin. En ollut juuri ajatellut heitä lähdettyäni, olin sulkenut sen kaiken tietoisesti pois mielestäni, halusin rauhoittua, unohtaa. Mutta nyt, tiesin, ettei minulla olisi muuta mahdollisuutta kuin palata heidän luokseen – mikäli he enää huolisivat minua. On turhaa kieltää; minä pelkäsin heidän kohtaamistaan. Minua pelotti tunnustaa heille, että olin sortunut, että olin toiminut kaikkia heidän opettamiaan periaatteita vastaan, olin ollut piittaamatta Carlislen varoituksista, rikkonut Esmen luottamuksen, ollut liian ylpeä näkemään… Omat tekoni hävettivät ja kuvottivat minua, ja minä pelkäsin, että Cullenit käännyttäisivät minut pois heidän kotioveltaan.

En silti edes harkinnut, että olisin palannut heidän luokseen ja valehdellut, ettei minulle ollut tapahtunut mitään erityistä. En olisi voinut tehdä sitä kahdestakaan syystä. Ensinnäkin Edward olisi nähnyt minun lävitseni - tai tässä tapauksessa ei ehkä niinkään lävitseni kuin sisälleni – ja paljastanut valheeni, ja toiseksi, en halunnut valehdella heille. Minä tarvitsin heidän tukeaan, heidän apuaan selviytyäkseni, joten en olisi saavuttanut mitään valehtelemalla. Joten pelostani huolimatta, minulla ei ollut muuta mahdollisuutta kuin palata."

Rachelin kasvoille palasi jälleen kaunis hymy. "Carlisle ja Esme – he todella ovat mahtavia. En silloin vielä tuntenut heitä tarpeeksi hyvin, joten olin hämmästynyt siitä, että löysin heidät todella sieltä, missä he olivat olleet lähtiessäni. Olin odottanut, että saisin kuluttaa heidän löytämiseensä paljon enemmän aikaa, mutta sen osan lupauksestaan he olivat pitäneet. Ja kuten varmaankin jo arvaat, myös toinen osa lupauksesta pidettiin, heidän kotinsa ovet olivat jälleen avoinna minulle. Huolimatta siitä, että kerroin heille, mitä minulle oli tapahtunut, mitä olin tehnyt. He näkivät minussa minun haluni muuttua ja että katumukseni oli aitoa. He eivät tuominneet minua, vaan ymmärsivät. Siitä olen heille iäti kiitollinen. Siitäkin."

"Entäpä Edward?" minun oli lopulta kysyttävä, kun Rachel oli jäänyt vain hymyilemään muistoihinsa.

"No, edelleenkin minä alkuun vierastin häntä, siitä kaikesta ei ollut vain niin helppoa päästä eroon. Mutta Edward, huolimatta minun vihamielisyydestäni, turhautuneisuudestani häntä kohtaan ja siitä, että karttelin häntä, Edwardilla ei silti itsellään ollut mitään minua vastaan. Itse asiassa, koska hän näki pääni sisältä lähes kaikki ajatukseni, koska en osannut silloin vielä peittää niitä häneltä, hän taisi ymmärtää minua paremmin kuin kukaan", Rachelin suusta purkautui lyhyt, alicemainen nauru. "Se oli paradoksi. Mutta, minun palattuani takaisin ja Edwardin kuultua, mitä olin sieltä lähtöni jälkeen tehnyt, mitä minulle oli tapahtunut, hän tuli minun luokseni, esti minua juoksemasta karkuun ja hän kertoi minulle, kuinka hän itse oli – "

Rachel keskeytti lauseensa äkisti, ja katsoi minua arvioivasti. Ymmärsin yskän.

"Kyllä, Edward on ollut minulle avoin omien, öh, kokeilujensa kanssa."

"Hyvä", Rachel nyökkäsi tyytyväisesti. "Niistä hän kertoi silloin minullekin. Kokemuksemme olivat yllättävän samankaltaisia, ja minun silmissäni ne… yhdistivät meitä. Eikä Edward tai hänen kykynsä sillä hetkellä enää tuntuneetkaan niin pahoilta tai pelottavilta, vaan inhimillisiltä. Jos niin nyt voi sanoa vampyyrista", Rachel hymähti. "Silloin aloimme jutella paljosta muustakin, itse asiassa keskustelimme peräkkäin monta päivää ja monta yötä, joiden aikana minä opin tuntemaan häntä, pitämään hänestä ja arvostamaan häntä ja hänen mielipiteitään. Hänen kykynsä tuntui hetki hetkeltä pienemmältä pahalta, eikä minusta tuntunut enää siltä, että se veisi minulta mitään pois. Keskustelukin itse asiassa sujui sen asniosta helpommin, sillä jos mieleeni tuli jotain, mitä en täysin osannut pukea sanoiksi, hän silti ymmärsi. Esme taisi siis todella olla oikeassa väittäessään, ettei Edward alunperinkään ollut se oikea ongelma.

Meidän välillemme laskeutui rauha, en enää tuntenut itseäni ahdistuneeksi hänen seurassaan, mitä enemmän opin tuntemaan häntä, ja ajan myötä, paljolti Carlislen avustuksella, opin hallitsemaan omia ajatuksiani hänen läsnäollessaan. Kehitin siitä itselleni uudenlaisen haasteen, ja nykyään minulle ei ole enää mikään ongelma pitää häntä poissa päästäni. Mutta mitä alkuperäiseen kysymykseesi tulee, niin ei, mitään ei koskaan voisi kehittyä minun ja Edwardin välille. Ei tuota menneisyyttä vasten. Minä haluan kumppanin, jonka kanssa minun ei tarvitse koko ajan tarkkailla omia ajatuksiani. On olemassa tiettyjä asioita, jotka kaikkien on parempi pitää vain itsellään."

Mieleeni nousi kuva Jacobista, ja ymmärsin, mitä Rachel tarkoitti. Edwardille olisi tuottanut tuskaa, jos hän olisi tiennyt, miten usein ajattelin Jakea.

"Enkä minä vielä ole löytänyt sellaista kumppania, jota rakastaisin enemmän kuin vapautta. Edward se ei missään nimessä ole, enkä minä totta puhuakseni tiedä, onko sellaista olemassakaan – ihmistä tai vampyyria, tai vaikkapa ihmissutta", Rachel sanoi, ja nauroi omalle vitsilleen. Tai ainakin oletin, että lauseen jälkimmäinen osa oli tarkoitettu vitsiksi.

"On jo myöhä", Rachel huomautti seuraavaksi. "Sinun pitäisi oikeastaan olla jo nukkumassa. On kuitenkin yksi asia, jonka haluan sinulle vielä kertoa."

Minusta tuntui, että olisin voinut kuunnella Rachelin tarinoita vaikka koko yön, joten otin vain sohvalla paremman kuunteluasennon.

"Silloin, kun Edward tuli kertomaan minulle kokemuksistaan, kuten sanoin, me huomasimme omamme samankaltaisiksi. Me päädyimme vertailemaan myös omia ajatuksiamme tapahtuneesta, ja tästä asiasta me molemmat ajattelimme täysin samoin… Tai ehkäpä niitä asioita on montakin, mutta juuri tällä yhdellä on todella merkitystä." Rachelin ääni ei kuulostanut nyt omalta, hypnoottisen rauhalliselta itseltään, vaan siinä oli kovempi, metallilta kirskahtava sävy. Hyvin vakava sävy.

"Me olimme muuttuneet hirviöiksi."

Ymmärrettyäni Rachelin viimeisen lauseen, suuttumus kuohahti sisälläni. "Vai niin!" minä kivahdin. "Tähän sinä siis koko ajan tähtäsit, tämän takia tulit luokseni. Olet aivan samanlainen kuin Rosaliekin! Kaikki se kaunis löpinä siitä, miten meidän pitäisi oppia tuntemaan toisemme paremmin – katinkontit! Sinunkin mielestäsi minä olen vain valitsemassa väärin! Millä oikeudella sinä – ?!"

"EI!" Rachel karjahti minun huutoni päälle. "Ei, Bella ei! Sinä ymmärsit minut nyt täysin väärin! Minun mielestäni sinulla on oikeus valita, ja se, mitä sinä valitset, on täysin sinun asiasi! Se, mikä on sinulle hyväksi, minä valehtelisin, jos väittäisin tietäväni sen. Sen sinä tiedät itse" Rachel puhui nopeasti, ja minun haluni huutaa väheni.

"Minä itse en kadu omaa muuttumistani, en ainakaan usein, kuten olen sanonut, mutta alkaisitko sinä katua? En tiedä. Enkä minä en ajattele kuten Edward: että syntyessään vampyyri automaattisesti olisi hirviö. Ei, ei ole, jos hän elää 'kasvissyöjänä' Carlislen elämäntavan mukaan, eikä lipsu siitä. Eiväthän muutkaan toisia eläimiä metsästävät eläimet ole hirviöitä. Mutta sinä olet kyllä aivan oikeassa, minä yritän kyllä nyt puhua sinua puolelleni ja koettaa estää sinua tekemästä samaa virhettä kuin minkä minä itse tein, ja jos mietit asiaa, sinun on helppoa ymmärtää, mitä minä tarkoitan. Mieti, mitä kaikkea olen kertonut sinulle tänä iltana?" Rachel sanoi ja katsoi minun kasvojani, joilta raivo oli nyt laantunut.

Minä mietin. Mitä kaikkea hän oli minulle kertonut, oman tarinansa, mitä kaikkea siihen oli kuulunut? Rankka menneisyys, muutos, hänen virheensä… "Tarkoitatko… etten minä saisi kompastua omaan ylpeyteeni?" minä kysyin.

"Tavallaan, Bella, tavallaan. Itse asiassa tarkoitan nyt vaistoja. Vaistoja, jotka saat, mikäli otat vastaan muutoksen. Kun muutut, ole tarkkana niiden kanssa. Sinun pitää olla tarkkana niiden kanssa. Minun piti olla vahvempi, olla parempi kuin muut, mutta jouduin silti niiden huijaamaksi. Verenhimo vei minut minun sitä tajuamatta, ja minä tapoin ihmisiä, ja vaikka he olivatkin huonoja ihmisiä, olinko minä loppujen lopuksi yhtään sen parempi kuin hekään? Ne ihmiset eivät nähneet eroa meidän välillämme, jotka torilla sylkivät päälleni, ja kun minä tapoin ne toiset ihmiset, olinko minä silloin täysin samanlainen kuin he, vajosinko heidän tasolleen? Ehkä hekin ajattelivat tekevänsä maailmasta vain paremman paikan omien uhriensa kohdalla. Kun minä tapoin heidät, minä uskon, että minusta tuli silloin hirviö, ja sen tiedon kanssa minun on elettävä koko ikuisuuteni ajan. Tiedän Edwardin ajattelevan itsestään hyvin samalla tavalla ja hänkin kantaa sitä taakkaa mukanaan koko oman aikansa täällä. Eikä meistä kumpikaan ei halua, että sinulle käy niin, eikä sinulle tarvitsekaan käydä. Ei, vaikka valitsisitkin elämän vampyyrina. Me olemme silloin sinun luonasi, koko perhe on sinun tukenasi ja vahtii, sekä auttaa sinua, mutta paljon kuitenkin riippuu sinusta itsestäsi ja sinun omista valinnoistasi, sillä loppujen lopuksi sinä ja vain sinä voit estää itseäsi muuttumasta hirviöksi. Sitä minä yritän sanoa. Minun ylpeyteni tuhosi minun yritykseni, ja niin pitkälle minun oli mentävä, riistettävä toisilta henki, jotta osasin päästää siitä irti. Minä toivon sinun onnistuvan jossain sellaisessa, missä minä ja Edward epäonnistuimme."

Sen sanottuaan, Rachel nousi sohvalta ylös. "On turhaa valvottaa sinua enää tämän enempää, meillä on edessämme lukemattomia päiviä, jolloin keskustella lisää. Käy nukkumaan, Bella, äläkä turhaan valvo miettimässä näitä asioita, siihenkin sinulla riittää kyllä yllin kyllin aikaa. Eikä Edward totisesti kiitä minua, jos olet huomenna hänen palatessaan kuin nukkuneen rukous", Rachel sanoi, ja siirtyi Edwardin huoneen ovelle. "Hyvää yötä, Bella", hän kuiskasi, ovi kävi, ja hän oli poissa.

Minä jäin yksin istumaan sohvalle ja katselemaan hämmentyneenä hänen peräänsä. Rachel oli antanut minulle hyvin paljon ajateltavaa, miten ihmeessä voisin muka nukkua tänä yönä?

Siihen ajatukseen minä kuitenkin nukahdin, sille epämukavalle sohvalle.